N
nytonnellinen
Vieras
Voi ei, mä olen ihan onneni kukkuloilla yhä. Nyt tässä tälläviikolla sain kaikein lopullisesti ohi. Pakko jakaa tää teidän kanssa. Kunnon avautuminen luvassa.
Synnyin vanhollislestadiolaiseen perheeseen. Olin perheen viides lapsi, ja tulin saamaan myöhemmin sitten neljä sisarusta. Itse olin aina kovin innokas liikkuja, minulla oli hyvä rytmitaju, tykkäsin pienestä pitäen musiikista. Olisin tanssistakin tykännyt.
Vanhempani ovat minulle kertoneet että olisin halunnut pienenä, reilu vuoden ikäisen, tanssia. Vanhempani kielsivät minua siitä ja musiikkia en saanut kuunnella. En varmastikaan niin pienenä siitä pahastunut
Sittemmin menin päiväkotiin. Kokeilin enemmän asioita ja kieltoja sateli. Oli vanhemmilla perustelutkin, että se on synti-. Olin tyytyväinen, sillä mehän pelastuisimme, muut eivät.
Olisin pienenä halunnut paikalliseen urheiluseuraan. En saanut mennä. Olin siitä hyvin surullinen, sillä paras kaverini oli siellä. Äiti sanoi, että kaveri ei pelastu, mutta me pelastumme. Olin siitäkin surullinen.
Aloin harrastamaan pianon soittoa! Se oli minusta mukavaa. Pian alkoi tulla kuiteskin esimerkiksi iskelmää. Jouduin luopumaan rakkaasta harrastuksessa ekalla luokalla.
Sitten alkoi tulla siitä juttua, kun kouluun tuli ekat discot. Olin aivan innoissani, keskustelimme kavereitten kanssa laitammeko farkut vai emme...
Kunnes joku kertoi minulle, että siellä on musiikkia ja tanssia.
Olin kauhean pahoillani. Tuntui,kuin mä olisin eristyksissä kaikista muista.
Isompana, yläasteen alkamisen huippeilla, meikkaaminen alkoi kiinnostaa. Musiikkikin houkutti. Ja olisin halunnut hiuksiakin vähän värjätä. Mutta ei.
Ajattelin kuitenkin, että näin on oikein. Välillä kävi mielessä, onko tämä nyt elämää. En kuitenkaan vielä protestoinut. Yläasteen jälkeen kävin ammattikoulun ja pian sen jälkeen tapasin mieheni, ex Jehovan todistajan. Muutimme nopeasti yhteen ja mies kertoi uskonnollisista taustoistaan... Mietin, josko minäkin lopettaisin. Jätin ajatuksen taakse.Menimme naimisiin nopeasti.
Vuonna 2008 saimme ensimmäisen lapsemme. Siinä vaiheessa, kuin olin yksin kotona pienen neidin kanssa, ja kun siinä istuin imettämässä häntä nänninpäät verillä mietin että tälläistä (kin) tulee loppuelämäni olemaan aika pitkälle jos en vihellä tätä peliä poikki. Kerroin miehelle ajatuksesta ja hän kannusti minua.
Keskustelin äitini kanssa puhelimessa. Mainitsin, että haluaisin ehkä jättää tämän taakse. Äiti löi luurin korvaan.
Äkkiä sitten lopetin oppien harjoittamisen. Tyttö oli reilun vuoden, ja sitten vasta heräsin tosissani. Lapsi oli samanlainen kuin minä pienenä, musikaalinen. Muistin ne tunteet jotka itse koin. Tunsin ensimmäistä kertaa suurta vihaa vanhempiani kohtaan. Menin kokoukseen. Sanoin melkeimpä heti, että eroan yhteisöstä. Sen jälkeen menin ja laitoin kengät jalkaan, takin päälle ja kävelin ulos itkien.
Sitten siinä oli kaikenlaista höttöä. Milloin äiti suostutteli jäämään, milloin yritettiin kiristää. Milloin pelkäsin jotain kauheaa tapahtuvan sen takia että jätin tuon taakse ja menin itkien nukkumaan.
Mutta lopussa kiitos seisoo. Nyt minulla on kaksi ihanaa lasta, aviomies, paljon uusia ystäviä ja sisaruksistani viisi halusi jatkaa yhteyden pitämistä minuun yhä. Kaksi heistä erosi tuosta itsekin. Minulla ei ole ehkä enää äitiä ja isää. Mutta olen nyt paljon onnellisempi, kuin niin, että minulla on hyvin painostava uskonto, ankarat ja ahdasmieliset vanhemmat, sekä viisi lasta joiden tekemistä on rajoitettu ihan liikaa. Tämä on paras elämä mitä voi olla. Tuo kokemus oli raastava mutta vahvisti minua paljon. Suosittelen muitakin jättämään tuon. Sitä ei tuostakaan herää, jollei joku herätä.
Vapaampi elämä on paras lahja ikinä. Se, että saa tanssia ja kuunnella musiikkia. Olla onnellinen. Aivan upeaa.
Synnyin vanhollislestadiolaiseen perheeseen. Olin perheen viides lapsi, ja tulin saamaan myöhemmin sitten neljä sisarusta. Itse olin aina kovin innokas liikkuja, minulla oli hyvä rytmitaju, tykkäsin pienestä pitäen musiikista. Olisin tanssistakin tykännyt.
Vanhempani ovat minulle kertoneet että olisin halunnut pienenä, reilu vuoden ikäisen, tanssia. Vanhempani kielsivät minua siitä ja musiikkia en saanut kuunnella. En varmastikaan niin pienenä siitä pahastunut
Sittemmin menin päiväkotiin. Kokeilin enemmän asioita ja kieltoja sateli. Oli vanhemmilla perustelutkin, että se on synti-. Olin tyytyväinen, sillä mehän pelastuisimme, muut eivät.
Olisin pienenä halunnut paikalliseen urheiluseuraan. En saanut mennä. Olin siitä hyvin surullinen, sillä paras kaverini oli siellä. Äiti sanoi, että kaveri ei pelastu, mutta me pelastumme. Olin siitäkin surullinen.
Aloin harrastamaan pianon soittoa! Se oli minusta mukavaa. Pian alkoi tulla kuiteskin esimerkiksi iskelmää. Jouduin luopumaan rakkaasta harrastuksessa ekalla luokalla.
Sitten alkoi tulla siitä juttua, kun kouluun tuli ekat discot. Olin aivan innoissani, keskustelimme kavereitten kanssa laitammeko farkut vai emme...
Kunnes joku kertoi minulle, että siellä on musiikkia ja tanssia.
Olin kauhean pahoillani. Tuntui,kuin mä olisin eristyksissä kaikista muista.
Isompana, yläasteen alkamisen huippeilla, meikkaaminen alkoi kiinnostaa. Musiikkikin houkutti. Ja olisin halunnut hiuksiakin vähän värjätä. Mutta ei.
Ajattelin kuitenkin, että näin on oikein. Välillä kävi mielessä, onko tämä nyt elämää. En kuitenkaan vielä protestoinut. Yläasteen jälkeen kävin ammattikoulun ja pian sen jälkeen tapasin mieheni, ex Jehovan todistajan. Muutimme nopeasti yhteen ja mies kertoi uskonnollisista taustoistaan... Mietin, josko minäkin lopettaisin. Jätin ajatuksen taakse.Menimme naimisiin nopeasti.
Vuonna 2008 saimme ensimmäisen lapsemme. Siinä vaiheessa, kuin olin yksin kotona pienen neidin kanssa, ja kun siinä istuin imettämässä häntä nänninpäät verillä mietin että tälläistä (kin) tulee loppuelämäni olemaan aika pitkälle jos en vihellä tätä peliä poikki. Kerroin miehelle ajatuksesta ja hän kannusti minua.
Keskustelin äitini kanssa puhelimessa. Mainitsin, että haluaisin ehkä jättää tämän taakse. Äiti löi luurin korvaan.
Äkkiä sitten lopetin oppien harjoittamisen. Tyttö oli reilun vuoden, ja sitten vasta heräsin tosissani. Lapsi oli samanlainen kuin minä pienenä, musikaalinen. Muistin ne tunteet jotka itse koin. Tunsin ensimmäistä kertaa suurta vihaa vanhempiani kohtaan. Menin kokoukseen. Sanoin melkeimpä heti, että eroan yhteisöstä. Sen jälkeen menin ja laitoin kengät jalkaan, takin päälle ja kävelin ulos itkien.
Sitten siinä oli kaikenlaista höttöä. Milloin äiti suostutteli jäämään, milloin yritettiin kiristää. Milloin pelkäsin jotain kauheaa tapahtuvan sen takia että jätin tuon taakse ja menin itkien nukkumaan.
Mutta lopussa kiitos seisoo. Nyt minulla on kaksi ihanaa lasta, aviomies, paljon uusia ystäviä ja sisaruksistani viisi halusi jatkaa yhteyden pitämistä minuun yhä. Kaksi heistä erosi tuosta itsekin. Minulla ei ole ehkä enää äitiä ja isää. Mutta olen nyt paljon onnellisempi, kuin niin, että minulla on hyvin painostava uskonto, ankarat ja ahdasmieliset vanhemmat, sekä viisi lasta joiden tekemistä on rajoitettu ihan liikaa. Tämä on paras elämä mitä voi olla. Tuo kokemus oli raastava mutta vahvisti minua paljon. Suosittelen muitakin jättämään tuon. Sitä ei tuostakaan herää, jollei joku herätä.
Vapaampi elämä on paras lahja ikinä. Se, että saa tanssia ja kuunnella musiikkia. Olla onnellinen. Aivan upeaa.
