Mua ärsytti mun oma ajatusmaailma tässä taannoin. Kävimme pikkumiehen kanssa synnärillä kontrollissa kohta kotiutumisen jälkeen, eikä siellä ollut muuta paikkaa kuin synnärin aulatilat missä olla, kun tietenkään ei ollut enää huonetta käytössä.
Siinä aulan sohvalla mua vastapäätä istui muslimimies vaimonsa kanssa, vauva oli heillä vielä tulollaan. Mietin ihan tosissani miten toimin, jos nyytin tulee nälkä. Menenkö etsimään jonkun toisen paikan? Päätin sitten, että jos tarvis on, imetän juuri tasan siinä missä satun olemaan, kun ellei synnytysosastolla saa imettää, niin missä sitten? Ainoa syy vaivautumiselleni oli siis se muslimimies, kun arvelin, että häntä suututtaa nähdä moista touhua. Päätin, että hän saa vaihtaa paikkaa, ellei siedä toimitusta.
Tarvetta imetykselle ei tullut, koska vauva oli aiemmin aterioinut rinnalla sairaalan pääaulan penkillä, missä oli enemmän yleisöä, mutta en edes huomannut muita ihmisiä keskittyessäni itse asiaan. Ärsyttää vaan, että edes harkitsin siirtymistä pois, vauvan edun pitää mennä kotimaan kamaralla kulttuurisen närkästyksen edelle. Missään Jemenissä en uskaltaisi edes yrittää, mutta siksipä emme matkustakaan mihinkään niin kauan kuin vauva on pieni.