Kerron teille erään pienen tarinan.
Kaikki alkoi erääna kirkkaana kesäkuun päivänä. Asuimme mieheni kanssa pienellä
paikkakunnalla jossa ei paljon törmännyt oman ikäisiini nuoriin.
Olin kuudentoista vanha ja mieheni lähestyi 23 ikävuotta. Meillä oli kaikki
hyvin päällisin puolin: oli rahaa ruokaan, katto pään päällä ja koirakin löytyi.
Mutta silti joka päivä mieleni valtasi tunne että jotain puuttui.
Olin monestii nuoruudessani haaveillut isosta perheestä jonka saisin kasvattaa
omakotitalossa jossain kivassa rauhaisassa paikassa. Siellä lapsien olisi hyvä kasvaa ja vanheta.
Kului päiviä, elelimme mieheni kanssa normaalia arkea meille kahdelle liian suuressa asunnossa.
Sitten tuli se päivä jolloin aloin epäillä olevani raskaana! Vihdoinkin saisimme
pienokaisen valaisemaan päiviämme! Pieni epäilys kuitenkin kalvoi mieltäni.. Entä jos
vain olen stressannut liikaa? Stressi on niin monesti ennenkin vienyt kuukautiseni ja olen
vain joutunut pettymään turhaan. Niinpä päätin odottaa vielä muutaman päivän ja niinhän siinä kävi,
kuukautiseni alkoivat muutaman päivän myöhässä. Sanoin en voi sitä pettymystä kuvailla.
Kuinka ihana olisi ollut saada pieni ihme elämäämme. Hoitaa ja helliä, rakastaa ja antaa turvaa.
Päivämme jatkuivat samaan tuttuun rataan. Mieheni pelaili useimmiten nettipokeria ja itse
lähinnä istuin ja mietin. Kului muutama kuukausi eteenpäin ja aloin huomata
miten pahoinvointi valtasi kehoni aamuisin. Pieni häivähdys tuntui rinnassani..
Voisiko se olla mahdollista? En halunnut vielä iloita, olihan edellinenkin iloitseminen
ollut aivan omaa kuvitelmaani. Odotin muutamia päiviä eikä kuukautisiani alkanut kuulua.
Vanhempanmi olivat mökillä, joten päätimme lähteä sinne viikonlopun viettoon mieheni kanssa.
Oli perjantai ja tarkoituksenamme oli ottaa pitkästä aikaa muutama olut kaksistaan.
Sitten havahduin ajatukseen että kuukautiseni eivät ole vieläkään tulleet!
Lähdin samantien menemään kohti apteekkia ostamaan raskaustestiä. Minun oli saatava
tietää josko nyt onni olisi ollut puolellamme.
Testi kädessäni menin viivyttelemättä tekemään sen. Kului vain puoli minuuttia
kun testiin ilmestyi toinen viiva. Herrajumala! Ei tämä voi olla totta! Olin aivan shokissa
enkä voinut uskoa että se olisi vihdoinkin totta! Me saamme lapsen. Kauan odotettu lapsemme
kasvaa mahassani, uusi elämä. Meidän rakkauden tulos. Juoksin viipymättä kertomaan
tuloksen miehelleni. Miehellenikin tulos tuli aika yllättäen, mutta positiivinen
oli uutinen hänellekkin. Kuten varmaan arvaattekin, oluet jäi siltä illalta juomatta.
Kului päiviä ja viikkoja, mahani alkoi jo näkyä, mutta silti ajatus tulevasta
vauvasta oli uskomaton. Pieni ihme sisälläni. Epäilys alkoi taas hiipiä mieleeni..
Entä jos vauvalla ei olekkaan kaikki hyvin? Mitä jos olen tehnyt jotain väärin
ja vauvalla on paha olla? Kaikenlaiset kysymykset valtasivat mieleni. Sitten pääsin
vihdoinkin ensimmäiseen ultraan jossa sain todeta, että vauvani oli mukana matkassa
ja Hänellä oli kaikki hyvin. Kuvaruudussa näin pienen ihmisen joka vilkutti minulle.
Liikutuin. Se oli jotain niin uskomatonta. Utrasta oli kulunut vain viikko kun
iski taas kauhea paniikki. Entä jos pienokaisella on jokin hätänä? Liikkeitäkään ei vielä tunnu,
onko Hän elossa? Jokaisen ultraäänen jälkeen sain viikon mielenrauhan, mutta sitten
alkoi kauhea stressi.
Päästessäni raskauden toiselle kolmannekselle aloin uskoa että meille tosiaan
on siunattu lapsi. Potkutkin tuntuivat jo selvästi. Ultraäänessä saimme varmistuksen epäilyillemme, se oli poika!
Raskaus eteni ja mahani kasvoi. Säästyin pahimmilta vaivoilta, mutta selkäsärky iski aivan
puun takaa. Mutta olisihan sekin pitänyt ennustaa, pieni kokoinen kun olen. Viimein koitti
lasketun ajan päivä. Joko se viimein syntyy? Tänäänkö saamme poikamme syliin?
Päivä eteni iltaan eikä mitään tapahtunut. En vielä silloin osannut aavistaakkaan,
että raskaus menisi yli! Olisinhan halunnut Hänet syliini heti kun vain mahdollista.
Viimein eräänä iltana alkoi supistuksia tulemaan hieman tiheämmin muihin iltoihin verrattuna.
10min, 8min, 9min ja taas 10min, laskin aikaa kellosta mutta välit olivat
vielä liian pitkät viitsiäkseni lähteä sairaalaan. Kävimme mieheni kanssa nukkumaan
ja rauhassa sainkin aamuu asti nukkua. Supistukset loppuivat kuin seinään!
Seuraavana aamuna se taas alkoi. Istuin tapani mukaan juomassa aamukahvia tietokoneen
ääressä kun se iski kuin salama. Väännyin kaksinkerroin supistuksen voimasta.
Aloin taas laskea ja pikkuhiljaa supistukset tulivat 5-6min välein.. Menin suihkuun kipuja
hieman rauhoittaakseni, mutta eihän se mitään auttanut. Sitten tunsin jotain valuvan
mutta en uskonut lapsiveteen joten menin suihkun jälkeen takaisin pitkälleni.
Myöhemmin sain kuulla sen olevan lapsivettä.
Odottelin noin tunnin ja lähdimme mieheni kanssa menemään kohti sairaalaa. Siellä minut ohjattiin suoraan
käyrille jossa makasin noin 1/2h ja sieltä suoraan synnytyssaliin jossa meni loputkin lapsivedet.
Supistukset alkoivat olla jo sietämättömät joten pyysin jotain lievitystä kipuihin.
Kätilö toi minulle ilokaasua, josta sainkin suuren helpotuksen supistuksiin.
Pienen hetken se auttoi, jonka jälkeen oli pakko jo anoa muutakin puudutetta, en muuten
kestäisi! Niinpä kätilö tulikin laittamaan minulle kohdunkaulan puudutteen joka tepsi
pahimpiinkin supistuksiin. Kello oli 18.00 ja minulle alkoi tulla kauhea
ponnistamisen tarve. Mieheni soitti kätilön paikalle joka alkoi tekemään valmisteluja synnytystä varten.
Pääsisin vihdoinkin ponnistamaan! Ponnistus ajaksi tuli 20min, eikä aikaakaan kun sain jo poikani syliin.
Synnytys meni täydellisesti, kestona 3h 55min ja poikamme sai täydet pisteet!
Voi että kuinka tuota pientä ihmistä voikaan rakastaa näin suuresti!
Siinä Hän nyt oli! Meidän täydellinen pieni poikamme. Pituutta 51cm ja painoa 3690g.
Sairaalassa vietin 3vrk ja pääsimme kotiin elämään minun unelmaani.
Tosin ei meillä ollut omakotitaloa eikä isoa pihaa. Vain kerrostalo asunto, mutta oli
katto pään päällä, ruokaa riittävästi, ja tuo meidän rakas pieni poika!
Elämä tuntui vihdoin täydelliseltä.
Kaikki oli juuri niin ihanaa kuin kuvittelinkin.
Tosin on ollut huonojakin päiviä, pojalla sekä minulla, mutta vaikeuksien kautta voittoon.
Nyt poikamme on jo kohta puolivuotias ja oppinut paljon taitoja! Voiko maailmasta
ylpeämpää äitiä kuin minä, parempaa isää kuin mieheni ja rakkaampaa lasta kuin poikamme löytääkkään?
Elämä antaa, kun vain jaksaa uskoa. Ja lopuksi haluan kiittää miestäni.
Kiitos kun olit tukenani raskauden vaikeimpinakin hetkinä, jaksoit valitukseni ja kiukkuni. Olit korvaamaton
apu synnytyksessä ja pojallemme ei luoja olisi parempaa isää voinut suoda!
Rakastan teitä.
Äiti ja poika
Kaikki alkoi erääna kirkkaana kesäkuun päivänä. Asuimme mieheni kanssa pienellä
paikkakunnalla jossa ei paljon törmännyt oman ikäisiini nuoriin.
Olin kuudentoista vanha ja mieheni lähestyi 23 ikävuotta. Meillä oli kaikki
hyvin päällisin puolin: oli rahaa ruokaan, katto pään päällä ja koirakin löytyi.
Mutta silti joka päivä mieleni valtasi tunne että jotain puuttui.
Olin monestii nuoruudessani haaveillut isosta perheestä jonka saisin kasvattaa
omakotitalossa jossain kivassa rauhaisassa paikassa. Siellä lapsien olisi hyvä kasvaa ja vanheta.
Kului päiviä, elelimme mieheni kanssa normaalia arkea meille kahdelle liian suuressa asunnossa.
Sitten tuli se päivä jolloin aloin epäillä olevani raskaana! Vihdoinkin saisimme
pienokaisen valaisemaan päiviämme! Pieni epäilys kuitenkin kalvoi mieltäni.. Entä jos
vain olen stressannut liikaa? Stressi on niin monesti ennenkin vienyt kuukautiseni ja olen
vain joutunut pettymään turhaan. Niinpä päätin odottaa vielä muutaman päivän ja niinhän siinä kävi,
kuukautiseni alkoivat muutaman päivän myöhässä. Sanoin en voi sitä pettymystä kuvailla.
Kuinka ihana olisi ollut saada pieni ihme elämäämme. Hoitaa ja helliä, rakastaa ja antaa turvaa.
Päivämme jatkuivat samaan tuttuun rataan. Mieheni pelaili useimmiten nettipokeria ja itse
lähinnä istuin ja mietin. Kului muutama kuukausi eteenpäin ja aloin huomata
miten pahoinvointi valtasi kehoni aamuisin. Pieni häivähdys tuntui rinnassani..
Voisiko se olla mahdollista? En halunnut vielä iloita, olihan edellinenkin iloitseminen
ollut aivan omaa kuvitelmaani. Odotin muutamia päiviä eikä kuukautisiani alkanut kuulua.
Vanhempanmi olivat mökillä, joten päätimme lähteä sinne viikonlopun viettoon mieheni kanssa.
Oli perjantai ja tarkoituksenamme oli ottaa pitkästä aikaa muutama olut kaksistaan.
Sitten havahduin ajatukseen että kuukautiseni eivät ole vieläkään tulleet!
Lähdin samantien menemään kohti apteekkia ostamaan raskaustestiä. Minun oli saatava
tietää josko nyt onni olisi ollut puolellamme.
Testi kädessäni menin viivyttelemättä tekemään sen. Kului vain puoli minuuttia
kun testiin ilmestyi toinen viiva. Herrajumala! Ei tämä voi olla totta! Olin aivan shokissa
enkä voinut uskoa että se olisi vihdoinkin totta! Me saamme lapsen. Kauan odotettu lapsemme
kasvaa mahassani, uusi elämä. Meidän rakkauden tulos. Juoksin viipymättä kertomaan
tuloksen miehelleni. Miehellenikin tulos tuli aika yllättäen, mutta positiivinen
oli uutinen hänellekkin. Kuten varmaan arvaattekin, oluet jäi siltä illalta juomatta.
Kului päiviä ja viikkoja, mahani alkoi jo näkyä, mutta silti ajatus tulevasta
vauvasta oli uskomaton. Pieni ihme sisälläni. Epäilys alkoi taas hiipiä mieleeni..
Entä jos vauvalla ei olekkaan kaikki hyvin? Mitä jos olen tehnyt jotain väärin
ja vauvalla on paha olla? Kaikenlaiset kysymykset valtasivat mieleni. Sitten pääsin
vihdoinkin ensimmäiseen ultraan jossa sain todeta, että vauvani oli mukana matkassa
ja Hänellä oli kaikki hyvin. Kuvaruudussa näin pienen ihmisen joka vilkutti minulle.
Liikutuin. Se oli jotain niin uskomatonta. Utrasta oli kulunut vain viikko kun
iski taas kauhea paniikki. Entä jos pienokaisella on jokin hätänä? Liikkeitäkään ei vielä tunnu,
onko Hän elossa? Jokaisen ultraäänen jälkeen sain viikon mielenrauhan, mutta sitten
alkoi kauhea stressi.
Päästessäni raskauden toiselle kolmannekselle aloin uskoa että meille tosiaan
on siunattu lapsi. Potkutkin tuntuivat jo selvästi. Ultraäänessä saimme varmistuksen epäilyillemme, se oli poika!
Raskaus eteni ja mahani kasvoi. Säästyin pahimmilta vaivoilta, mutta selkäsärky iski aivan
puun takaa. Mutta olisihan sekin pitänyt ennustaa, pieni kokoinen kun olen. Viimein koitti
lasketun ajan päivä. Joko se viimein syntyy? Tänäänkö saamme poikamme syliin?
Päivä eteni iltaan eikä mitään tapahtunut. En vielä silloin osannut aavistaakkaan,
että raskaus menisi yli! Olisinhan halunnut Hänet syliini heti kun vain mahdollista.
Viimein eräänä iltana alkoi supistuksia tulemaan hieman tiheämmin muihin iltoihin verrattuna.
10min, 8min, 9min ja taas 10min, laskin aikaa kellosta mutta välit olivat
vielä liian pitkät viitsiäkseni lähteä sairaalaan. Kävimme mieheni kanssa nukkumaan
ja rauhassa sainkin aamuu asti nukkua. Supistukset loppuivat kuin seinään!
Seuraavana aamuna se taas alkoi. Istuin tapani mukaan juomassa aamukahvia tietokoneen
ääressä kun se iski kuin salama. Väännyin kaksinkerroin supistuksen voimasta.
Aloin taas laskea ja pikkuhiljaa supistukset tulivat 5-6min välein.. Menin suihkuun kipuja
hieman rauhoittaakseni, mutta eihän se mitään auttanut. Sitten tunsin jotain valuvan
mutta en uskonut lapsiveteen joten menin suihkun jälkeen takaisin pitkälleni.
Myöhemmin sain kuulla sen olevan lapsivettä.
Odottelin noin tunnin ja lähdimme mieheni kanssa menemään kohti sairaalaa. Siellä minut ohjattiin suoraan
käyrille jossa makasin noin 1/2h ja sieltä suoraan synnytyssaliin jossa meni loputkin lapsivedet.
Supistukset alkoivat olla jo sietämättömät joten pyysin jotain lievitystä kipuihin.
Kätilö toi minulle ilokaasua, josta sainkin suuren helpotuksen supistuksiin.
Pienen hetken se auttoi, jonka jälkeen oli pakko jo anoa muutakin puudutetta, en muuten
kestäisi! Niinpä kätilö tulikin laittamaan minulle kohdunkaulan puudutteen joka tepsi
pahimpiinkin supistuksiin. Kello oli 18.00 ja minulle alkoi tulla kauhea
ponnistamisen tarve. Mieheni soitti kätilön paikalle joka alkoi tekemään valmisteluja synnytystä varten.
Pääsisin vihdoinkin ponnistamaan! Ponnistus ajaksi tuli 20min, eikä aikaakaan kun sain jo poikani syliin.
Synnytys meni täydellisesti, kestona 3h 55min ja poikamme sai täydet pisteet!
Voi että kuinka tuota pientä ihmistä voikaan rakastaa näin suuresti!
Siinä Hän nyt oli! Meidän täydellinen pieni poikamme. Pituutta 51cm ja painoa 3690g.
Sairaalassa vietin 3vrk ja pääsimme kotiin elämään minun unelmaani.
Tosin ei meillä ollut omakotitaloa eikä isoa pihaa. Vain kerrostalo asunto, mutta oli
katto pään päällä, ruokaa riittävästi, ja tuo meidän rakas pieni poika!
Elämä tuntui vihdoin täydelliseltä.
Kaikki oli juuri niin ihanaa kuin kuvittelinkin.
Tosin on ollut huonojakin päiviä, pojalla sekä minulla, mutta vaikeuksien kautta voittoon.
Nyt poikamme on jo kohta puolivuotias ja oppinut paljon taitoja! Voiko maailmasta
ylpeämpää äitiä kuin minä, parempaa isää kuin mieheni ja rakkaampaa lasta kuin poikamme löytääkkään?
Elämä antaa, kun vain jaksaa uskoa. Ja lopuksi haluan kiittää miestäni.
Kiitos kun olit tukenani raskauden vaikeimpinakin hetkinä, jaksoit valitukseni ja kiukkuni. Olit korvaamaton
apu synnytyksessä ja pojallemme ei luoja olisi parempaa isää voinut suoda!
Rakastan teitä.
Äiti ja poika
