Ihan hukassa 2,5 veen kanssa.

["ccc"]

Päälimmäinen ongelma on kai se, että mä en saa nukuttua, kun tuo lapsi herättää mut JOKA yö kiipeämällä omasta sängystään mun sänkyyn, minkä jälkeen en enä saa unta. Mä en tiedä enää miten saisin sen nukkumaan omassa sängyssä edes yhden kokonaisen yön. Me kyllä jutellaan asiasta aika paljon, mutta eihän ton ikäistä voi vaatia sillä tavalla ymmärtämään, etä se osaisi laittaa äidin edun omansa edelle.

Ongelma numero kaksi on luontevasti se, että mä alan olla ihan JÄRJETTÖMÄN VÄSYNYT. Pinna palaa herkästi, ja vaikkei lapsen kanssa hirveästi riideltäiskään, niin oma tunneskaala heittelee aika rajusti. Tossa just seisoin suihkussa rättiväsyneenä ja kuuntelin lapsen huutoitkua kun se ei kuulemma halunnut suihkuun, muttei halunnut mitään muutakaan kuin seistä siinä vieressä huutamassa, ja järkytyin kun tajusin äkkiä että mä olen hirveän vihainen ja katkerakin omalle lapselleni.
Yks aihe on isi. Ei olla siis yhdessä, mutta lapsi on aika paljon isänsä luona. (Silloin saan onneksi kurottua univelkoja.) Kyse on tästä klassisesta "en halua, oot tyhmä, tahdon isin luo, olen isin poika!"-mantrasta mitä mä kuuntelen nykyään aamusta iltaan. Isi vie puistoon ja uimahalliin, ja nyt ne on löytäneet jonkun kivan musakerhonkin. Kiva että vie, noi tommoset ei oikein ole mun heiniäni, mutta joku väsynyt ja uurastamisesta poikki oleva minä vaatisi vähän tunnustusta tuolta pikkupojaltakin. Minähän se kaiken kurjan hoidan. (Ja tarkennettakoon vielä, puhun nyt siitä, että TUNNISTAN itsessäni näitä tunteita, en niinkään kerro mielipiteitäni.) Vielä inhottavampaa oli tajuta välähdyksenomaisesti, että syytän salaa tuota lasta myös siitä, etten ole, enkä varmaan ikinä tulekkaan päätymään yhteen rakastamani miehen kanssa. Mun elämässä ei vaan ole tilaa eikä aikaa. Tätä ajatusta väsyneessä päässä pönkittää vielä se, että oon ihan varma, että jaan sänkyni tästä ikuisuuteen joka yö ton lapsen kanssa.

Näissä tunnelmissa tunnen riitelystä vielä suurempaa syyllisyyttä ehkä kuin pitäisikään, kuka nyt ei kinaisi uhmaikäisen kanssa? En tiedä...Miten mä saan ton lapsen nukkumaan omassa sängyssään, miten mä elän näiden negatiivisten tunteiden kanssa, ja miten mä opettelen ratkomaan konflikteja lapsen kanssa ilman että annan sen lopulta manipuloida mua, tai että muutun itse hirviöksi?

...Ja jos saat jotain kiksejä ilkeistä vastauksista, niin sama se mulle. Ne jätän oman arvonsa varaan.

 

[meilläkin]

taistellaan kaksi vuotiaan kanssa jatkuvasti. yksi asia joka autta minua jaksamaan, on ajatus siitä, että lapsi näyttää negatiiviset tunteensa ja vihansa vain sille aikuiselle jolta hän tietää saavansa varauksettoman vastarakkauden. Lapsi siis pitää sinua tärkeimpänä aikuisena ja siksi hän uskaltaa kohda omat negatiiviset tunteensa seurassasi.

 

["äippä"]

En osaa nyt vastata tähän mitään fiksua. Vaikutat aika uupuneelta.. :/ Yritä pitää mielessä, että tää on varmasti ohimenevä vaihe. Yritä miettiä positiivisesti (AINA voisi olla asiat huonomminkin). Itselläni samanikäinen poika ja olen yksinhuoltaja, välillä on todella raskasta, mutta en silti vaihtaisi muuhun <3

Tää on musta aika hyvä: "Mieti miten onnellinen olisit, jos juuri nyt menettäisit kaiken mitä sinulla on. Ja sitten saisit sen takaisin".

Paljon voimia ja jaksamista sinulle!

 

[*****]

no entä jos lapsi nukkuu alusta asti sun vieressä? entä jos lapsen sänky laitetaan kiinni omaan sänkyysi? entä jos siirrät hänet takasin omaan sänkyyn kun on nukahtanut? nukkuuko hän minkälaisessa sängyssä? voisiko harkita sellaista mistä ei pääse pois?

ei kai siihen muu auta kuin aina vaan palautat hänet takasin omaan sänkyyn,jos kestät kuunnella itkua. meillä nukahtaa pieni viereen ja nostetaan nukkuvana omaan sänkyyn,joka on meidän sängyssä kiinni.

 

[ap.]

Kiitos vastauksista. Olette ihan asian ytimessä, "äippä" ja "meilläkin". Väsyneenä ja turhautuneena on usein vaan raskasta jaksaa nostaa katse kokonaiskuvaan sieltä oman navan syövereistä.

Laskeskelin itsekseni elämäni plussia ja miinuksia, ja plussan puolella ollaan ja vahvasti. Tosiaan kaikki se mikä nyppii, on jonkinlaista ohimenevää vaihetta. ...Edes parisuhde ei oikeasti ole mulle kovin tärkeä asia. Tärkeimmät asiathan mulla jo on. Tämä ihana kallis lapsi tietysti, ja sen lisäksi onneksi työ jota rakastan, jossa olen hyvä ja jota kautta saan arvostusta. Ilman sitä olisin varmasti vielä paljon väsyneempi. Myös ihan oikeasti se on mulle tärkeämpää, että lapsella on hyvä suhde isäänsä, ja että isällä on tarjota elämyksiä, joita en itse jaksaisi järjestää. Mä käyn ton kanssa sitten sienimetsässä ja luontoretkillä, hillukoon isänsä kanssa vaikka kaikki huvipuistot läpi, parempi niin kuin ilman.

Tää nukkumisasia...Lapsella on siis oma sänky viereisessä huoneessa. Nukahtaa mun viereen kun lueskellaan, tai omaan sänkyynsäkin ihan nätisti. Jos satun lemaan vielä hereillä kun se yöllä herää, niin silloin onnistun yleensä nukuttamaan ipanan takaisin omaan sänkyynsä. Ongelma on se, että puoli kolmelta en vaan enää jaksa ja annan periksi. Jossain vaiheessa vetosin siihen, että mua suututtaa se, että se varastaa mun tyynyt, ja ipana rupesi ilmestymään sängynreunalle oma tyyny kainalossa. Ei voi kuin heltyä. Kyse on jotenkin enemmän tavasta kuin tarpeesta. Se itseasiassa jopa esim. pelkää pimeää vähemmän omassa sängyssään, kun siellä on yövalo.

Taitanee vaan olla paras yrittää jaksaa öisin käännyttää sitä takaisin. ...Tai jekuttaa. Ostaa tosi hient lakanat tai jotain?