lapsar
viisi vuotta itkin katkeranmakuisia kyyneleitä,
ravasimme lääkäreillä, tutkimuksissa ja kotiuduimme aina pienen toivonkipinän jälkeen..missään ei ollut mitään häikkää.
mutta vauvaa ei vain kuulunut.
yrityksen puutteeskaan ei voinut moittia.
lämpömittareita, testiliuskoja, kellonaikoja....
kunnes..
käänsimme elämämme nurin,
aloimme rakentaan kaikkea uusiksi siten, että lasta ei siis meille suotu.
lähdimme kumpikin opiskelemaan, muutimme uuteen kotiin,
elimme kaksin, kahden aikuisen elämää..
kolme kuukautta sujuikin ihan kivasti, oli rentouttavaa olla vaan yhdessä, ilman keskusteluja lämpökäyristä ym.. tutustutiin toisiimme tavallaan uudestaan, ihmeteltiin mihin se aika olikaan mennyt, viisi vuotta elämästä, elämäämme oli riepoteltu lääkärien toimesta ja me kuljimme perässä epätoivoisina, unohtaen sen kaikkein tärkeimmän..
me rakastimme toisiamme, tapahtui mitä tahansa.
kaikki se tunne, mikä silloin iski vasten kasvoja sai tajuamaan, ettemme olleet edes sanoneet rakastavamme, aikoihin..
ja rakastelu oli muuttunut, runsasta mutta kalskeaa..
koko tunnepuoli elämästä oli jäissä, lapsenyritysten takana..
me rakastuimme uudelleen.
me elimme vain toisillemme, emme haaveille.
ja sitten kävikin niin, että ilouutinen yllätti! ja lujaa!
meille tulisikin vauva!
ja nyt sitten jo neljävuotiaan tytön äitinä edelleen ihmettelen, kuinka siihen pystyimme..
ihmeidentekijöitä olemme, kai..
vai oliko niin, että elämän tärkeysjärjestys oli vielä aikanaan vähän sekaisin, ja kun se löysi oikean ajan ja paikan,
saimme ihmeemme!!!
ravasimme lääkäreillä, tutkimuksissa ja kotiuduimme aina pienen toivonkipinän jälkeen..missään ei ollut mitään häikkää.
mutta vauvaa ei vain kuulunut.
yrityksen puutteeskaan ei voinut moittia.
lämpömittareita, testiliuskoja, kellonaikoja....
kunnes..
käänsimme elämämme nurin,
aloimme rakentaan kaikkea uusiksi siten, että lasta ei siis meille suotu.
lähdimme kumpikin opiskelemaan, muutimme uuteen kotiin,
elimme kaksin, kahden aikuisen elämää..
kolme kuukautta sujuikin ihan kivasti, oli rentouttavaa olla vaan yhdessä, ilman keskusteluja lämpökäyristä ym.. tutustutiin toisiimme tavallaan uudestaan, ihmeteltiin mihin se aika olikaan mennyt, viisi vuotta elämästä, elämäämme oli riepoteltu lääkärien toimesta ja me kuljimme perässä epätoivoisina, unohtaen sen kaikkein tärkeimmän..
me rakastimme toisiamme, tapahtui mitä tahansa.
kaikki se tunne, mikä silloin iski vasten kasvoja sai tajuamaan, ettemme olleet edes sanoneet rakastavamme, aikoihin..
ja rakastelu oli muuttunut, runsasta mutta kalskeaa..
koko tunnepuoli elämästä oli jäissä, lapsenyritysten takana..
me rakastuimme uudelleen.
me elimme vain toisillemme, emme haaveille.
ja sitten kävikin niin, että ilouutinen yllätti! ja lujaa!
meille tulisikin vauva!
ja nyt sitten jo neljävuotiaan tytön äitinä edelleen ihmettelen, kuinka siihen pystyimme..
ihmeidentekijöitä olemme, kai..
vai oliko niin, että elämän tärkeysjärjestys oli vielä aikanaan vähän sekaisin, ja kun se löysi oikean ajan ja paikan,
saimme ihmeemme!!!