isäni käytös ahdistaa

["suru puserossa"]

Vajaan viikon kuluttua juhlitaan taas poikani synttäreitä. Täyttää 4v. Sain juuri kuulla, ettei isäni vaimoineen pääse osallistumaan synttäreille koska heille "tuli tärkeää menoa" eli illanvietto ystäväperheensä luona.
Tämä on niin tuttua, muuta miksi pahoitan aina kerran toisensa jälkeen tästä mieleni. Osaisiko kukaan auttaa, kuinka asiaa käsitellä? Äidilläni on paha päihdeongelma ja hän on hyvinkin agressiivinen, joten en juurikaan ole enää tekemisissä hänen kanssaan. En ole ollut vuosikausiin. Isäni ja hänen vaimonsa sen sijaan ovat ihan hyvinvoivia ja reippaita kuuskymppisiä aikuisia joiden kanssa olisin mielläni paljonkin tekemisissä ja olen sen heille sanonut ja mielestäni osoittanutkin aivan selkeästi. Heillä ei kuitenkaan ole yhteisiä lapsia ja lapsiperheen elämä näyttää olevan heille niin hankalaa, etteivät osallistu juuri millään lailla meidän perheemme elämään, vaikka usein kutsun käymään. Mitään lastenvahtiapua tms. en toivoisi vaan ihan vain sitä, että olisivat kiinnostuneita perheeemme elämästä. Mutta se näyttää olevan liikaa toivottu ja taas saan selitellä lapselle, miksei heitä edes synttärinä näy. Ahdistaa ja surettaa. Ymmärtäisin jos taustalla olisi joku konflikti tms. mutta heillä on isäni sanojen mukaan vain niin paljon omia juttuja että yhteistä aikaa on vaikeaa löytää. Asutaan kuitenkin samassa kaupungissa n 30 min matkan päässä...
Miten voisin oppia hyväksymään sen, että näköjään mun puolelta sukua lapsella ei kerta kaikkiaan näytä olevan isovanhempia jotka olisivat hänestä kiinnostuneita? Miten käsitellä omia pettymyksen ja surun tunteita?

 

[cvcv]

Kerrot suoraan isällesi miltä asia tuntuu. Älä huuda, kerrot vain pettymyksesi. Kyllä se alkaa tajuta.

 

["suru puserossa"]

Kiitos kun vastasit. En ole sitä tyyppiä että huutaisin, enemminkin olen aika ujo ja hiljainen. Olen useaan otteeseen yrittänyt puhua asiasta isälleni tuloksetta. Kerran jopa niin, että pokka petti ja itku tuli kesken kaiken. En siis ole hänelle vihainen, enemminkin ahdistunut ja surullinen. Pidän isästäni ja vaimostaan kovasti, mutta ongelma tuntuu olevan ettei perheemme kelpaa tai kiinnosta heitä tarpeeksi. Ovat molemmat tosi seurallisia ja heillä on isot piirit tuttuja, ja minä, miehni ja poikamme jäämme aina näiden varjoon vaikka haluaisin kovasti että heillä olisi edes vähän aikaa meillekin. Tilanne on jo jatkunut vuosia ja luulisi että olen jo oppinut hyväksymään asian. Tällaisina päivinä kuitenkin tulee suru puseroon ja huomaan etten olekaan asian kanssa sinut.