Ihan voittajaolo, voitimme parisuhdekriisin!

[iloinen aapee]

Lapsen tulon jälkeen alkoi pikkuhiljaa huonommin, kun ei ollut enää samalla tavalla aikaa hoitaa parisuhdetta kuin aiemmin. Suhteemme huononi pikkuhiljaa kuin huomaamatta.

Yhteinen aika jäi minimiin, ja silloinkin usein teimme omia juttujamme. Kiire, stressi, työt, lapsi, harrastukset, rutiinit, kaikki se oravanpyörä väsytti, kunnes huomasimme olevamme kuin vieraat toisillemme. Lapsi on 2-vuotias. Molemmilla oli paha olo ja tieto että jotain pitää tehdä, muttei tietoa siitä, mitä. Olimme käyneet joskus kahdestaan syömässä tms., mutta nekin illat tuppasivat menemään kinasteluksi.

Eilen minulla oli niin paha olo että päätin ottaa eron puheeksi. Keskustelimme pitkään, ja päätimme erota. Menimme nukkumaan, eri huoneisiin. En saanut unta, oli niin paha mieli ja asiat pyörivät päässä, eron käytännön asiat tms.

Menin vessaan, ja eteisessä törmäsimme, mies oli juuri tulossa sieltä. Kapsahdimme toistemme kaulaan, halasimme toisiamme ja itkimme. Sen jälkeen juttelimme aivan eri kantilta kuin aikaisemmin, ja totesimme että eroajatus tuntuu hirveältä, emme voi luopua toisistamme koska kaikesta huolimatta rakastamme toisiamme.

Sovimme yhdessä mitä kaikkea haluamme suhteessamme parantaa, kuuntelimme toistemme toiveita, päätimme lähteä vielä yhdessä käymään pariterapiassa, saadaksemme käytännön keinoja rakkauden ja läheisyyden vaalimiseen.

Nukahdin miehen kainaloon, emme ole nukkuneet sillä tavalla noin puoleen vuoteen.

En vieläkään tajua miksemme ymmärtäneet ajoissa mihin olemme menossa. Tänä iltana laitamme kihlasormukset takaisin toistemme sormiin, kun ehdimme jo ottaa ne pois.

Olen onnellinen. Muita saman kokeneita?

 

["Aapee"]

Nostelen

 

["kummitus"]

Onneksi olkoon! Aina ei käy noin hyvin...

Meillä 1v. 4kk ja 2 kk lapset, ei myöskään aikaa parisuhteelle eikä millekään ylimääräiselle. Joskus pelottaa että meille käy myös noin kuin teille meinasi käydä. Tosin kummallakin meillä vieläihan ok olo suhteessa, mutta eihän siinä enää varsinaisesta parisuhteesta oo tietoakaan...on juuri sitä kiirettä, arkea, rutiineja ja työtä. Mutta toivon et sekin helpottaa lasten kasvun myötä, et löytyy vähän aikaa ja jaksamista hoitaa suhdettakin.

 

["heh"]

joopa joo, vai juoksitteko rannalla hidastettuna toisianne vastaan ja kapsahitte toistenne kaulaan..

 

[Blue]

Hienoa! Sen verran vain kommentoin että älä kuitenkaan odota että kuin salamaniskusta kaikki hiertävät asiat katoavat taivaantuuliin ja elämä on pelkkää auvoa tästä eteenpäin. Tuo on ensimmäinen iso askel parempaan päin, mutta ei ainoa.. Tästä eteenkin päin on tehtävä paljon töitä, juuri niitä mistä eilen vissiin puhuitte. Ja molempien on sitouduttava siihen, puhe pelkästään ei riitä vaikka siitä kaikki alkaakin. Takapakkejakin varmasti tulee, se kuuluu asiaan, mutta silti on jaksettava. Asiat eivät parane taikaiskusta.

Muttta näyttää siltä että molemmat sitouduitte eilen tekemään töitä ja olette tosissanne. Upea juttu! Yhdessä ylöspäin! =)

 

["..."]

Lapsen tulon jälkeen alkoi pikkuhiljaa huonommin, kun ei ollut enää samalla tavalla aikaa hoitaa parisuhdetta kuin aiemmin. Suhteemme huononi pikkuhiljaa kuin huomaamatta.

Yhteinen aika jäi minimiin, ja silloinkin usein teimme omia juttujamme. Kiire, stressi, työt, lapsi, harrastukset, rutiinit, kaikki se oravanpyörä väsytti, kunnes huomasimme olevamme kuin vieraat toisillemme. Lapsi on 2-vuotias. Molemmilla oli paha olo ja tieto että jotain pitää tehdä, muttei tietoa siitä, mitä. Olimme käyneet joskus kahdestaan syömässä tms., mutta nekin illat tuppasivat menemään kinasteluksi.

Eilen minulla oli niin paha olo että päätin ottaa eron puheeksi. Keskustelimme pitkään, ja päätimme erota. Menimme nukkumaan, eri huoneisiin. En saanut unta, oli niin paha mieli ja asiat pyörivät päässä, eron käytännön asiat tms.

Menin vessaan, ja eteisessä törmäsimme, mies oli juuri tulossa sieltä. Kapsahdimme toistemme kaulaan, halasimme toisiamme ja itkimme. Sen jälkeen juttelimme aivan eri kantilta kuin aikaisemmin, ja totesimme että eroajatus tuntuu hirveältä, emme voi luopua toisistamme koska kaikesta huolimatta rakastamme toisiamme.

Sovimme yhdessä mitä kaikkea haluamme suhteessamme parantaa, kuuntelimme toistemme toiveita, päätimme lähteä vielä yhdessä käymään pariterapiassa, saadaksemme käytännön keinoja rakkauden ja läheisyyden vaalimiseen.

Nukahdin miehen kainaloon, emme ole nukkuneet sillä tavalla noin puoleen vuoteen.

En vieläkään tajua miksemme ymmärtäneet ajoissa mihin olemme menossa. Tänä iltana laitamme kihlasormukset takaisin toistemme sormiin, kun ehdimme jo ottaa ne pois.

Olen onnellinen. Muita saman kokeneita?

Muuten joo, mutta ei olla saatu tätä vielä onnelliseen loppuun. Ollaan tossa vaiheessa, ettei tiedetä miten tätä sais korjattua. Molemmilla paha olla. Välillä väsyttää niin paljon se, että on koko ajan vaikeaa, että tekisi vain mieli lähteä. Masentaa tämä. Kuitenkin tähän on syystä menty ja lapsi on nyt 8kk vasta. En ihan todella tiedä mitä tehdä. Joskushan tulee myös tehtyä virhevalintoja? En tiedä. Jatkuva tappelu masentaa. Ja toisen haukkuminen/haukuttavana oleminen. Mitä ei kumpikaan haluaisi tehdä, mutta siihen vain usein huomaamme päätyvämme. Näitä sanoja on sitten mahdoton saada takaisin. Ja vaikka koittaisi unohtaa, se jää mieleen että tuotako toinen minusta oikeasti ajattelee.