Heissan kaikille!
Tämä on nyt näitä stooreja, joita mahtuu varmaan tuhansia eri foorumeille, mutta mulle tää on ihan uus/vanha juttu, jota olen pyöritellyt jo vuosi kaupalla vaihtelelvalla menestyksellä. Koitan nyt hakea täältä apua, kanssasisarilta, etten enään enempää kuormittaisi lähipiiriäni. <3
Eli olemme uusioperhe. Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa n. 7 vuotta, ja kun tapasin hänet oli hänellä jo ihana tytär, johon aikanani sitten tutustuin ja "rakastuin". Olimme paljon tekemisissä tyttären kanssa, olihan hän aika pieni vielä silloin ja minä melko nuori. Leikittiin ja touhuttiin. Oli mummoloita ja ukkiloita joka lähtöön, misssä sai olla paijattavana ja erityisenä ainoana. Tyttö oli meillä viikonloput ja välillä aina viikollakin ja tulimme tosi hyvin juttuun.
Kun tyttö oli 5 vuotias, tuli perheeseemme toinen lapsi, meidän yhteinen tyttäremme. Vanhempi tyttö oli kovin mustasukkainen ja melkein toivoi pienemmän kuolevan. Ajattelimme, että kyllähän tämä menee ajan kanssa ohitse ja koitimme keskustella hänen kanssaan ja viettää aikaa yhdessä jne. Tilanne ei muuttunut juurikaan valoisammaksi, isompi ei hyväksynyt pienempää millään. Mutaman vuoden päästä, meille tuli toinenkin lapsi, poika.
Tästä lapsesta ei tuntunut olevan mitään uhkaa ja kaikki viha suuntautui oikeastaan vanhempaan yhteiseen lapseemme, siihen pieneen sisarpuoleen.
Koitimme käsitellä ikäviä tunteita ja jutella, että olemme kokonainen perhe ja kaikki kuulumme samaan perheeseen.
Vanhin tyttö sai aina oman huoneen, joka olisi hänen oma turvapaikkansa. Edelleen hän sai käydä ukin ja mummon luona ja olla erikoinen, sillä eihän pienempiä vielä sinne annettu. ?
Aika kului ja yhteiset lapsetkin alkoivat olemaan jo hieman isompia. Joka kerta kun isosisko kävi ukin/mummun luona toi hän tullessaan uuden Barbin tai useamman, minkä ukki/mummo oli hänelle ostanut. Aivan kuten pienempänäkin, hänelle ostettiin kaikki, mitä hän vain saattoi toivoa ja vähänkään pyysi. Toki iän myötä lahjat alkoivat olemaan kalliimpia ja isompia. (Synttärilahjaksi upouusi pyörä/tietokone/kännykkä tms.) Itse koitan välttää ko. tavarahysteriaa ja olenkin sanonut kaikille lapsille, että en ostele mitään barbeja tms. muuten kuin synttärilahjaksi.
Kun on nykypäivä, lapset ovat 10, 5 ja 4, jatkuu sama ralli. Vanhimmalle tytölle tilataan, ostetaan, maksetaan jne. kaikki mahdollinen mitä hän haluaa. Hänelle on laitettu huoneet mummolaan, ukkilaan, tänne ja äitillensä. Joka huone on täynnä leluja ja roinaa (lohtu tavaraa tms? joku psykologi valaiskoon
). Mutta pienemmille ei mitään. Ei kertakaikkisen mitään. Karkkirasia silloin tällöin. Ja olen sanonut, monen monen monta kertaa ja nyt olen väsynyt. Olen vihainen. Vittuuntunut. Turhautunut ja saatanan raivoissani noille ihmisille, että oletteko totaalisen imbesillejä? Eihän ne pienemmän ymmärrä/pahastu tms kun hankimme vain vanhimmalle tässä pyörän/barbin/ kirjakerhon? Nehän voivat käyttää niitä sitten joskus vanhempana! Kiitos, mutta ei kiitos. Taidan sitten muistaa teitä hautajaisissanne toisen haudalta ryövätyilla kukilla, saatana. No joo. Tuo oli nyt sellaista avautumista, mutta siltä se tuntuu! Helvetin pahalta!
Koita tässä sitten ite olla kauhean reilu kaikkia kohtaan. Ja siihen on pyritty ja lujasti. Jos pienemmille hankitaan jotain, niin silloin hankitaan isommallekkin ja toisinpäin. Toki jos pienemmät saavat jotain, ja isoin ei, niin siitä kyllä kuulee koko kylä, millaista vääryyttä hän kokee meillä. *huoh*, lapselle on melko turhaa/vaikeaa selittää, että tajuatko kuinka enemmän sinä saat? Täysin turhaa.
Siis kyllä ostaisin ja hankkisin joka mukulalle kaiken mitä ne vain haluaisivat, vaikka tuon kuun taivaalta jos niikseen tulisi, mutta ei yltiömääräisesti ole tuota rahaa kun toinen opiskelee ja toisen palkalla kituutellaan. (sääliä, kiitos
) Ei paljoa ostella uusia vaatteita tai paljon mitään muutakaan, mutta kun hankitaan niin hommataan kaikille jotain, eikös niin?!
ONNEKSI OLKOON! (siis sinä ihana joka tämän avautumisen ehkä loppuun asti kahlasit. vai pitäisikö sanoa osanottoni. No mutta, tämä auttoi jo paljon, kun kirjoitti tuon ulos, sai sanoa että kiukuttaa, saaaaatana! Olen inhottava kamala kade äitipuoli jne. Niin olen! Mutta olen myös ihminen! Juuri se inhottava kamala ihminen täydessä ihanuudessaan, joka koitan luovia lapset tämän elämän läpi edes jokseenkin täysjärkisenä. Joskus ehkä kaipaan hieman kanssasisarten apua tässä touhussa. Niin. Nyyh! Kiitos, Aamen ja hei!)
P.s. En todellakaan allekirjoita olevani "äitipuoli" koska olen kokonainen ihminen. Eikä minulla ole "lapsipuolta", sillä minulla on vain kokonaisia ihania lapsia! Jollakin sanasepolla ollut vain taas tontut vauhissa, kun on noita nimikkeitä keksinyt.
P.s.s..s.s...s. ja niin edelleen. Jos olet tänne asti vaivautunut lukemaan, niin toivon asialllista keskustelua. Otan mielelläni vastaan rakentavaa kritiikkiä ja ideoita jotka vähän tuulettaa elämää, mutta turhan tulkuttajat ÄLKÄÄ VAIVAUTUKO, niitä riittää omastakin takaa.
Tämä on nyt näitä stooreja, joita mahtuu varmaan tuhansia eri foorumeille, mutta mulle tää on ihan uus/vanha juttu, jota olen pyöritellyt jo vuosi kaupalla vaihtelelvalla menestyksellä. Koitan nyt hakea täältä apua, kanssasisarilta, etten enään enempää kuormittaisi lähipiiriäni. <3
Eli olemme uusioperhe. Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa n. 7 vuotta, ja kun tapasin hänet oli hänellä jo ihana tytär, johon aikanani sitten tutustuin ja "rakastuin". Olimme paljon tekemisissä tyttären kanssa, olihan hän aika pieni vielä silloin ja minä melko nuori. Leikittiin ja touhuttiin. Oli mummoloita ja ukkiloita joka lähtöön, misssä sai olla paijattavana ja erityisenä ainoana. Tyttö oli meillä viikonloput ja välillä aina viikollakin ja tulimme tosi hyvin juttuun.
Kun tyttö oli 5 vuotias, tuli perheeseemme toinen lapsi, meidän yhteinen tyttäremme. Vanhempi tyttö oli kovin mustasukkainen ja melkein toivoi pienemmän kuolevan. Ajattelimme, että kyllähän tämä menee ajan kanssa ohitse ja koitimme keskustella hänen kanssaan ja viettää aikaa yhdessä jne. Tilanne ei muuttunut juurikaan valoisammaksi, isompi ei hyväksynyt pienempää millään. Mutaman vuoden päästä, meille tuli toinenkin lapsi, poika.
Tästä lapsesta ei tuntunut olevan mitään uhkaa ja kaikki viha suuntautui oikeastaan vanhempaan yhteiseen lapseemme, siihen pieneen sisarpuoleen.
Koitimme käsitellä ikäviä tunteita ja jutella, että olemme kokonainen perhe ja kaikki kuulumme samaan perheeseen.
Vanhin tyttö sai aina oman huoneen, joka olisi hänen oma turvapaikkansa. Edelleen hän sai käydä ukin ja mummon luona ja olla erikoinen, sillä eihän pienempiä vielä sinne annettu. ?
Aika kului ja yhteiset lapsetkin alkoivat olemaan jo hieman isompia. Joka kerta kun isosisko kävi ukin/mummun luona toi hän tullessaan uuden Barbin tai useamman, minkä ukki/mummo oli hänelle ostanut. Aivan kuten pienempänäkin, hänelle ostettiin kaikki, mitä hän vain saattoi toivoa ja vähänkään pyysi. Toki iän myötä lahjat alkoivat olemaan kalliimpia ja isompia. (Synttärilahjaksi upouusi pyörä/tietokone/kännykkä tms.) Itse koitan välttää ko. tavarahysteriaa ja olenkin sanonut kaikille lapsille, että en ostele mitään barbeja tms. muuten kuin synttärilahjaksi.
Kun on nykypäivä, lapset ovat 10, 5 ja 4, jatkuu sama ralli. Vanhimmalle tytölle tilataan, ostetaan, maksetaan jne. kaikki mahdollinen mitä hän haluaa. Hänelle on laitettu huoneet mummolaan, ukkilaan, tänne ja äitillensä. Joka huone on täynnä leluja ja roinaa (lohtu tavaraa tms? joku psykologi valaiskoon
). Mutta pienemmille ei mitään. Ei kertakaikkisen mitään. Karkkirasia silloin tällöin. Ja olen sanonut, monen monen monta kertaa ja nyt olen väsynyt. Olen vihainen. Vittuuntunut. Turhautunut ja saatanan raivoissani noille ihmisille, että oletteko totaalisen imbesillejä? Eihän ne pienemmän ymmärrä/pahastu tms kun hankimme vain vanhimmalle tässä pyörän/barbin/ kirjakerhon? Nehän voivat käyttää niitä sitten joskus vanhempana! Kiitos, mutta ei kiitos. Taidan sitten muistaa teitä hautajaisissanne toisen haudalta ryövätyilla kukilla, saatana. No joo. Tuo oli nyt sellaista avautumista, mutta siltä se tuntuu! Helvetin pahalta!
Koita tässä sitten ite olla kauhean reilu kaikkia kohtaan. Ja siihen on pyritty ja lujasti. Jos pienemmille hankitaan jotain, niin silloin hankitaan isommallekkin ja toisinpäin. Toki jos pienemmät saavat jotain, ja isoin ei, niin siitä kyllä kuulee koko kylä, millaista vääryyttä hän kokee meillä. *huoh*, lapselle on melko turhaa/vaikeaa selittää, että tajuatko kuinka enemmän sinä saat? Täysin turhaa.
Siis kyllä ostaisin ja hankkisin joka mukulalle kaiken mitä ne vain haluaisivat, vaikka tuon kuun taivaalta jos niikseen tulisi, mutta ei yltiömääräisesti ole tuota rahaa kun toinen opiskelee ja toisen palkalla kituutellaan. (sääliä, kiitos
) Ei paljoa ostella uusia vaatteita tai paljon mitään muutakaan, mutta kun hankitaan niin hommataan kaikille jotain, eikös niin?!ONNEKSI OLKOON! (siis sinä ihana joka tämän avautumisen ehkä loppuun asti kahlasit. vai pitäisikö sanoa osanottoni.
No mutta, tämä auttoi jo paljon, kun kirjoitti tuon ulos, sai sanoa että kiukuttaa, saaaaatana! Olen inhottava kamala kade äitipuoli jne. Niin olen! Mutta olen myös ihminen! Juuri se inhottava kamala ihminen täydessä ihanuudessaan, joka koitan luovia lapset tämän elämän läpi edes jokseenkin täysjärkisenä. Joskus ehkä kaipaan hieman kanssasisarten apua tässä touhussa. Niin. Nyyh! Kiitos, Aamen ja hei!)P.s. En todellakaan allekirjoita olevani "äitipuoli" koska olen kokonainen ihminen. Eikä minulla ole "lapsipuolta", sillä minulla on vain kokonaisia ihania lapsia! Jollakin sanasepolla ollut vain taas tontut vauhissa, kun on noita nimikkeitä keksinyt.
P.s.s..s.s...s. ja niin edelleen. Jos olet tänne asti vaivautunut lukemaan, niin toivon asialllista keskustelua. Otan mielelläni vastaan rakentavaa kritiikkiä ja ideoita jotka vähän tuulettaa elämää, mutta turhan tulkuttajat ÄLKÄÄ VAIVAUTUKO, niitä riittää omastakin takaa.