T
"Tappura"
Vieras
Heippa!
Koska en voi kun ihmetellä, mistä nää sukulaiset on mulle siunaantunut, ajattelin avautua tänne ja katsoa onko muilla vastaavaa kokemusta. Olen perheen ainoa lapsi ja jo pienenä isä yritti hallita koko elämääni ja tehdä kaikki päätökset puolestani (yläasteella valinnaiset aineet ja peruskoulun jälkeen, mihin kouluun jatkan). Nykyään hän taas on se siedettävämpi osapuoli vanhemmistani. Vaikka hän saisin kamalan raivarin, kun hommasimme perheeseen kissan. Kyllä, eikö olekin naurettavaa!?
Myös tätini arvosteli tätä uutta tulokasta. Kuinka paljon siitä on vaivaa ja miten se "kusee kaikki paikat". Kissanpentumme on sisäsiisti.
Onko muilla lähisukulaisia, jotka kuvittelee, että heillä on oikeus kommentoida kaikkea ja jopa yrittää päättä puolesta?
Jatkoa seuraa..olen koko tämän vuoden miettinyt äitini motiiveja olla ilkeä. Jos joku asia huolettaa minua ja soitan hänelle(tätä ei tapahdu ihan kamalan usein), hän ei kuuntele asiaani, vaan alkaa puhumaan jostain omasta mitättömästä asiastaan..vaikkapa uusista verhoista tms. Häneltä ei siis saa minkäänlaista henkistä tukea, joka tuntuu välillä todella raskaalta. Lisäksi hän on puhunut tädilleni minusta jotain pahaa ja saanut tämän käyttäytymään todella kurjasti minua kohtaan. Mitä vaan sanonkin tai teenkin, niin hän tiuskii ja nälvii. Aivan uskomatonta käytöstä aikuiselta ihmiseltä. Kerran tässä sitten kyselin, miksei äitini kykene kuuntelemaan ja miksi hän kääntää kaiken minua vastaan. Hän ei osannut vastata, vaan lopulta suuttui (vaikka yritin keskustella kuten aikuiset keskenään) ja aloitti mykkäkoulun loukkaantuneena. Kysyin myös mitä hän on tädilleni sanonut, että tämä kohtelee minua huonosti. Äiti sanoi, ettei ole sanonut mitään, muttei ole myöskään kieltänyt mitään. Minä uskon, että hän on keksinyt ja valehdellut tädilleni. Sillä minun ja tätini suhde on ollut aina etäinen. Äidilläni taas on tapana kuvitella asioita ja alkaa itse uskomaan niihin. Ensimmäinen reaktio häneltä on yleensä aina se, että epäilee pahinta. En ole pettänyt tätini luottamusta koskaan ja olen aina ollut melko kiltti lapsi ja nuori. En ole joutunut ikävyyksiin tai saattanut vanhempiani häpeään. Ainoa "vikani" on se, että minulla on omat mielipiteet.
Äitini ja isäni suhde oli väkivaltainen ja jotenkin äitini tuntuu purkavan sen minuun. Ikään kuin olisin vastuussa heidän virheistään. Aluksi jopa uskoin että vika on kokonaan isässäni, koska hän löi äitiä..MUTTA nyt aikuisena olen nähnyt miten huomionkipeä ja rasittava (riidanhakuinen) äitini on, joten en ihmettele heidän riitojaan yhtään. Kerran olin nuorena hänen kuskinaan ja kotiin palattuaan hän alkoi haastaa riitaa jopa minun kanssani, aivan tyhjästä!
Tilanne on ihan perseestä, sillä lapseni tykkäävät äidistäni ja tädistäni, mutta joka kerta kun näen heidät, he hyökkäävät kimppuuni henkisesti ja kotona tulee itku.
Koska en voi kun ihmetellä, mistä nää sukulaiset on mulle siunaantunut, ajattelin avautua tänne ja katsoa onko muilla vastaavaa kokemusta. Olen perheen ainoa lapsi ja jo pienenä isä yritti hallita koko elämääni ja tehdä kaikki päätökset puolestani (yläasteella valinnaiset aineet ja peruskoulun jälkeen, mihin kouluun jatkan). Nykyään hän taas on se siedettävämpi osapuoli vanhemmistani. Vaikka hän saisin kamalan raivarin, kun hommasimme perheeseen kissan. Kyllä, eikö olekin naurettavaa!?
Onko muilla lähisukulaisia, jotka kuvittelee, että heillä on oikeus kommentoida kaikkea ja jopa yrittää päättä puolesta?
Jatkoa seuraa..olen koko tämän vuoden miettinyt äitini motiiveja olla ilkeä. Jos joku asia huolettaa minua ja soitan hänelle(tätä ei tapahdu ihan kamalan usein), hän ei kuuntele asiaani, vaan alkaa puhumaan jostain omasta mitättömästä asiastaan..vaikkapa uusista verhoista tms. Häneltä ei siis saa minkäänlaista henkistä tukea, joka tuntuu välillä todella raskaalta. Lisäksi hän on puhunut tädilleni minusta jotain pahaa ja saanut tämän käyttäytymään todella kurjasti minua kohtaan. Mitä vaan sanonkin tai teenkin, niin hän tiuskii ja nälvii. Aivan uskomatonta käytöstä aikuiselta ihmiseltä. Kerran tässä sitten kyselin, miksei äitini kykene kuuntelemaan ja miksi hän kääntää kaiken minua vastaan. Hän ei osannut vastata, vaan lopulta suuttui (vaikka yritin keskustella kuten aikuiset keskenään) ja aloitti mykkäkoulun loukkaantuneena. Kysyin myös mitä hän on tädilleni sanonut, että tämä kohtelee minua huonosti. Äiti sanoi, ettei ole sanonut mitään, muttei ole myöskään kieltänyt mitään. Minä uskon, että hän on keksinyt ja valehdellut tädilleni. Sillä minun ja tätini suhde on ollut aina etäinen. Äidilläni taas on tapana kuvitella asioita ja alkaa itse uskomaan niihin. Ensimmäinen reaktio häneltä on yleensä aina se, että epäilee pahinta. En ole pettänyt tätini luottamusta koskaan ja olen aina ollut melko kiltti lapsi ja nuori. En ole joutunut ikävyyksiin tai saattanut vanhempiani häpeään. Ainoa "vikani" on se, että minulla on omat mielipiteet.
Äitini ja isäni suhde oli väkivaltainen ja jotenkin äitini tuntuu purkavan sen minuun. Ikään kuin olisin vastuussa heidän virheistään. Aluksi jopa uskoin että vika on kokonaan isässäni, koska hän löi äitiä..MUTTA nyt aikuisena olen nähnyt miten huomionkipeä ja rasittava (riidanhakuinen) äitini on, joten en ihmettele heidän riitojaan yhtään. Kerran olin nuorena hänen kuskinaan ja kotiin palattuaan hän alkoi haastaa riitaa jopa minun kanssani, aivan tyhjästä!
Tilanne on ihan perseestä, sillä lapseni tykkäävät äidistäni ja tädistäni, mutta joka kerta kun näen heidät, he hyökkäävät kimppuuni henkisesti ja kotona tulee itku.