Hyviä, positiivisia synnytyskokemuksia, kertokaa!

Alkuperäinen kirjoittaja paapelo:
Ihan pakko mainita tähän kummastukseni näistä kamalista synnytyskertomuksista.
Toki onhan se hyvin huojentavaa, kun saa kertoa pieleenmenneestä synnytyksestään, mutta minkähän takia juuri kaikki nämä henkilöt haluavat nimenomaan kertoa ne esim. esikoistaan odottavalle äidille, joka varmasti muutenkin on jo hieman peloissaan tai muuten jännittää kovasti tulevaa synnytystä??
Minulle kävi niin että en pyytänyt keneltäkään tietoja heidän synnytyksistään ikinä ja sen jälkeen kun vatsani alkoi näkyä se alkoi... kamalia kauhukertomuksia sateli joka taholta ja yritin pyytää heitä olla kertomatta minulle, mutta ei...
Meinasin joutua paniikkiin kun sitten ne viimeiset viikot lähenivät, mutta onneksi sain myös normaaleista synnytyksistä paljon enemmän tietoa.

Saa kommentoida =)
Kommentoin, sillä en kertakaikkiaan jaksa ymmärtää pelottelua ko. asiasta. Ja kyllä, synnytys voi sattua, mutta miksi kipua pitäisi pelätä? Sillä kivulla on tarkoituksensa.

Se on muuten jännä juttu, että useat minua pelotelleet äidit ovat itse useamman lapsen synnyttäneet... Miksihän sinne synnärille ovat vapaaehtoisesti menneet uudelleen jos se kerran on niiiiiiiin kauheaa..?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Snoopy:
Alkuperäinen kirjoittaja paapelo:
Ihan pakko mainita tähän kummastukseni näistä kamalista synnytyskertomuksista.
Toki onhan se hyvin huojentavaa, kun saa kertoa pieleenmenneestä synnytyksestään, mutta minkähän takia juuri kaikki nämä henkilöt haluavat nimenomaan kertoa ne esim. esikoistaan odottavalle äidille, joka varmasti muutenkin on jo hieman peloissaan tai muuten jännittää kovasti tulevaa synnytystä??
Minulle kävi niin että en pyytänyt keneltäkään tietoja heidän synnytyksistään ikinä ja sen jälkeen kun vatsani alkoi näkyä se alkoi... kamalia kauhukertomuksia sateli joka taholta ja yritin pyytää heitä olla kertomatta minulle, mutta ei...
Meinasin joutua paniikkiin kun sitten ne viimeiset viikot lähenivät, mutta onneksi sain myös normaaleista synnytyksistä paljon enemmän tietoa.

Saa kommentoida =)
Kommentoin, sillä en kertakaikkiaan jaksa ymmärtää pelottelua ko. asiasta. Ja kyllä, synnytys voi sattua, mutta miksi kipua pitäisi pelätä? Sillä kivulla on tarkoituksensa.

Se on muuten jännä juttu, että useat minua pelotelleet äidit ovat itse useamman lapsen synnyttäneet... Miksihän sinne synnärille ovat vapaaehtoisesti menneet uudelleen jos se kerran on niiiiiiiin kauheaa..?

Hei,
tämä ei nyt ole oikea pino aiheeseen mutta kun asia alkaa hiukan lipsua niin kommentoin minäkin (erilaisen) mielipiteen. Itse olen lähipiirissäni törmännyt nimenomaisesti paapelon kaltaisiin tuleviin äiteihin jotka eivät missään nimessä halua kuulla ikäviä synnytystarinoita. Tämä on varmasti luontainen tapa tietyllä tapaa suojautua etukäteen turhalta henkiseltä haavoittumiselta. Mutta meitä on joka junaan ja itse kuulun ihan toiseen äärilaitaan; itse halusin ja haluan nimenomaisesti kuulla ne ihan kauheimmat tarinat ja kokemukset. Itse olen pessimisti ja haluan ikään kuin valmistautua siihen pahimpaan mahdolliseen. Tämä ei varmasti ole kaikessa suhteessa tervettä mutta itse taas koin sen niin päin että en saanut kaikkea infoa mitä olisin halunnut, esim. repeämistä ja pidätyskyvyn menetyksestä. Halusin vain kertoa oman kantani sillä jokainen meistä valmistautuu henkisesti asiaan niin omalla tavallaan enkä usko missään tavassa olevan mitään väärää. Joku ei halua kuulla muuta kuin positiivista, joku taas haluaa kaiken infon.

Oma ensimmäinen synnytykseni päätyi sektioon pitkittyneen synnytyksen vuoksi ja olin todella pettynyt. En siis pitäisi synnytystä positiivisena kokemuksena vaikka kaikki loppujen lopuksi meni hyvin.

Muoks, niin ja jäi siis kommentoimatta tuohon Snoopyn ihmettelyyn kivusta ja sen pelkäämiseen. Ei kai kipua tarvitsisi tai pitäisi pelätä mutta eihän pelolla ole mitään tekemistä järjen kanssa. Tottakai sillä kivulla on tarkoituksena mutta itse ainakin pelkään kipua - eikä se miksikään muutu. Itse yritän lieventää ajatuksiani kaivamalla kaiken tiedon jotta en kesken kaiken joudu tilaan jota en ymmärrä (ja siihen joutuu silti, kaikkea ei voi ennakoida). Yritän hallita tilannetta edes sillä, että kaivan aiheesta tietoa.
 
Esikoiseni synnytys oli mielestäni helppo. Kesti kokonaisuudessaan noin 6 tuntia, josta suurimman osan selvisin miehen kanssa kotona (siksi jäi sairaalassa puudutteet yms. saamatta), ponnistin vartin ja tuloksena oli terve poikalapsi. En revennyt pahasti, vain välilihahaava tikattiin, muutenkin toivuin fyysisesti hyvin

MUTTA

henkistä pahoinvointia ja epävarmuutta aiheutti pitkä aika osastolla, lapsi ei tuntunut heti omalta jne. Summa summarum, synnytys meni paremmin kuin hyvin, mutta yllätyin vanhemmuuden ja äitiyden tunteesta ja siitä vastuusta... Se oli hetkittäin rankkaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Näin kulutan aikaa:
Esikoiseni synnytys oli mielestäni helppo. Kesti kokonaisuudessaan noin 6 tuntia, josta suurimman osan selvisin miehen kanssa kotona (siksi jäi sairaalassa puudutteet yms. saamatta), ponnistin vartin ja tuloksena oli terve poikalapsi. En revennyt pahasti, vain välilihahaava tikattiin, muutenkin toivuin fyysisesti hyvin

MUTTA

henkistä pahoinvointia ja epävarmuutta aiheutti pitkä aika osastolla, lapsi ei tuntunut heti omalta jne. Summa summarum, synnytys meni paremmin kuin hyvin, mutta yllätyin vanhemmuuden ja äitiyden tunteesta ja siitä vastuusta... Se oli hetkittäin rankkaa.
Sama täällä. Tuntuu, että ensimmäisistä kuukausista ja sen tuomista tunnemyrskyistä ei saanut tarpeeksi tietoa ennakkoon. En ole ikinä ollut niin haavoittuvainen ja sekaisin kuin tullessani kotiin vauvan kanssa. Mikään ei tuntunut miltään; itketti ja väsytti. Itsekontrolli oli tipotiessään. Tiesin miltä pitäisi tuntua, mutta en kyennyt oikein mihinkään. Vertasin itseäni muihin "hyviin" äiteihin, ja harmitti vielä enemmän. Kyseessä oli kuitenkin ihan normaali babyblues, ja se meni ohi. Fyysiset kokemukset eivät pelota, henkiset kylläkin. Onneksi alun vaikeudet tuli kahlattua kunnialla läpi, harmittaa yhä todella paljon, ja omatunto kolottaa, miksen heti kyennyt rakastamaan lasta niinkuin nyt :'(
 
Juu aivan...en siis nyt uudestaan kirjoitukseni luettua saanut omaa pointtiani selitettyä, anteeksi siitä =)

Siis tottakai minäkin sitten hain kaiken mahdollisen tiedon minkä käsiini vain sain, mutta se minua vain mietitytti, että monestihan ne ihmiset joilla on ollut hyvä synnytys eivät asiasta kovasti pukahda ennen kuin päinvastainen tapaus kerrotaan ensin. Eihän synnytys ole tapahtumana kovinkaan hekumaalinen ennen kuin lapsi on siis todella syntynyt, eikä mielestäni kovinkaan kaunista katseltavaa ja kipeäähän se tekee, mutta senhän nyt varmasti kaikki ovat kuulleet.
Omalla kohdalla kun tiesin jo kaiken voivan mennä vikaan ja olin katsellut jo kaiken maailman videota aiheeseen liittyen, en olisi tarvinnut enää muuta infoa ja sitä pyysinkin olla antamatta, kun tiesin vieläpä että kyseinen henkilö joka tätä kamalaa kertomusta kertoi on (kummallista kyllä 6 lapsen äiti) synnytys pelkoinen joten se väritti tapahtumia lisää... Väärässä paikassa tämä nyt tuli aloitettua mutta jos joku haluaa keskustelua jatkaa vielä, voisi aloittaa keskustelun ihan sitten uudessa ketjussa, niin jätetään palsta tilaa aiheenmukaisiin keskustekuihin :D
 
Alkuperäinen kirjoittaja Näin kulutan aikaa:
Kesti kokonaisuudessaan noin 6 tuntia, josta suurimman osan selvisin miehen kanssa kotona (siksi jäi sairaalassa puudutteet yms. saamatta),
Tässä on nyt tällainen hyvä esimerkki kommentti siitä ihmeellisestä asenteesta, jota en käsitä. Miten niin jäi puudutteet saamatta? Puudutteiden ja lääkkeellisen kivunlievityksen pitäisi olla viiiimeinen keino, kun synnytys on jo muuten mahdotonta, kun on komplikaatioita tai jokin muu syy pakottaa lääkkeisiin. Näin sanovat WHO:n suositukset, näin sanoo terve järki, näin sanoo sekä lapsen että äidin paras. Meidät on tehty synnyttämään, eikä tähän laitteeseen suunniteltu mitään kivunlievityslisävarustetta vaan kyky selvitä synnytyksestä aivan itse ja omin voimin.

Rentoutuminen, avoimuus, uteliaisuus, rakkaus lasta kohtaan ja tilanteelle antautuminen (liikkumisen, hieronnan, lämmön, veden jne. lisäksi) ovat ne keinot, joilla synnytyskivun voi käydä läpi. Kivusta ei tarvitse selvitä eikä sitä pidä vältää, vaan ennen kaikkea kyse on sen läpikäymisestä. Kipu on tie äitiyteen, se valmistaa rakastamaan ja huolehtimaan lapsesta.

Komplikaatiot ja totaaliset poikkeustilat ovat asia erikseen. Esim. käynnistys tai muut luonnottomat tilanteet.

Uskokaa itseenne ja omaan kykyynne synnyttää, älkää alistuko sairaalahenkilökunnan komentoon ja rutiineihin.
 
Alkuperäinen kirjoittaja hiirenvirna:
Alkuperäinen kirjoittaja Näin kulutan aikaa:
Kesti kokonaisuudessaan noin 6 tuntia, josta suurimman osan selvisin miehen kanssa kotona (siksi jäi sairaalassa puudutteet yms. saamatta),
Tässä on nyt tällainen hyvä esimerkki kommentti siitä ihmeellisestä asenteesta, jota en käsitä. Miten niin jäi puudutteet saamatta? Puudutteiden ja lääkkeellisen kivunlievityksen pitäisi olla viiiimeinen keino, kun synnytys on jo muuten mahdotonta, kun on komplikaatioita tai jokin muu syy pakottaa lääkkeisiin. Näin sanovat WHO:n suositukset, näin sanoo terve järki, näin sanoo sekä lapsen että äidin paras. Meidät on tehty synnyttämään, eikä tähän laitteeseen suunniteltu mitään kivunlievityslisävarustetta vaan kyky selvitä synnytyksestä aivan itse ja omin voimin.

Rentoutuminen, avoimuus, uteliaisuus, rakkaus lasta kohtaan ja tilanteelle antautuminen (liikkumisen, hieronnan, lämmön, veden jne. lisäksi) ovat ne keinot, joilla synnytyskivun voi käydä läpi. Kivusta ei tarvitse selvitä eikä sitä pidä vältää, vaan ennen kaikkea kyse on sen läpikäymisestä. Kipu on tie äitiyteen, se valmistaa rakastamaan ja huolehtimaan lapsesta.

Komplikaatiot ja totaaliset poikkeustilat ovat asia erikseen. Esim. käynnistys tai muut luonnottomat tilanteet.

Uskokaa itseenne ja omaan kykyynne synnyttää, älkää alistuko sairaalahenkilökunnan komentoon ja rutiineihin.
Miksi?

Miksi pitäisi kärsiä jos ei ole pakko? Suositustenko takia? Tai sen takia, että ennenkin on kärsitty? Kyllä maailma on joka suhteessa kehittynyt, synnytys- ja syntyvyyskuolleisuus laskenut, lääketiede pelastanut joka saralla. Miksi ihmeessä emme voisi nauttia helpotuksesta jos se on mahdollista? Jos siis haluaa.

 
Onhan se nyt ihan kiistatta sekä äidin että lapsen psyykkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kannalta paaaaljon parempi, että lääkkeellistä kivunlievitystä ei normaali synnytyksessä käytetä. Kannattaa perehtyä tutkimuksiin, kirjallisuuteen ja hankkia tietoa muualtakin kuin vain tahoilta, jotka haluavat hoitaa synnytykset liukuhihnalla alta pois.
 
Alkuperäinen kirjoittaja hiirenvirna:
Alkuperäinen kirjoittaja Näin kulutan aikaa:
Kesti kokonaisuudessaan noin 6 tuntia, josta suurimman osan selvisin miehen kanssa kotona (siksi jäi sairaalassa puudutteet yms. saamatta),
Tässä on nyt tällainen hyvä esimerkki kommentti siitä ihmeellisestä asenteesta, jota en käsitä. Miten niin jäi puudutteet saamatta?
No siis vältyin niiltä. Olen kiitollinen siitä, että synnytys oli noin helppo ja ylpeä siitä, että siedin kivun ilman puudutusta. Ehkä lääkkeellinen kivunlievitys ja luonnolliseen synnytystapahtumaan kajoaminen olisi voinut viivästyttää synnytystä?

Silti jos jostain synnytyssalissa tuntuu, ettei ilman puudutusta jaksa eikä kykene ja kätilöt on samaa mieltä, niin en minä sitä ala moralisoimaan! Jokainen tavallaan ja tärkeinhän on se lopputulos!
 
Alkuperäinen kirjoittaja Snoopy:
Alkuperäinen kirjoittaja Näin kulutan aikaa:
Esikoiseni synnytys oli mielestäni helppo. Kesti kokonaisuudessaan noin 6 tuntia, josta suurimman osan selvisin miehen kanssa kotona (siksi jäi sairaalassa puudutteet yms. saamatta), ponnistin vartin ja tuloksena oli terve poikalapsi. En revennyt pahasti, vain välilihahaava tikattiin, muutenkin toivuin fyysisesti hyvin

MUTTA

henkistä pahoinvointia ja epävarmuutta aiheutti pitkä aika osastolla, lapsi ei tuntunut heti omalta jne. Summa summarum, synnytys meni paremmin kuin hyvin, mutta yllätyin vanhemmuuden ja äitiyden tunteesta ja siitä vastuusta... Se oli hetkittäin rankkaa.
Sama täällä. Tuntuu, että ensimmäisistä kuukausista ja sen tuomista tunnemyrskyistä ei saanut tarpeeksi tietoa ennakkoon. En ole ikinä ollut niin haavoittuvainen ja sekaisin kuin tullessani kotiin vauvan kanssa.
Neuvoloiden pitäisi mielestäni enemmän painottaa äidin ja koko perheen herkkyysaikaa, kun tullaan vauvan kanssa kotiin ja mitään muuta ei pysty tekemään kuin itkemään. Synnytykseen ja mahdolliseen kipuun olin 100 % henkisesti valmis mutta kaikki, mitä sen jälkeen seurasi, läiskähti rättinä naamalle.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Näin kulutan aikaa:
Alkuperäinen kirjoittaja Snoopy:
Alkuperäinen kirjoittaja Näin kulutan aikaa:
Esikoiseni synnytys oli mielestäni helppo. Kesti kokonaisuudessaan noin 6 tuntia, josta suurimman osan selvisin miehen kanssa kotona (siksi jäi sairaalassa puudutteet yms. saamatta), ponnistin vartin ja tuloksena oli terve poikalapsi. En revennyt pahasti, vain välilihahaava tikattiin, muutenkin toivuin fyysisesti hyvin

MUTTA

henkistä pahoinvointia ja epävarmuutta aiheutti pitkä aika osastolla, lapsi ei tuntunut heti omalta jne. Summa summarum, synnytys meni paremmin kuin hyvin, mutta yllätyin vanhemmuuden ja äitiyden tunteesta ja siitä vastuusta... Se oli hetkittäin rankkaa.


Sama täällä. Tuntuu, että ensimmäisistä kuukausista ja sen tuomista tunnemyrskyistä ei saanut tarpeeksi tietoa ennakkoon. En ole ikinä ollut niin haavoittuvainen ja sekaisin kuin tullessani kotiin vauvan kanssa.
Neuvoloiden pitäisi mielestäni enemmän painottaa äidin ja koko perheen herkkyysaikaa, kun tullaan vauvan kanssa kotiin ja mitään muuta ei pysty tekemään kuin itkemään. Synnytykseen ja mahdolliseen kipuun olin 100 % henkisesti valmis mutta kaikki, mitä sen jälkeen seurasi, läiskähti rättinä naamalle.
Näin kulutan aikaa, olen täysin samaa mieltä kanssasi. Tiivistit erittäin hyvin myös minun ajatukseni ja tuntemukseni kotiin paluun jälkeisestä ajasta. Olo oli onnellinen, kun terve lapsi syntyi ja synnytys meni hienosti, mutta: Silti itketti, ahdisti, pelotti, välillä sydän oli pakahtua rakkaudesta lapseen. Se oli onnellista aikaa, mutta siihen kuului myös paljon muuta, mihin ei ollut pystynyt valmistautumaan.

Vai, hiirenvirna, johtuikohan uuden elämäntilanteen aiheuttama epävarmuus ja ahdistus kenties synnytyksessä saamastani epiduraalista????!!! Kun niin väitit, että lääkkeellinen kivunlievitys aiheuttaa äidille ( ja lapselle ) psyykkisiä ongelmia!!!!! No, tämä nyt oli vitsi minun taholta, taidat haluta riitaa haastaa???

 
kovasti lääkäri etukäteen pelotteli että tulee kivulias synnytys kun jouduttiin käynnistämään... kuitenkin kun synnytyssaliin päästiin ja kätilö tarjos epiduraalia, mun eka kysymys oli että eikö ois jotain lievempää... ja ihan hienosti sain yli 4kilosen kaverin ulos työnnettyä kohdunkaulan puudutuksella ja vaan 5tikkiä tarvittiin. ja oltaisko me tunti oltu synnytyssalissa ennenku kaveri oli pihalla... ja heti synnytyksen jälkeen sanoin miehelle, että voin tehä tän kyllä toistekin
 
Mullakin muistissa vaan hyviä muistoja molemmista synnytyksistä. :D
Ensimmäinen lähti käyntiin mutta tyssäs kun kohdunsuu oli 3-4cm auki...puoleentoista vuorokauteen ei edennyt ja käynnistettiin. 6h käynnistyksestä syntyi kaunis tyttö tunnin uuvuttavan ponnistuksen jälkeen...Ei pahempia kipuja, ei traumoja mistään...

Kuopuksen syntymä oli suorastaan "ihana". Vedet meni kotona ja pärjäsin sairaalassakin vielä 5h ilman mitään kivunlievitystä. Ilokaasua hönkäilin pari tuntia ja sit pyysin epiduraalia, mutta meni tunti ennenkun sain (aamulla klo 8, leikkaukset oli alkanu ja anestesialääkärit oli kaikki leikkaussaleissa varattuina)
Epparin sain 9:ltä (5cm auki) ja tunnin päästä siitä sain luvan ponnistaa....7min ponnistuksen jälkeen syntyi ihana pieni tyttö.
En malttanut edes maata sängyllä, kun halusin heti istuma ja pitää vauvaa sylissä...parin tunnin päästä synnytyksestä käpöttelin jo ihankuin en olisi synnyttänytkään :D Ihanaa.....
 
Ket
Alkuperäinen kirjoittaja paapelo:
Ihan pakko mainita tähän kummastukseni näistä kamalista synnytyskertomuksista.
Toki onhan se hyvin huojentavaa, kun saa kertoa pieleenmenneestä synnytyksestään, mutta minkähän takia juuri kaikki nämä henkilöt haluavat nimenomaan kertoa ne esim. esikoistaan odottavalle äidille, joka varmasti muutenkin on jo hieman peloissaan tai muuten jännittää kovasti tulevaa synnytystä??
Se on varmaan joku psykologinen tarve käsitellä omaa synnytystä uudelleen. :) Harmi ettei siinä tajua, ettei se ehkä ole parasta kuultavaa ensiodottajalle. Toisaalta - minua helpottaa se, että "kauheista" synnytyksistä, repeämistä yms. huolimatta ne naiset porskuttavat hyvissä voimin elämässään eteenpäin. Eli ei niin etteikö niidenkin kokemusten kuulemisessa jotain hyvää olisi. Itseäni ei kyllä ole kovasti peloteltu. :D

Kävin yhdessä Aktiivinen synnytys ry:n synnytykseen valmistautumis-illasta (suosittelen, yhdistyksellä on myös hyvät nettisivut), se oli todella hyvää täydennystä TAYS:n synnytysvalmennukselle. Sain kuulla monen hyviä kokemuksia ja vinkkejä mm. kehollisista (lääkkeettömistä) kivunlievityskeinoista, joista sairaalassa ja neuvolassa ei ole puhuttu _mitään_. Koen olevani paljon paremmin varustautunut synnytykseen, kun itsekin voin tehdä jotakin kivun kanssa pärjäämiseksi ja synnytyksen edistämiseksi. Tuntuu hyvältä, ettei petidiinit ja epiduraalit ole se ensimmäinen ja ainoa keino, vaikka en niitäkään sulje kokonaan pois - katsotaan tilanteen mukaan! Muutenkin olen menossa avoimin mielin synnyttämään - äidin synnytykset olivat nopeita ja helppoja, siskoilla päinvastoin ja jouduttiin leikkaamaan - joten katsotaan miten minun kohdallani käy. Ihan mitä tahansa voi tulla vastaan.

Hyviksi koettuja keinoja kivunlievitykseen olivat kaikenlaiset rentoutumiskeinot - rentoutuminen myös edistää kohdunsuun avautumista. Yksi nainen oli ihan vain pitänyt mielessä, että kasvot pitää olla rentona. Jos puristat hampaita yhteen ja jännität poskilihaksia, on myös muu kroppa ihan jäykkänä. Siis leuat ja posket rennoiksi. :) Ja sillä, miten asennoituu kipuun, on myös merkitystä. Synnytyskipu on "positiivista" kipua, se avaa tietä lapselle maailmaan. Ihan eri asia kuin vaikka joku ampumahaava.

Liikkuminen, keinuttelu, tanssiminen, halaaminen, hengityksen käyttäminen, kuplien puhaltaminen veteen, laulaminen tai ääntely (esimerkiksi hidas, matala aaaaa tai mikä tahansa tuntuu hyvältä), musiikki, hieronta, mielikuvat (esim. supparin "nousuvaiheessa" kuvittelee hiihtävänsä tai pyöräilevänsä mäkeä ylös ja "huipun" jälkeen laskevansa rennosti mäen toista puolta alas), voimalauseet jotka tsemppaavat itseä, eteeriset öljyt.. ihan mikä tahansa tuntuu itsestä hyvältä, voi auttaa. Mulla on nyt lista noista, otan sen sitten mukaan ja kokeilen mikä toimii :)

Jotkut sanoivat, että olivat ekalla kerralla jämähtäneet sairaalassa sänkyyn makaamaan, kun se muka jotenkin "kuului asiaan" kun siellä oli "potilaana". Paremmalta kuitenkin tuntui liikuskella ympäriinsä, ja synnytysasentokin pitäisi olla se mikä itsestä parhaalta tuntuu, ellei ole mitään erityistä syytä - puoli-istuen, kyljellään, seisten, kyykyssä... Nykyään ei todellakaan pakosti tarvi punnertaa selältään "ylämäkeen".
 
Toisen syntymä oli erityisen helppo ja meillä oli jopa hauskaa! =)

Kesto noin 3-4 tuntia, supistusten tultua voimakkaammiksi sain spinaalipuudutuksen joka vei KAIKKI tuntemukset. Tilalle tuli kutina, joten mies sitten raaputteli mahaa. =)

Olisin juuri alkanut nukkumaan kun kätilö komensi ponnistamaan! =) Ponnistusvaihe oli nopea ja helppo ja palkintona perheen toinen poika. :heart: Istumaan pystyin normaalisti heti synnytyksen jälkeen.
 
Mun toka synnytys oli ihana. käynnistettiin 42+0 sytotecillä. aamusta aloitettiin ja mitään ei tapahtunut ennenkuin klo 23. olin jo ilmoittanut kätilöllke klo 17 et lähden kotiin kun mitään ei tapahdu, kätilö antoi luvan ja käski tulla sitten viimeistään klo 22 takaisin. kävin kotona suanassa ja join yhden olusen ja söin ja sitten sairaalaan. klo 22.30 kätilö kokeilee paikat ja mitään ei ole tapahtunut ja päätän ottaa petidiä kun vähän niinkuin jomottelee.

klo 23, ennenkuin petidiä sain poksahtaa kalvot ja vedet menee ja siinä samassa alkaa jumalattoman kovat supistukset. kipuhorkassa sitten heti alkusta 3 min välein. välit olin ihanasti järjissäni. pyysin heti epiduraalia, en pystystynyt liikkumaan kivultani sängyltä, vaikka olisin halunnut jotain muuta kuin maata. epipduraalia odottelin 1h jolloin vähän väliä hillittömät supistukset ja sitten taas olin ihan hyvin mukana elämässä. kokeilen "laulua/hyminäää" kivun aikana ja se tais auttaa.

24 tuli anestesialääkäri ja varmaan kolmannella kerralla sai epiduraalin laitettua ja ylävatsan kivut hävis. tunsin joka supparin, mutta paineena. 1h sain levähtää.

01 alkoi ponnistuttaa, en kyselly lupia. kätilö sano jotain, et ei oo ihan vielä tarpeeksi auki, mut kun ponnistutti ni ponnistin ja 5 min kuluttua oli tyttö maailmassa. olin kuitenkin niin väsynyt, että halusin levähtää hetken ennenkuin otin vauvan rinnalle ja vauva kerkisi v'ä'hän jäähtyä. mutta mies tumppasi sille sitten villavaatteet päälle ja minä hyppäsin lavitsalta ja käveli 2 kerrosta nyytti sylissä osastolle.

Siis ihan mahtava kokemus. kivutonta aikaa oli puolet ja kivuliaassakin ajassa oliln kokoajan "tajuissani" ja supistusten välissä juttelin mukavia. ja mulla oli tunne että hallitsen itse synnytyksen ja osaan pyytää jos jotain haluan.
 
Alkuperäinen kirjoittaja hiirenvirna:
Onhan se nyt ihan kiistatta sekä äidin että lapsen psyykkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kannalta paaaaljon parempi, että lääkkeellistä kivunlievitystä ei normaali synnytyksessä käytetä. Kannattaa perehtyä tutkimuksiin, kirjallisuuteen ja hankkia tietoa muualtakin kuin vain tahoilta, jotka haluavat hoitaa synnytykset liukuhihnalla alta pois.
Taitaapi olla kuitenkin niin että vauvalle ja äidille tulee kovisa kivuissa herkemmi stressiä ja siitä sitten hapen puutetta ja että kivuttomammin syntyneet vauvat ovat virkeämpiä kun tuskallisen synnytyksen jälkeen.
 
Kipu ja siihen liittyvä stressireaktio lisäävät katekoliamiinien vapautumista ja äidin sydämen työmäärän kasvua. Synnytyskivun aiheuttamat moninaiset fysiologiset ja biokemialliset muutokset voivat johtaa istukkaverenkierron heikkenemiseen, sikiön asidoosiin ja hypoksiaan (Bonica 1996). Jos sikiö ennestään kärsii kroonisesta hapenpuutteesta, synnytyskipu voi uhata sikiön hyvinvointia. Tällöin kivun vaimentaminen tai poistaminen on synnytyksen hoidossa keskeistä.
Bonica J J. The nature of pain in parturition. Kirjassa: Van Zundert A, Ostheimer G W, toim. Pain relief and anesthesia in obstetrics. New York: Churchill Livingstone, 1996, s. 19-52

Tässä siis lähde edelliselle.
 
Supparit alko 39+5, tasasen epätasaseen. Sairaalaan änkesin sitten seuraavana päivänä oksennellen (luulin et oli vaan raju mahatauti :LOL: ) Siellä sitten tarkisteltiin että joo, pari senttiä auki... Lääkäri sano et aamulla kotiin, aamulla sitten tulikin toinen lääkäri, tuikkasi tipan käteen ja laitto käynnistävää, olin auki n 3cm... Illalla sitten laiteltiin epiduraali ja puhkastiin kalvot, olin n 7 cm auki, rupesin tyytyväisenä nukkumaan siinä. Illalla sitten tuli kätilö tarkistamaan tilannetta, tokasi vaan et "tarkistetaanhan nyt, en kyl usko et olis edenny, mut katotaan nyt"... alapäätäni kurkistellessa tokaisi siinä että "ponnistappas, täällä hiukset näkyy jo" Olin aivan paniikissa, juuri herännyt, enkä tiennyt että miten sitä pitäis ponnistaa, mitään ponnistuksen tarvetta ei ollu... meni 3 min/9 ponnistusta ja sain pienen poikani syliin... Kaiken kaikkiaan aivan ihana kokemus <3 <3 <3 vaikkakin huimat 3 tikkiä sain koska repesin, mutta ei jäänyt mitään huonoja kokemuksia tai mitään hampaankoloon... menisin vaikka heti takaisin.... <3 ja poika siis syntyi 40+1
 

Yhteistyössä