ihmeidentekijä??

  • Viestiketjun aloittaja lapsar
  • Ensimmäinen viesti
lapsar
viisi vuotta itkin katkeranmakuisia kyyneleitä,
ravasimme lääkäreillä, tutkimuksissa ja kotiuduimme aina pienen toivonkipinän jälkeen..missään ei ollut mitään häikkää.
mutta vauvaa ei vain kuulunut.
yrityksen puutteeskaan ei voinut moittia.
lämpömittareita, testiliuskoja, kellonaikoja....
kunnes..
käänsimme elämämme nurin,
aloimme rakentaan kaikkea uusiksi siten, että lasta ei siis meille suotu.
lähdimme kumpikin opiskelemaan, muutimme uuteen kotiin,
elimme kaksin, kahden aikuisen elämää..
kolme kuukautta sujuikin ihan kivasti, oli rentouttavaa olla vaan yhdessä, ilman keskusteluja lämpökäyristä ym.. tutustutiin toisiimme tavallaan uudestaan, ihmeteltiin mihin se aika olikaan mennyt, viisi vuotta elämästä, elämäämme oli riepoteltu lääkärien toimesta ja me kuljimme perässä epätoivoisina, unohtaen sen kaikkein tärkeimmän..
me rakastimme toisiamme, tapahtui mitä tahansa.
kaikki se tunne, mikä silloin iski vasten kasvoja sai tajuamaan, ettemme olleet edes sanoneet rakastavamme, aikoihin..
ja rakastelu oli muuttunut, runsasta mutta kalskeaa..
koko tunnepuoli elämästä oli jäissä, lapsenyritysten takana..

me rakastuimme uudelleen.
me elimme vain toisillemme, emme haaveille.

ja sitten kävikin niin, että ilouutinen yllätti! ja lujaa!
meille tulisikin vauva!
ja nyt sitten jo neljävuotiaan tytön äitinä edelleen ihmettelen, kuinka siihen pystyimme..
ihmeidentekijöitä olemme, kai..

vai oliko niin, että elämän tärkeysjärjestys oli vielä aikanaan vähän sekaisin, ja kun se löysi oikean ajan ja paikan,
saimme ihmeemme!!!


 
Ihanaa että teille kävi lopussa hyvin. Itse olen myös lähiaikoina herännyt siihen, että elämän ei saa antaa mennä ohi, sillä paljon on muuta nautittavaa. Päätin tietoisesti alkaa nauttia elämästä lapsettomuushoidoista ja muista isoista vastoinkäymisistä huolimatta. Nyt parin kuukauden tietoisen yrittämisen jälkeen voin sanoa nauttivani elämästä jo ilman tietoista yrittämistä. Ja parisuhteesta myös. Itseämme suojellaksemme olemme päättäneet edetä hoidoissa pika vauhtia ja ja mennä mahdollisimman pian adoptiojonoon ellei tärppää. Luulen että se on minulle sopiva tapa säilyttää mielenterveys. Mutta pakko silti sanoa, että vihaan sellaista Marco Bjyrström -positiivisuutta, ja uskon että asiat pitää surra. Surun keskellä ei ainakaan auta, jos joku ulkopuolinen sanoo, että kyllä sinun olisi helpompi kun ottaisit positiivisen elämänasenteen. Se tulee ajallaan ja jokaisen sisältä, kun asiat on käsitellyt
 
mittari harmaana
ihana kirjoitus... :heart: lapsettomuus myös lähentää, ainakin meillä huomasin mieheni erilailla kun koettiin yhdessä surun hetkiä ja sitten myös ilon =) nyt tiedämme kokemuksen kautta, tie ei ole kaikilla aina suora ja helppo. nyt odottelemme vauvaa... ensimmäinen päättyi keskenmenoon 2003 ja seuraava oli tuulimuna. sairastan myös endometrioosia, mutta nyt masussa on pieni vauva ja toivomme kovasti että kaikki menisi hyvin. ihmeitä tosiaan tapahtuu...

terv. mittari rv 12
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 10.08.2005 klo 12:55 lapsar kirjoitti:
viisi vuotta itkin katkeranmakuisia kyyneleitä,
ravasimme lääkäreillä, tutkimuksissa ja kotiuduimme aina pienen toivonkipinän jälkeen..missään ei ollut mitään häikkää.
mutta vauvaa ei vain kuulunut.
yrityksen puutteeskaan ei voinut moittia.
lämpömittareita, testiliuskoja, kellonaikoja....
kunnes..
käänsimme elämämme nurin,
aloimme rakentaan kaikkea uusiksi siten, että lasta ei siis meille suotu.
lähdimme kumpikin opiskelemaan, muutimme uuteen kotiin,
elimme kaksin, kahden aikuisen elämää..
kolme kuukautta sujuikin ihan kivasti, oli rentouttavaa olla vaan yhdessä, ilman keskusteluja lämpökäyristä ym.. tutustutiin toisiimme tavallaan uudestaan, ihmeteltiin mihin se aika olikaan mennyt, viisi vuotta elämästä, elämäämme oli riepoteltu lääkärien toimesta ja me kuljimme perässä epätoivoisina, unohtaen sen kaikkein tärkeimmän..
me rakastimme toisiamme, tapahtui mitä tahansa.
kaikki se tunne, mikä silloin iski vasten kasvoja sai tajuamaan, ettemme olleet edes sanoneet rakastavamme, aikoihin..
ja rakastelu oli muuttunut, runsasta mutta kalskeaa..
koko tunnepuoli elämästä oli jäissä, lapsenyritysten takana..

me rakastuimme uudelleen.
me elimme vain toisillemme, emme haaveille.

ja sitten kävikin niin, että ilouutinen yllätti! ja lujaa!
meille tulisikin vauva!
ja nyt sitten jo neljävuotiaan tytön äitinä edelleen ihmettelen, kuinka siihen pystyimme..
ihmeidentekijöitä olemme, kai..

vai oliko niin, että elämän tärkeysjärjestys oli vielä aikanaan vähän sekaisin, ja kun se löysi oikean ajan ja paikan,
saimme ihmeemme!!!
Hei kaikki lapsettomat!

Halusin nostaa tämän ´lapsarin´jutun esille, kun hän tänään mainitsi siitä. Ihmeitä voi todella tapahtua, lahjaksi annettu ihme, ponnistelematta henkisesti. Arvot ja asiat on hyvä laittaa tärkeysjärjestykseen. Lepoa kaikille `yrityksissä´. `Hampaat- irvessä yritetään- meininki ei tuota tulosta. :snotty:
 
suide
Oli todellakin kauniisti kirjoitettu ja kaikki kääntyi parhain päin. :)
Usei sanotaankin että unohtakaa asia vähäksi aikaa tai menkää yhdessä lomalle nujertamaan stressi,kyllä teiillä sitten tärppää..Mutta ei se ole niin helppoa unohtaa(minulla se on mielessä kierrosta kiertoon) ennenkuin tekee todella itselleen selväksi että on lapseton,suree aikansa ja asettaa elämäänsä uudet "tavoitteet".Ehkä sen jälkeen vasta voi joillekin onnekkaille tapahtua ihmeitä...
 

Yhteistyössä