Arno Kotro: Digivouhotus meni överiksi
Julkaistu: 29.3. 8:08
Sanotaan, että Suomeen mahtuu yksi puheenaihe kerrallaan. Suomesta en tiedä, mutta noin se koulumaailmassa menee.
Nyt se aihe on digi. Ilman sitä opetus on kuulemma pelkkää paasaamista, ja mitä enemmän tunneillakin käytetään digivimpaimia, sitä parempi.
Digilaitteille on tietenkin sijansa ja hyödynnän itsekin tarpeen mukaan nettiä, pilvipalveluja, sähköisiä koepohjia ja mitä nyt milloinkin, mutta eivät ne herran tähden mikään itseisarvo saa olla.
En ymmärrä, mikä yhdessä maailman parhaista kouluista oli yhtäkkiä niin pahasti rikki, että kaikki pitäisi panna uusiksi. Ja ei, nyt eivät eltaantuneet konsulttikliseet ja höpinä muutosvastarinnasta riitä. Vähän tutkimustietoakin tarvittaisiin.
Ongelma ei tosiaankaan ole se, että lapsilla ja nuorilla ei olisi tarpeeksi konekontaktia. Ongelma on se, että heillä ei ole riittävästi aikuiskontaktia. Sitä koulunkin pitäisi tarjota, elävää vuorovaikutusta. Kun me kaikki kerran tulemme kouluun, luulisi että siellä kannattaa kohdata toisia ihmisiä eikä tapittaa laitteita.
On pysäyttävää lukea tutkimuksia, joiden mukaan nuoret lukevat aina vain vähemmän. Joka kahdeksas peruskoulun päättävä poika ei edes osaa kunnolla lukea, ja määrä kasvaa. Silti vallalle on päässyt idioottimainen ajatus, että kirjoista pitäisi päästä eroon. Puhutaan kirjattomasta koulusta muka hienonakin juttuna.
En ymmärrä, mikä yhdessä maailman parhaista kouluista oli yhtäkkiä niin pahasti rikki, että kaikki pitäisi panna uusiksi.
Filosofian opettajana tiedän hyvin, että vaikka kaksi asiaa esiintyy yhdessä, toinen ei välttämättä aiheuta toista. Mutta kun lukutaito heikkenee samaan tahtiin digitalisaation kanssa, kyllä siinä ”syytä epäillä” -kynnys ylittyy.
Levoton poukkoilu sekavissa digirihmastoissa ei korvaa kirjoja, joista hahmottaa kokonaisuuksia ja oppii pitkäjänteisyyttä. Kirjat on sitä paitsi tehty oppilaiden ikätasoa vastaaviksi. Kun vitosluokkalainen googlettaa ”hyvinvointivaltion” ja copypeistaa kapulakieliset löydökset nettiportfolioonsa, hän ei ole oppinut yhtään mitään. Oppikirjassa se olisi kerrottu tavalla, jonka tuon ikäinen ymmärtää.
Harhaluulo on sekin, että olisi olemassa sellainen nettinassikoiden sukupolvi, joka oppitunneillakin haluaisi vimmatusti käyttää digihärpäkkeitä, mutta keski-ikäiset opettajatantat haraavat vastaan.
Se on hevonkukkua. Olen huomannut juuri nuorten kärsivän digiähkystä. Kun olen kurssikyselyissä tiedustellut nuorten halua lisätä digin käyttöä opetuksessa, 98 paperissa sadasta lukee ”ei”. Usein vielä huutomerkin kanssa.
Ei tuo siitä johdu, että olisin niin erinomainen opettaja. Vaan siitä, että elävä keskustelu ja aito vuorovaikutus on niin erinomainen työtapa.
Kirjoittaja on opettaja, joka kolumnoi Ilta-Sanomissa koulumailman kuulumisista kevään ajan.
Julkaistu: 29.3. 8:08
Sanotaan, että Suomeen mahtuu yksi puheenaihe kerrallaan. Suomesta en tiedä, mutta noin se koulumaailmassa menee.
Nyt se aihe on digi. Ilman sitä opetus on kuulemma pelkkää paasaamista, ja mitä enemmän tunneillakin käytetään digivimpaimia, sitä parempi.
Digilaitteille on tietenkin sijansa ja hyödynnän itsekin tarpeen mukaan nettiä, pilvipalveluja, sähköisiä koepohjia ja mitä nyt milloinkin, mutta eivät ne herran tähden mikään itseisarvo saa olla.
En ymmärrä, mikä yhdessä maailman parhaista kouluista oli yhtäkkiä niin pahasti rikki, että kaikki pitäisi panna uusiksi. Ja ei, nyt eivät eltaantuneet konsulttikliseet ja höpinä muutosvastarinnasta riitä. Vähän tutkimustietoakin tarvittaisiin.
Ongelma ei tosiaankaan ole se, että lapsilla ja nuorilla ei olisi tarpeeksi konekontaktia. Ongelma on se, että heillä ei ole riittävästi aikuiskontaktia. Sitä koulunkin pitäisi tarjota, elävää vuorovaikutusta. Kun me kaikki kerran tulemme kouluun, luulisi että siellä kannattaa kohdata toisia ihmisiä eikä tapittaa laitteita.
On pysäyttävää lukea tutkimuksia, joiden mukaan nuoret lukevat aina vain vähemmän. Joka kahdeksas peruskoulun päättävä poika ei edes osaa kunnolla lukea, ja määrä kasvaa. Silti vallalle on päässyt idioottimainen ajatus, että kirjoista pitäisi päästä eroon. Puhutaan kirjattomasta koulusta muka hienonakin juttuna.
En ymmärrä, mikä yhdessä maailman parhaista kouluista oli yhtäkkiä niin pahasti rikki, että kaikki pitäisi panna uusiksi.
Filosofian opettajana tiedän hyvin, että vaikka kaksi asiaa esiintyy yhdessä, toinen ei välttämättä aiheuta toista. Mutta kun lukutaito heikkenee samaan tahtiin digitalisaation kanssa, kyllä siinä ”syytä epäillä” -kynnys ylittyy.
Levoton poukkoilu sekavissa digirihmastoissa ei korvaa kirjoja, joista hahmottaa kokonaisuuksia ja oppii pitkäjänteisyyttä. Kirjat on sitä paitsi tehty oppilaiden ikätasoa vastaaviksi. Kun vitosluokkalainen googlettaa ”hyvinvointivaltion” ja copypeistaa kapulakieliset löydökset nettiportfolioonsa, hän ei ole oppinut yhtään mitään. Oppikirjassa se olisi kerrottu tavalla, jonka tuon ikäinen ymmärtää.
Harhaluulo on sekin, että olisi olemassa sellainen nettinassikoiden sukupolvi, joka oppitunneillakin haluaisi vimmatusti käyttää digihärpäkkeitä, mutta keski-ikäiset opettajatantat haraavat vastaan.
Se on hevonkukkua. Olen huomannut juuri nuorten kärsivän digiähkystä. Kun olen kurssikyselyissä tiedustellut nuorten halua lisätä digin käyttöä opetuksessa, 98 paperissa sadasta lukee ”ei”. Usein vielä huutomerkin kanssa.
Ei tuo siitä johdu, että olisin niin erinomainen opettaja. Vaan siitä, että elävä keskustelu ja aito vuorovaikutus on niin erinomainen työtapa.
Kirjoittaja on opettaja, joka kolumnoi Ilta-Sanomissa koulumailman kuulumisista kevään ajan.
