Ihailen paljon sellaisia ihmisiä

[vieras]

joilla riittää hellyyttä monelle.

Minä olen viihtynyt aina yksin. Omassa seurassa on kivaa, kun silloin on täysin vapaa päättämään mitä haluaa tehdä ja miten eikä tarvitse kysellä muilta mitään. Saa tehdä kaiken omaa tahtia ja miten haluaa.

Kun sain esikoisen, toki se oli elämäni onnellisinta aikaa. Ihan vähän riitti vielä miehelle hellyyttä.

Mutta jo toinen lapsi on kyllä saanut aikaan tilanteen, että miehelle ei riitä enää, enkä jaksa oikeastaan muiden ihmisten seuraa enää yhtään omien lasteni lisäksi. Muuten en saa koskaan olla rauhassa.

Miten kummassa joillakin riittää syliä ja jaksavat sen, että joku on koko ajan kyljessä kiinni? Minua se ahdistaa.

 

[Kotilehmä]

Jos itse saan valita niin en halua koskaan olla yksin. Sen jälkeen kun esikoinen syntyi kohta 8 vuotta sitten olen ollut yksin kotona kaksi kertaa noin puoli tuntia ja molemmilla kerroilla oli aivan epätodellinen olo, niin TYLSÄÄ. Kaupassa kyllä tykkään käydä yksinkin kun siellä on muita ihmisiä, mutta en jaksais olla rauhassa ja yksin.

 

[vieras]

ok. Ehkä nämä asiat ovat vaan persoonakysymyksiä.
Mulle vapaus on terveyden ja perheeni jälkeen tärkeintä elämässä.
ja vapaa ei voi olla kuin yksin... jos on toisen kanssa pitää ottaa toinen ja sen mielipiteet ja toiveet huomioon.

 

[papukaijan ruokottomat puheet]

Mä oon varmaan jakautunut persoona... Viihdyn hyvin yksin ja silti lääpiskelisin kaikkea mikä liikkuu, jos se vaan olisi luvallista. Lapsia on kolme. En yleensä pidä siitä, jos lapset pyrkivät syliin, mutta aamulla viereen saavat kyllä tulla. Ikinä en laita vastaan, jos mies pyrkii kylkeen kiinni ja lääpiskelisin vähän muitakin, ellen pelkäisi länsimaisen moraalipoliisin pamppua.