ikävä ja itkettää, paha olla todellakin...

Mieheni kuolemasta tulee kohta vuosi ja mulla olo pahenee. Välillä oli jo hiukan parempi, mutta nyt taas kaikki kaatuu päälle :'(

Mistä sais voimia ja elämäiloa??

Lapsilla on myös vaikea aika menossa, reagoivat myös lähestyvään vuosi päivään, vaikken siitä ääneen puhukaan. Ymmärtävät vuodenajat

Kertokaa mistä iloa ja naurua saisin elämäämme!?!


Kyynelten seasta kirjoittelee Ninnu (entinen Tabasco) :'( :'( :'(

 

Olisiko just tuo vuosipäivän läheneminen saanut olon huononemaan? Pystytkö puhumaan kellekään? Ammattiauttajille vaikka? Mä en valitettavasti osaa auttaa, antaa mitään neuvoa. Itselläni nyt paljon pienempikin murhe saa elämän tolaltaan. :ashamed:

Voimia sinulle ja lapsillesi! :hug:

 

sure rauhassa, mihinkään ei ole kiire.ymmärrän hyvin jos haluat vaikuttaa vahvalta lapsiesi edessä, mutta he kyllä tietävät ja aistivt surusi. surutyötä ei voi laittaa paussille ja jatkaa sitten "paremmalla ajalla".

juuri kun mun läheinen kuoli muutama vuosi takaperin, kuulin hyvän neuvon ( saatto olla jostain leffasta tai dr.philistä en muista mutta helpotti kovasti ) että vaikka aamulla herätessä, laittaa ajastimen viideksi toista minuutiksi. sitten itkee ja suree kuollutta läheistä niin paljon ku sielu sietää.huuda, paisko tavaroita ( korttipakka on hyvä ) ihan mitä vaan ja kun aika loppuu, pyyhi kyyneleet ja jatka päivääsi ihan normaalisti. näin tein ja lopuksi huomasin että pystyinkin jatkamaan ja arki on vain järjestely yksymys. tottakai ajattelen läheistäni joka päivä, mutta usein hymy huulillani.

olet vahva ja fiksu nainen! suru ei helpotu oikeastaan , mutta sen aknssa voi elää.ikävöi miestäsi rauhassa. :flower:

 

:hug:
Eipä oikein sanat riitä lohduttamaan.

 

Oletkos käynyt vertaistukiryhmissä ? Olen joskus lukenut että se ensimmäinen vuosi kai on pahin kun juuri vertaa kaikkea edelliseen vuoteen. Iloa ja naurua saa elämään varmasti vain arjesta ja ajan kanssa mutta eihän sitä voi pakottaa. Oletko tavannut kavereita ja ystäviä entiseen malliin vai ovatko he "pelästyneet" teidän perheen menetystä ?

 

Otan osaa perheesi suruun.
Ensimmäinen vuosi on pahin kun kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa ilman isää ja miestä.
Ihan varmana suru ei koskaan katoa, vaikka siltä tavallaan terävin kärki katkeaa ja suru muuntuu hiljaiseksi kaipuuksi.

Luultavasti joka vuosi samoihin aikoihin on raskaampaa kun on vuosipäivä.

Mun mieheni kuolemasta tuli eilen 24 vuotta ja ihan joka ainut elokuun alku on sellasta masentavaa ja jotenkin painostavaa aikaa ja kun tulee 18.8 niin koko päivä on jotenkin paha olo.
Sitten taas saattaa mennä päiviä ja viikkoja etten muista koko surua ja miestä.

Nykyisin muistan häntä lähinnä jos poikani tekee jotain oikeen typerää tai jotain, mistä olen ylpeä. Ajattelen että olisipa isäsi näkemässä.

Miten olet jaksanut tämän vuoden? Onko sinulla hyvä tukiverkko ympärilläsi?
Ja neuvona että puhu, puhu ja puhu kaikille,puhuminen helpottaa.

 

Yritä pitää yhteyttä ystävien kanssa,puhuminen ammattiauttajan kanssa voisi myös auttaa.En oikein osaa muuta sanoa kun ite en selviäsi mitenkään varmasti :'( Voimia :hug:

 

Vain aika parantaa haavat :hug:

 

:hug: Voimia. Voisitteko päivän kunniaksi jotenkin muistaa miten kovasti rakastitte miestäsi? minkä ikäisiä lapsenne ovat? Tuskin miehesikään tahtoisi, että olette kaikki ihan surun murtamia. Hän tahtoisi, että muistatte kaikki ne iloiset asiat joita koitte yhdessä. Tietty en tunne miestäsi enkä tiedä mitä hän ajattelee, mutta menetin veljeni pari kuukautta sitten auto-onnettomuudessa ja tiedän kuinka kovasti läheisen menettäminen sattuu. Miehen varmaan vielä enemmän vaikka verrata ei saisi...

Anyway, voimia.. muista että sekin vuosipäivä on vain päivä niinkuin kaikki muutkin mutta me itse annamme sille erikoisen merkityksen.. :hug:

 

otan osaa suureen suruusi!
minulla ei onneksi ole suurta menetystä omalle kohdalle tapahtunut.
iloa voisi tuoda joku ihan arkipäiväinen asia esim... ajatella mitä minulla on esim... terveet lapset vaikka kävely metsässä voisi tuoda välillä rauhan. taisi olla aika tyhmä neuvo sun tilanteessa ,mutta yritin nyt hiukan jotain laittaa.

 

Kaverit on kaukana, ja suku myös. Ammatti-ihmiset ovat auttaneet paljon. Ihania ihmisiä, kiitos heille! En yritä olla vahva lasten edessä koska en halua huijata heitä. Ja tietävät kuinka kaipaan ja kärsin. Minä tiedän myös kuinka lapset kaipaa ja kärsii kaikesta.
Haluaisin vaan nauraa, pitkästä aikaa, oikein sillai kunnolla. Nauran paljon nykyäänkin, mutta ei se ole aitoa! :'(

 

:'( :hug:

 

Varmaan osasyynsä sinun ja lastesi huonoon oloon on juuri tuo vuosipäivän lähestyminen ja muisto siitä, millaista elämänvaihetta elitte juuri vuosi sitten. Sehän on täysin normaalia, että tunteet ja mielialat kulkevat vuoristorataa, eihän miehesi kuolemasta ole vasta kuin vuosi. Teillä on vielä surun työstäminen käynnissä. Suru, ikävä ja kaipaus varmaan säilyy teillä läpi elämän, mutta se muuttuu raastavasta kivusta hiljaiseksi kaipaukseksi. Usko siihen, että vielä joku päivä voitte lasten kanssa hymyillen katsella perhealbumia ja muistella elämäänne kun isä oli vielä maanpäällisessä elämässänne mukana. Siihen voi kulua aikaa, kauankin, mutta kun elämän on jatkuttava, niin surukin muuttaa muotoaan. Jaksamista sinulle ja lapsillesi!

 

mihin miehes on kuollut?

 

Kaverit on kaukana, ja suku myös. Ammatti-ihmiset ovat auttaneet paljon. Ihania ihmisiä, kiitos heille! En yritä olla vahva lasten edessä koska en halua huijata heitä. Ja tietävät kuinka kaipaan ja kärsin. Minä tiedän myös kuinka lapset kaipaa ja kärsii kaikesta.
Haluaisin vaan nauraa, pitkästä aikaa, oikein sillai kunnolla. Nauran paljon nykyäänkin, mutta ei se ole aitoa! :'(

Voi että, vaikea tilanne. Toivon että helpottaa, ajan kanssa, joskus. Ja helpottaahan se, vaikkei nyt siltä ehkä tunnukkaan. Ole itsellesi armollinen äläkä vaadi voinniltasi liikaa. :hug:

 

Kiitos kaikille!

Kyyneleet valuu pitkin poskia, kun luen kirjoituksianne :'(

 

mihin miehes on kuollut?

syöpään....prkl että mä olen sen taudin kironnu alimpaan helv...

 

Kyllä se naurukin sieltä joku päivä tulee, lupaan.
Harjoittele vaikka niitä tekonauruja =) sillä välin.

 

Ninnu, olen pahoillani teidän puolesta! Paljon olette olleet mielessäni. :hug:

Sanotaan että ensimmäinen vuosi on se vaikein, toivon sydämestäni että näin tulee olemaan myös teidän kohdalla. Toivottavasti käyt terapiassa ja todellakin puhut tuosta pahasta olosta, tytöillekin se tekisi hyvää!

Paljon voimia lähetän kun en muuta voi!

 

:hug: Voimia. Voisitteko päivän kunniaksi jotenkin muistaa miten kovasti rakastitte miestäsi? minkä ikäisiä lapsenne ovat? Tuskin miehesikään tahtoisi, että olette kaikki ihan surun murtamia. Hän tahtoisi, että muistatte kaikki ne iloiset asiat joita koitte yhdessä. Tietty en tunne miestäsi enkä tiedä mitä hän ajattelee, mutta menetin veljeni pari kuukautta sitten auto-onnettomuudessa ja tiedän kuinka kovasti läheisen menettäminen sattuu. Miehen varmaan vielä enemmän vaikka verrata ei saisi...

Anyway, voimia.. muista että sekin vuosipäivä on vain päivä niinkuin kaikki muutkin mutta me itse annamme sille erikoisen merkityksen.. :hug:

minäkin mietin että entä jos lapsien kanssa muistelisitte kaikkia kivoja juttuja isästä..voisitte vaikka tehdä jonkun kansion mihin keräisitte kuvia ja kirjoittaisitte juttuja mitä lapsetkin muistaa,ettei unohdu..ja sitten sitä vois aina katsella kun tulee se kova ikävä?
otan osaa suureen suruunne.. :hug:

 

Kiitos kaikille!

Kyyneleet valuu pitkin poskia, kun luen kirjoituksianne :'(

Koeta jaksaa
:hug: Laitoin sulle yksäriä.

 

:hug: :hug: :hug:

 

joo, syöpä on pirullinen tauti. oma isäni kuoli myös syöpään kun olin 13v ja äidillänikin on ollut rintasyöpä, mutta nyt parantunut onneks. muutenkin suvussani on kamalasti syöpää, joten kai se aikanaan koituu muninkin kohtalokseni.