Isäksi "kypsässä" iässä?

Olen reilusti 3-kymppinen nainen, mieheni pian 44-vuotias, ollaan onnellisesti naimisissa ja lasta yritetty saada alulle vähän toista vuotta. Miehelläni on ennestään aikuinen lapsi, mutta mies on tyypiltään hyvin poikamainen ja ikäistään nuoremman oloinen. Kuitenkin mies muistaa joka käänteessä vitsaillen valitella "vanhuuttaan" ikään kuin olisi jo toinen jalka haudassa. Minua se lähinnä huvittaa, mutta viime aikoina olen ruvennut kuitenkin ajattelemaan, että jospa hän oikeasti tuntee itsensä vanhaksi, ehkä vähän jopa epäilee jaksamistaan pienen vauvan kanssa.

Onko täällä kenelläkään kokemusta "kypsällä iällä" isäksi tulleista miehistä? Olenko ihan turhista huolissani? En taitaisi tosin itsekään ihan mikään teiniäiti enää olla, mutta omasta mielestäni kuitenkin ihan sopivan ikäinen, eikä miehenikään minun mielestäni ole vielä liian vanha. Vai olenko nyt ihan turhaan ottamassa itselleni tästä ikäasiasta paineita?

 

Mulla mies samanikäinen kuin sulla. Ja jälkikasvua täällä toivotaan, eli älä nyt mitään paineita ota! Sukulaismies oli suht samanikäinen tullessaan isäksi. Ei millään uskois, että 50 menossa kohta rikki, on niin nuorentunut perheensä mukana =)

Itekin tässä olen jo "keski-ikäisiin" siirtynyt ja kuume on silti kova! (tai ehkä juuri siitä syystä....)

 

mä olin silloin 37 ja mien 42. Maailman paras iskä; ottaa osaa ja nauttii täysin siemauksin. Joten suosittelen

 

Oletteko keskustellut asiasta, siis onko hän ilmaissut kantansa lapsen hankkimiseen? Ei ole minusta vanha vielä isäksi! Meillä mies täyttää pian 42 ja ensimmäinen lapsi syntyy samoihin aikoihin.
Hän kyllä ilmaisi itse että haluaisi lapsia, kun yhteen mentiin.
On ottanut kyllä rauhallisesti tämän raskauden, ei hirveesti asiasta hössötä, mutta uskon kyllä että asia on silti hänelle tärkeä.

 

Meillä iskä on nyt 43v. ja iltatähtemme on vuoden ikäinen. Mies on jo juoksunsa juossut eli osaa nyt arvostaa perhettään ja viihdymme vapaa-aikana yhdessä touhuten. Tosin hän sanoo itse olevansa liian vanha tekemään enää enempi lapsia ja on hyvin onnellinen tästä yhdestä jälkeläisestään. Yövalvomiset kyllä näkyy ja tuntuu jos univelkaa ei välillä hoideta pois, mutta muuten menee kivasti.

 

\

Olen reilusti 3-kymppinen nainen, mieheni pian 44-vuotias, ollaan onnellisesti naimisissa ja lasta yritetty saada alulle vähän toista vuotta. Miehelläni on ennestään aikuinen lapsi, mutta mies on tyypiltään hyvin poikamainen ja ikäistään nuoremman oloinen. Kuitenkin mies muistaa joka käänteessä vitsaillen valitella "vanhuuttaan" ikään kuin olisi jo toinen jalka haudassa. Minua se lähinnä huvittaa, mutta viime aikoina olen ruvennut kuitenkin ajattelemaan, että jospa hän oikeasti tuntee itsensä vanhaksi, ehkä vähän jopa epäilee jaksamistaan pienen vauvan kanssa.

Onko täällä kenelläkään kokemusta "kypsällä iällä" isäksi tulleista miehistä? Olenko ihan turhista huolissani? En taitaisi tosin itsekään ihan mikään teiniäiti enää olla, mutta omasta mielestäni kuitenkin ihan sopivan ikäinen, eikä miehenikään minun mielestäni ole vielä liian vanha. Vai olenko nyt ihan turhaan ottamassa itselleni tästä ikäasiasta paineita?

Hyvä kun mietit etukäteen näitä juttuja =) Meillä mies 46 ja minä pian 39. Miehellä kolme lasta (19, 16 ja 13) edellisestä liitosta ja meillä yhdessä kaksi lasta 3v8kk ja 2v.

Miehelle oli selvää, että "teemme" yhden lapsen, jotta minäkin voin kokea äitiyden, mutta toisesta lapsesta kävimme keskusteluja. Jouduin perustelemaan ja suostuttelemaan =) HÄn sitten lupautui toiseen lapseen sillä ehdolla, että vaalimme edelleen suhdettamme aktiivisesti käymällä kahdestaan ulkona jne. Hän myös sanoi, ettei jaksa enää heräillä öisin lasten vuoksi, joten se jää mun hoidettavaksi.

Itse olen jaksanut lasten kanssa hyvin, mutta parisuhde on päässyt vähän väljähtymään. Emme ole onnistuneet pitämään lupaustamme kahdenkeskisestä ajastamme. Mies on yrittäjä ja tekee joskus aika pitkiä päiviä, lisäksi meillä on kodin laajennusremontti kesken. Minä olen hoitanut lapset, mutta miehelle ei olekaan jäänyt niin paljon aikaa ja energiaa. No, tämä vähän asian vierestä =)

Usko mitä miehesi sinulle kertoo. HÄn on jo kokenut lapsen tuoman muutoksen ja "työmäärän". Minustakaan reilu 40 ei ole vielä missään nimessä vanha, mutta sanopa se niille. Kunpa voisi muuttaa tuota asennetta =) Meillä mies ei jaksa leikkiä lasten kanssa niin paljon kuin toivoisin. Silloin kyllä kun on vieraita tai muuten näytönpaikka, hän on oikein ideaali-isä, eli se mitä muut näkee, ei välttämättä kerro koko totuutta =) Miehen kiinnostus lapsen parhaasta on kyllä aitoa. Meillä kyllä tuo miehen yrittäjyys, rakentaminen vapaa-ajalla ja lisäksi terveyden puolella ilmeenneet kysymysmerkit ovat vaikuttaneet asiaan. Mies on oikeasti väsynyt ja minä olen sitten paikkaillut häneen osuuttaan.

Kaikista tärkeintä lienee teidän kahden välinen yhteisymmärrys, toisen kuunteleminen ja ymmärtäminen, suhteen vaaliminen. Kypsä ikä itsessään ei ole kynnyskysymys, koska tuohan se mukanaan niin paljon myönteistä mitä parisuhteessa ja perhe-elämässä tarvitaan =) Kaikkea hyvää teille! =) :flower:

 

Oma mies täytti 47 ja minä täytän 32, meillä on yhteinen tytär, 9kk ja miehellä on edellisestä liitosta: 14, 14, ja 12. Kun minun biologinen kello alkoi tikittää, puhuimme yhteisestä lapsesta ja ennenkuin aloimme yrittämään, mies halusi tietää montako lasta minä haluaisin. Koska kymmenen kuulosti hänen korvaan liian suurelta määrältä, tyydyin kahteen . Hän on nuorekas jne., mutta yöheräämiset ovat olleet minun vastuulla. Tosin kun olen ollut rättiväsynyt, on hän herännyt joinakin öinä. Tällä hetkellä elämä on enemmän tai vähemmän kiireistä, mutta toistaiseksi kaikki asuvat vielä saman katon alla, ei meillä suurempia ongelmia ole ollut. Ja otin tässä pari päivää sitten puheeksi mitä mieltä hän on pikkukakkosesta, onko mieli muuttunut 9 kk aikana? Ei ollut mieli muuttunut, mutta meillä kun on suunnitelmissa talon rakentaminen, niin se pitäisi kuulemma saada ensin valmiiksi.

Itse en ottaisi paineita tuosta ikäasiasta, koska miehelläsi on jo jälkikasvua, kyse ei siis ole ensimmäisestä lapsesta.

 

Otan asiaan kantaa vähän toiselta puolelta. Oma isäni oli 45, kun minä synnyin. Olen hänen ainoa lapsensa, samoin äitini ainut (hän oli 40 v, kun synnyin).
Olen aina ollut rauhallinen luonteeltani, kiinnostunut enemmän lukemisesta kuin urheilusta. Suurempia ongelmia ei koskaan ole ollut, isä täyttää kuukauden kuluttua 80 v, ei mikään hyväkuntoinen, mutta pärjää omin avuin (äitini kuoli 3,5 v sitten) ja pystyy aina silloin tällöin tulla 'vahtimaan' tällä hetkellä ainutta lapsenlastaan (toinen on vielä masussa). Tyttärenpoika on hänelle kaikki kaikessa.
Sanoisin, että tämän ajan viisikymppiset ovat nuorekkaampia kuin 30 v sitten, joten en usko, että suurempia ongelmia on. Silloin aikoinaan minun vanhempani olivat lähes samanikäisiä kuin muiden isovanhemmat, se hiukan häiritsi jossain elämän vaiheessa, mutta maailma on muuttunut...
Kyllähän miehesi varmaan pelkää jaksamistaan, mutta uskoisin, että lapsi myös alkaa aika pian vaistota, mitä isä jaksaa ja mitä ei ja osaa sopeutua asiaan. Mutta keskustelkaa asiasta reilusti ja sopikaa pelisäännöt etukäteen, niin ei tule hirveitä yllätyksiä.
Ja saattaahan olla, ettei teillä joudu kukaan suorittamaan yövalvomista =)

 

minun mies on 43 ja poika nyt 8kk. hänen esikoisensa siis. ei ole ollut mitään ongelmia jaksamisessa, päinvastoin, tuntuu et minä se väsynyt meillä olen. kuitenki yli 10v nuorempi...
raskausaikana mies oli aika huolehtivainen, vähän liiankin. en saanut kolata lunta, en ajaa pyörällä.... =)

 

Itse asiassa meillä se olikin juuri mies, joka ensimmäisenä ryhtyi lapsista puhumaan. Itse olin jo tavallaan ajatellut, että niitä ei minulle varmaan tule, kun me nyt olemme tällainen "uusiopari", vasta reilu pari vuotta yhdessä olleet, eikä minun kohdalleni ennen tätä ole sattunut ainuttakaan miehenkuvatusta, jonka kanssa olisi uskaltanut perhettä ryhtyä perustamaan. Mutta niin se maailma välillä tekee tepposia!

Mieheni on todella lapsirakas, ja lapset kapaloikäisestä murkkuihin aina ihastuvat häneen. Itse en ole sillä tavalla lasten perään, tietysti tykkään heistä, mutta ehkä kuulun siihen lajiin, jonka äidinvaistot puhkeavat kunnolla vasta omien myötä.

Olemme toki puhuneet asiasta paljon, eikä mieheni ole koskaan epäillyt etteikö sinänsä jaksaisi lasten kanssa touhuta ja heitä hoitaa. Ehkä olen vain vähän ylireagoinut hänen letkautuksiinsa "vanhuudesta" ja alkanut miettiä, että jospa hän oikeasti joskus tuntee itsensä liian vanhaksi... Mutta ei kai tässä mitään hätää ole. Toisaalta voivathan tällaiset epäilykset johtua ihan vaan omasta epävarmuudestani, minä kun en koskaan ole pyörittänyt perheruljanssia ja siksi se on ajoittain vähän pelottavakin ajatus. Mutta onneksi miehelläni on siitä kokemusta, niin että kai sekin hyvin menee. Siis sitten joskus, jos meille se nyytti tähän huusholliin putkahtaa, kun sekin tuntuu aika ajoin niin kovin epätodennäköiseltä...

 

Meidän nuorin vauva on 1 vee, ja isä 43-vuotias. Lapselle hän on ihana isä,rauhallinen ja tasapainoinen. Valitettavasti vaan työuralla on menossa sellainen vaihe, josta ei voi oikein hellittää. Sen kyllä huomaa, että vielä viisi vuotta sitten jaskoi paremmin valvoa yöllä ja lähteä aamulla töihin. Nyt hän on siirtynyt olkkariin nukkumaan, sillä hänestä näkee ettei hän tosiaan pysty valvomaan vaikka haluaisikin.

JOtkut eivät oikeasti pysty eivätkä jaksa vanhemmiten valvoa, joten jos vaimo on nuorempi, niin tämä täytyy mielestäni vain hyväksyä. Myös työmatkojen jälkeen olen huomannut, että palautumisaika on pidempi.

 

\

Itse asiassa meillä se olikin juuri mies, joka ensimmäisenä ryhtyi lapsista puhumaan. Itse olin jo tavallaan ajatellut, että niitä ei minulle varmaan tule, kun me nyt olemme tällainen "uusiopari", vasta reilu pari vuotta yhdessä olleet, eikä minun kohdalleni ennen tätä ole sattunut ainuttakaan miehenkuvatusta, jonka kanssa olisi uskaltanut perhettä ryhtyä perustamaan. Mutta niin se maailma välillä tekee tepposia!

Mieheni on todella lapsirakas, ja lapset kapaloikäisestä murkkuihin aina ihastuvat häneen. Itse en ole sillä tavalla lasten perään, tietysti tykkään heistä, mutta ehkä kuulun siihen lajiin, jonka äidinvaistot puhkeavat kunnolla vasta omien myötä.

Olemme toki puhuneet asiasta paljon, eikä mieheni ole koskaan epäillyt etteikö sinänsä jaksaisi lasten kanssa touhuta ja heitä hoitaa. Ehkä olen vain vähän ylireagoinut hänen letkautuksiinsa "vanhuudesta" ja alkanut miettiä, että jospa hän oikeasti joskus tuntee itsensä liian vanhaksi... Mutta ei kai tässä mitään hätää ole. Toisaalta voivathan tällaiset epäilykset johtua ihan vaan omasta epävarmuudestani, minä kun en koskaan ole pyörittänyt perheruljanssia ja siksi se on ajoittain vähän pelottavakin ajatus. Mutta onneksi miehelläni on siitä kokemusta, niin että kai sekin hyvin menee. Siis sitten joskus, jos meille se nyytti tähän huusholliin putkahtaa, kun sekin tuntuu aika ajoin niin kovin epätodennäköiseltä...

Minä en ollut aikoinaan järin ihastunut miehen edellisen liiton lapsiin alkuaikoina, mutta ajan myötä heihinkin on tottunut ja nyt oman lapsen myötä muutkin pikkulapset ovat lähempänä sydäntä.

Vaikka itsekin olen jo yli 30, en ole aivan varma olisinko vieläkään uskaltanut ajatella perheen perustamista, ellei miehellä olisi ollut jo kokemusta. Minulla on selvästi rauhallisempi mieli kun toinen tietää enemmän ja rauhoittelee tarvittaessa, ettei joka aivastuksesta tarvitse lääkäriin kiikuttaa.