Huonoja ystäviä vai oma ongelma?

[talsittu]

Minulla on paljon kavereita. On myös hyviä ystäviä, sekä sitten näitä vähemmän läheisiä tuttuja lasten kautta ja naapurustossa. Olen itse luonteeltani hyvin sosiaalinen, mutta välillä tuntuu siltä, että jään kuitenkin hieman ulos muiden jutuista. Kategorisoin itseni yhteydenpitäjiin, sillä jos en itse pitäisi mitään yhteyttä joihinkin vanhoihin ystäviini, niin en tiedä menisikö heidän yhteydenottoonsa aikaa puolivuotta vai viisi vuotta. Kuitenkin kun nähdään ja puhutaan, niin asia ei vaivaa minua juurikaan.

Olen yrittänyt tutustua uusiinkin ihmisiin, muuton ja lastensaannin myötä, mutta lipsahdan aina yhteydenpitäjäksi ja minulle ihmiset eivät juuri soittele.

Ärsyttävin juttu taitaa kuitenkin olla se, että jopa hyvät ystäväni tekevät sitä, että peruvat jo sovittuja juttuja, koska tilalle onkin tullut jotain muuta "spesiaalimpaa" tai ihan arkipäiväistä menoa. Minulle vain ilmoitetaan, että suunnitelmat onkin nyt peruttu, koska jotain muuta ilmaantui.

Mietinkin, että pitäisiköhän mun alkaa vähän miettimään tuota ainaista joustamista ja ei se mitään haittaa -ajattelua? Lopetanko vaan itse ystävyyssuhteiden ylläpitämisen, kun kerran ei toisia kiinnosta sitten lainkaan?

Miten sitten löytäisin itselleni sellaisia ystäviä, joiden kanssa olisin tasavertainen?

 

[talsittu]

Nostan jos joku vastaisi.

 

[Joffrey Baratheonin hiukset]

Ei kuulosta hyvältä ystävyydeltä. Muuta en tuohon osaa sanoa kun itselläni ei ystäviä ole.

 

[tuttua]

Kuulostaa minulta

Olen pääasiassa se yhteydenottaja ja se on alkanut risomaan viime aikoina. Olen jopa miettinyt, että poistun esim. FB:sta ja odotan kauanko menee, että joku kyselisi perään...
Mitään neuvoa en siis osaa antaa, mutta empatiat ovat puolellasi.

 

[no jaa]

Työelämä ja lasten kautta yhteydet itse asiassa syövät paljon aikaa jossain elämänvaiheessa. Itse olen vuosikausia ollut se surkea yhteydenpitäjä. Ja olen tehnyt ns. ohareita kavereille, ilmoittanut, että en ehdi joihinkin illanistujaisiin ja polttareihin ja mihin nyt milloinkin, jos elämä on ollut kovin hektistä, tai vaikka oman perheen kanssa suunniteltu lomamatka.

Lasten kasvaessa tilanne muuttuu. Samoin työtilanteet muuttuvat, avioliitot saattavat kariutua. Yksi paras ystäväni on ollut elämäni käänteissä kaiken aikaa mukana (sukulaisten lisäksi), mutta nyt vanhempana olen uudestisolminut ja löytänyt läheisempää ja tiiviimpää yhteyttä myös joidenkin matkan varrelle ikäänkuin "jääneiden" ihmisten kanssa. Olemme samanikäisiä (50) ja samassa elämänvaiheessa, ja kaikki olemme luonteeltamme varmaan olleetkin enemmän niitä perhekeskeisiä kuin ystäväpiirin yhteydenpitäjiä.

Jos olisin tuttavasi ja itse kiireisessä elämänvaiheessa, saattaisin kokea tyylisi aika tunkeilevana. Meistä ei ehkä tulisi ystäviä, ellei sitten joku asia saattaisi natsata tosi kohdalleen. Mutta kaikkien ei tarvitse kaikista tykätä. Enpä lähtisi ketään huonoksi nimittelemään, sinua eikä ystäviäsi. Aikansa aikaa kutakin.

 

[talsittu]

Olen siis lähimpiin muutamaan ystävään yhteydessä pari kertaa viikossa ja samoin he minuun päin. Muihin ihmisiin olen yhteydessä ehkä kerran pari kuussa, onko tämä siis liian usein tai tungettelevaa? Saatan myös laittaa jollekkin tutulle viestiä, jos ollaan menossa johonkin lasten kanssa (museo tai leikkipaikka) ja kysyä jos lähtisivät seuraksi.

 

[MolliMelooni]

Mulla on kokemusta molemmista, sekä yhteydenpitäjänä roikkumisesta että menojen perumisesta toistuvasti samalla, kun toinen yrittää järjestää tapaamista.

Lopetin yhteydenottoyritykset, koska itselle alkoi tulla kovin painostava olo siitä, että toistuvasti soitin (ja puheluihin ei vastattu tai soitettu takaisin) ja viestittelin (viesteihin ei vastattu). Soittojen ja viestien välillä oli toki aikaa kuukausi ellei useampia, eli en nyt jatkuvasti pommittanut, yritin vain saada ylläpidettyä lapsuudesta asti jatkunutta ystävyyttä. Lopulta tajusin, että yhteydenottoyritykseni todennäköisesti aiheuttavat syyllisyyttä/ahdistusta ja sitä kautta blokin kaverille. Ystävyys ei toiminut, kun toinen tunsi ahdistusta ja toista ketutti. Päästin irti, annoin olla. Nykyään nähdään noin kerran vuodessa lähinnä tämän toisen henkilön aloitteesta. Hän saa itse määrittää, milloin haluaa pitää yhteyttä ja homma toimii suht hyvin ilman painostusta. Aina kohdatessa on hauskaa ja tuuletetaan vanhaan malliin.

Menoja yhden tyypin kanssa peruin toistuvasti, koska meidän ystävyyssuhteemme ei koskaan ollut minulle voimaa antava tai miellyttävä, vaan suhde oli lähinnä alisteinen valtasuhde. Olin niin nössö, että suostuin aina tapaamisiin, mutta ahdistuin välittömästi ajatuksestakin. Tapaamiset saivat minut tuntemaan oloni huonoksi enkä kokenut voivani olla oma itseni kyseisen henkilön seurassa. Aloin raukkamaisesti perumaan menoja kaikenlaisilla syillä, usein ihan todellisillakin (sairastumisia tuli välillä onnelliseen aikaan yms) ja tunsin syyllisyyttä siitä helpotuksesta. Ikävä kyllä tämä henkilö ei ilmeisesti ymmärrä omaa vaikutustaan minuun ja olen tosiaan niin ahdistuneen alisteinen, etten pysty mitenkään järkevästi ottamaan asiaa puheeksi hänen kanssaan. En myöskään usko, että asiasta puhuminen auttaisi. Jatkan siis välttelyä ja yritän jatkossa pitää sen verran selkärankaa, etten mene enää sopimaan tapaamisia, jotka kaikella todennäköisyydellä peruuntuvat minun tarttuessa mihin tahansa muuhun menoon oljenkortena välttää kohtaaminen.

Molemmissa tapauksissa neuvoni samankaltaiseen tilanteeseen joutuneelle on antaa tilaa, päästä irti, luopua. (Siis jos suora puhe, kommunikaatio ja keskustelu eivät tule kyseeseen.) Etäisyyden ottaminen ja yhteydenpitäjän roolista irrottautuminen vapauttavat. Jos yhteydenpito jää yksipuoliseksi taakaksi, ei siitä ole iloa kellekään.