Henki ei kulje ja rintaa puristaa kun muistelen päivää jolloin katsoin pois ajavan auton takaikkunasta isäni kasvoja, sitä yksinäistä miestä jolta vietiin kaikki mitä oli ikinä rakastanut. Sanotaan että miesten pitää olla kovia ja vahvoja,sitä isäkin yritti olla mutta kukaan ei ole sementtiä. Tapauksesta on kohta 30 vuotta mutta silti asia vaivaa "pienen tytön" mieltä. ja totisesti toivon etten koskaan joudu ajamaan ketään ihmistä samaan tilanteeseen,en kestäisi enää katsoa sitä tuskaa mitä toinen ihminen pystyy toiselle tuottamaan.Lapsia kuulematta äiti on aina äiti. Nykyaikana asiat ei onneksi enää mene niin... Kun vaan saisi asian kummittelemasta,ei ole tapana kaivella/muistella menneitä...