Huono itsetunto parisuhteessa?

[fretti]

Olen useammaltakin ihmiseltä saanut kommenttia, että mulla on parisuhdeasioissa huono itsetunto. Pakko myöntää, että taitavat olla oikeassa... Olen huono ilmaisemaan omia toiveitani. Alan mielessäni monesti soutaa ja huovata sen kanssa, onko tämä toiveeni nyt oikeasti tärkeä ja onko mitään järkeä sanoa sitä ääneen. Pelkään riitoja ja välttelen niitä viimeiseen asti (-> eli välillä ihan sovun nimissä taivun asioihin, joita en haluaisi). En oikein osaa puhua tunteistani. Niille on vaikea löytää sanoja. Minusta aika harva tunne on selkeä, yleensä ne ovat yhdistelmä useampaa tunnetta ja koen helposti valehtelevani, jos alan sanoin selittää tunteitani.

Kysymys kuuluu: miten ihmeessä parantaa omaa itsetuntoaan parisuhdeasioissa? Noin yleensä muussa elämässä tulen toimeen ihan ookoo. Olen akateemisesti koulutettu - vaikka se sinällään ei paljon merkkaa, niin kertoo ainakin siitä, että osaan asettaa itselleni tavoitteita ja toteuttaa ne. Töissä en hingu johtopaikoille, mutta viihdyn omalla tontillani ja osaan hommani. Hyviä ystäviä on. Harrastan kaikenlaista. Mutta parisuhderintama, uhhuh...

Osa siitä huonosta itsetunnosta periutyy teinivuosilta - olin nimittäin se lihava tyttö, jota kukaan poika ei vilkuillut. Nuoruus kului yksinäisissä harrastuksissa, kirjojen ja musiikin kanssa. Ensimmäinen parisuhde alkoi vasta, kun lähentelin 30 ikävuotta. Tuohon mennessä olin ensinnäkin laihtunut 30 kg ja sen lisäksi jollain lailla alkanut uskoa, etten olekaan aivan friikki naiseksi.

Erosin taannoin ihan hullusta suhteesta, jossa esim. kahdesti jouduin kuuntelemaan, kun kumppani tunnusti rakkautensa kolmanteen (minua ei sanonut rakastavansa kertaakaan, olevansa kyllä kiintynyt yms).

Järki sanoo, että pitäisi kiertää kaukaa kaikki suhteen tapaisetkin yritelmät, jos ne tällaisia ovat kuin tuo päättynyt suhde. Mutta toisaalta miten voin saada lisää itseluottamusta ja itsetuntoa, jos elelen vain itsekseni ja tapailen ystäviäni? Sosiaaliseen elämääni ei kuulu treffailu. Olen jo nelikymppinen, joten tässä ikäluokassa ei taida muutenkaan olla järin vilkasta treffikulttuuria. Yhden yön suhteilu taas sotii moraaliani vastaan, sitä paitsi en usko, että hetkittäisillä kohtaamisilla olisi sen ihmeempää myönteistä vaikutusta itsetuntoon.

Asia ei olisi mikään ongelma, jos olisin autuaan tyytyväinen sinkkuna oloon. Mutta kun en ole.. Kaipaan läheistä ihmissuhdetta. Kaikkein eniten kaipaan fyysistä läheisyyttä ja sitä, että arkiset asiat voisi jakaa toisen ihmisen kanssa. Elämästä tulee sellaista vähän tasapaksua puurtamista, kun ei ole ketään, jonka kanssa jakaa pikku sattumuksia.

 

[no]

minusta sinulla on tunnelukko ja pelkäät näyttää tunteitasi, ei välttämättä juurikaan itsetunto-ongelmaa, vaikka sekin voi kulkea rinnalla.

Ehkä sinulla on ollut tarkat säännöt lapsena ja auktoriteetti vanhemmat?

Ala kuuntelemaan musiikkia ja kuuntele sanoituksia, harrastukset voisivat liittyä myös musiikkiin (tanssi).

 

[fretti]

Varmaan tunnelukkokin kyllä... Kävin joitain vuosia terapiassa, jossa käsiteltiin lähinnä lapsuuttani. Lapsuudenkotini ei ollut väkivaltainen, mutta muita ongelmia oli. Oli asioita, joista ei puhuttu (mm. lähisukulaisen mielisairaus, isän sota-ajan kokemukset), oli muutenkin sellainen malli, että "ollaan vaan", ongelmista ei keskustella, vaan ne sivuutetaan viimeiseen asti. Ei näytetty tunteita sanoin eikä teoin, ei siis vanhempien kesken tai mulle. Selkeimmin tämä näkyy äidin ja mun väleissä, en edes muista, että olisin pienenä ollut äidin sylissä tai että äiti olisi halannut. Olen ainokainen ja vanhempani olivat syntymäni aikaan jo aika iäkkäitä. Äidillä on ilmeisesti ollut synnytyksen jälkeinen masennus, joka on jäänyt hoitamatta. Olin syntymän jälkeen viikkoja keskoskaapissa ja välillä olen miettinyt, voiko noista ensimmäisistä kuukausista jäädä mieleen jotakin vaikuttamaan - olenko voinut kokea yksinäisyyttä tai kipua tai hylätyksi tulemista, en tiedä.

Oli myös aina vallitseva köyhyys, joka tietysti vaikutti siihen, miten paljon lapsena pystyin harrastamaan ja mitä materiaalista hyvää vanhemmiltani sain.

Totuin olemaan hiljainen ja näkymätön perheessä. Sellaista kilttiä näkymätöntä tyttöä olen sitten esittänyt parisuhteessakin.

Noh, lapsuutta en saa uusiksi ja olen käynyt sen lävitse niin, ettei sieltä enää mitään uutta nouse. Mutta se, miten päästä irti lapsuuden malleista ja rooleista onkin ihan toinen juttu... Mulla on ollut taipumus ihastua ja rakastua sellaisiin miehiin, jotka jollain lailla jättävät vastaamatta rakkauteen. Välinpitämättömyys ei mulle olekaan ollut merkki siitä, ettei toinen rakastaisi, vaan olen selittänyt asian itselleni "kyllä se rakastaa, se vaan ei näytä rakastamistaan". Aivan kuin lapsuudessani olen nähnyt.

No, kuuntelen musiikkia, paljon, oikeastaan melkein jatkuvasti. Luen, piirrän, teen patsaita. Tavoitan kyllä tunteet, kun olen yksikseni tai luotettujen ystävien kanssa. Mutta parisuhteessa taas... Minusta tulee sellainen olmi, joka ei kerro, miltä itsestä tuntuu, joka välttelee toisen kohtaamista, pelkää hylätyksi tulemista, pelkää riitaa, tulkitsee rivienvälejä... Tuo toive suhteesta, jossa olisi fyysistä läheisyyttä ja arkisten asioitten jakamista, on sekin pelkkä toive vaan. Ei mulla oikeassa elämässä ole sellaista suhdetta ollut toistaiseksi.

 

[Xy1]

Sinä järkeilet liikaa. Heittäydy elämään ja katso mitä se tuo tullessaan. Ei sinulla ole mitään hävittävää.
"Yhden yön suhteilu taas sotii moraaliani vastaan, sitä paitsi en usko, että hetkittäisillä kohtaamisilla olisi sen ihmeempää myönteistä vaikutusta itsetuntoon."

Mistä kukaan voi tietää mitä hetkittäinen kohtaaminen tuo tullessaan. Joskushan kohtaaminen sopivan puolison kanssa tapahtuu jos on tapahtuakseen. Sitä ei voi ennakoida, eikä tietää. Järjenkanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Meidänkin parisuhteen piti kestää oman ensiarvioni mukaan pari viikkoa, nyt eletään yli kolmattakymmentävuotta yhdessä. Älä moralisoi vaan avaa hanat ja lähde nauttimaan elämästä, sen iloista ja mukanaan tuomista suruista. Toivotaan, että ensimmäisiä siunaantuu enemmän. Tsemppiä.

 

[no]

Xy1 kirjoitti asiaa.

Minusta sinua on kohdannut huono tuuri, kun olet tavannut vain tietynlaisia miehiä ja olet epäonnistunut.

Se miten voisit edetä parisuhderintamalla on tehdä asioita eri tavalla ja tarkoitan juuri miehen kohtaamista. Se hyvä mies voi olla juuri yhtä ujo, eikä tee aloitetta. Usein rakkaustarinat ja pitkätkin suhteet alkavat hississä, portaissa, kadulla, kun pudotat jotakin, kun kysyt tietä, silloin sinua ohjaa sattuma ja se voi olla onnekkaampi kuin tietoinen valinta, koska toista ihmistä et voi koskaan etkä milloinkaan arvata etukäteen, miten hän sopii sinulle ja mikä hän on ihmisiään.
(tulipa pitkä virke)

 

[no]

Me suomalaiset kannamme vielä pitkään sodan traumoja. Vasta sitten kun Suomi on jalkapallossa huipulla, niin voimme katsoa sota-ajan vaikutuksen olevan voitettu. Jääkiekko antaa jo suuntaa. Kysymys on joukkuepelistä ja hyväksymisestä juosta turhamaisen pallon perässä.

 

[fretti]

Sinä järkeilet liikaa. Heittäydy elämään ja katso mitä se tuo tullessaan. Ei sinulla ole mitään hävittävää.

Helppo sanoa, että heittäydy elämään. Mitä se sitten tarkoittaa, miten eri lailla eläisin, jos "heittäytyisin", kuin miten elän nyt?

En ole kovin hyvä noin vaan tutustumaan vieraisiin ihmisiin, en etenkään miehiin. Voin kyllä vaihtaa pari sanaa tuntemattoman kanssa bussipysäkillä tms., mutta siihen se jääkin. En ikinä ole satunnaistapaamisen kautta tutustunut kehenkään (mieheen tai naiseen).

Kaikki tuntemani työ- ja harrastusyhteyksissä tavatut miehet ovat tukevasti parisuhteessa. Joskus nuorempana yritin käydä baareissa. Siitä seurasi pari huonoa kokemusta, oli yksi puolittainen raiskausyritys ja pari sellaista, joissa sain päälleni miespuolista humalaista verbaaliöykkäröintiä. Järkeilemällä olen päätellyt, ettei mulla ole sellaista pelisilmää, jolla osaisin kepeästi väistää vähän aggressiivisia miespuolisia humalaisia, jotka pettyvät tullessaan torjutuiksi.

Ei moraalini sano mitään muiden lyhytsuhteista. Omalla kohdalla se vaan ei tunnu edes mahdolliselta. En ole sillä lailla itsevarma, että pystyisin esim. riisuutumaan kenenkään juuri tapaamani miehen nähden, en vaikka fyysistä vetovoimaa tuntisinkin. Varmaan voisin itseni siihen kokeilumielessä pakottaa, mutta en näe siinä mieltä.

Ihan rehellisesti sanottuna mulla on ollut tasan yksi miessuhde, muut ovat olleet pelkkiä ihastumisia, jotka eivät ole johtaneet suhteeseen, eivätkä edes seksiin asti. Siinä ainoassa suhteessani toinen ei koko aikana osoittanut varsinaista rakkautta. Elimme kyllä yhdessä joitain vuosia ja meillä oli seksiä, mutta nukuimme eri huoneissa. Tämä järjestely oli hänen ehdotuksensa, yksi niistä monista, joihin myönnyin suhteessa.

 

[Mistähän johtuu]

Onko aloittajan tilanne kovinkaan harvinainen? Veikkaan, että useimpien lähipiirissä on muutamia samanlaisia, keski-ikää lähestyviä "vanhojapiikoja", naimattomia naisia tai kertaalleen eronneita, joiden on vaikea löytää parisuhdetta.

Onko kyse siis vain tunnelukoista, jos ei kohtaa elämänsä rakkautta? Vaikea tietää, millainen henkilö aloittaja todella on. Kirjoitus ei kuitenkaan vaikuta erikoiselta. Hänhän kertoo avoimesti toiveistaan ja haaveistaan, omasta itsestään. Voi tietenkin olla, ettei aloittaja ole kovin rämäpäinen, kovaääninen, vaativa, flirttaava, itseään esiin tuova tai tyrkyttävä. Vahvoja tarpeita tai omaa haluamista ei ehkä ole, muttei sen pitäisi estää parisuhdetta eikä rakkautta.

Eikö sitten ole niin, että myöntyvät, taipuisat ja heikot naiset ovat miesten mieleen ja oikeastaan sellaisia ihannevaimoja? Ei myöskään vaikuta siltä, ettei aloittaja pystyisi herättämään joidenkin miesten kiinnostusta. Heti ketjussa vastaisi ja neuvoi kaksi hyvinkin itsevarmaa ja omaan miehisyytensä luottavaa heppua. Ovatko he sitä miestyyppiä, joihin aloittaja törmää, vaikkei haluaisikaan?

Niin, mistä johtuu, ettei nainen löydä itselleen puolisoa, sopivaa seuraa ja läheisyyttä?

Onko kyse vain naisen omasta halusta välttää kaikenkarvaista seuraa?
Antaako nainen itsestään virheellisen kuvan? Myös ulkonäkö voi olla ratkaiseva, elämäntavasta puhumattakaan. Omaperäinen persoonallinen olemus ja tavat eivät välttämättä ole miesten mieleen yleisesti. Tusinamimmi sopii useimmille parhaiten.

Lisäksi miehiä sekä rohkeita että ujoja kiinnostaa nainen, joka tulee esille naisena ja on seksuaalinen, ottaa rohkeasti kontaktia fyysisesti ja verbaalisesti, on äänekäs ja itsevarma tai toisaalta hiljaa lähelle hivuttautuva. Tupakkapaikoilla aina kuhisee.

Naisen ei ehkä kannata olla kovin fiksu ja järkevä ainakaan keski-iässä, koska moni mies on varattu. Jos moraali sallii, niin varattuja miehiä olisi yritettävä, kuten jotkut tekevätkin. Miehet saattavat olla parisuhteensa suhteen aika laiskoja, joten naisen olisi oltava käytännöllinen, tarjottava palveluitaan: hyvää ruokaa, viihtyisä puhdas koti, seksiä ja hoivaa. Sellainen hoitajan leima naisessa antaa keski-ikäisille miehelle turvallisuuden tunnetta ja luottamusta pariutumiseen.

Rakkaudentunnustuksia tulee vasta, kun mies kokee tarpeensa tyydytetyiksi. Vai tunteeko joku sellaisen miehen, joka täysin epäitsekkäästi latelisi rakkaudentunnustuksia naiselle ihan vain siksi, että tämä on olemassa?

 

[tsykolooki]

Selvästi olet Narsisti. Sehän tällä palstalla on useimmin annettu diagnoosi. Jokaiseen tilanteeseenhan sitä tarjotaan. Homeopatiasta, tantraseksistä ja kosketteluterapiasta voisi olla apua...
Kaivonkatsontakaan ei ole huono harrastus. Tai vahakynttilät molempiin korviin.

 

[fretti]

Kirjoittamalla tunteitten ilmaiseminen on mulle helpompaa kuin spontaani tunneilmaisu. Vähän avoimemmaksi olen kyllä tullut vanhemmiten, nuorempana esim. itkeminen oli mahdotonta jonkun nähden. Itkuun liittyi niin iso häpeä kontrollin menetyksestä ja pelko - sen seurauksena voitaisiin leimata lapselliseksi tms.

En ainakaan tarkoituksella välttele seuraa. Juttelen tuntemattomille. Joskus saatan itse aloittaa sen juttelun tuntemattoman kanssa. Mutta - käsi sydämellä - kenellä on alkanut esim. seurustelusuhde tällaisesta satunnaisjuttelusta? Kun mietin omaa ystäväpiiriäni, niin he ovat "löytäneet toisensa" joko opiskeluympyröistä, ovat kotoisin samalta pikkupaikkakunnalta tai tutustuneet töissä. Taustalla on siis jokin tuttu viitekehys, isompi ja painokkaampi kuin esim. vain se, että odotellaan syyskuisena aamuna bussia pysäkillä 1742.

En ole kovin tavallinen nainen - tosin se kai on osin seurausta siitä, miten elämä tähän asti on mennyt. Jos olisin tavallinen, olisin perheellinen, olisi kenties kaksi lasta, mies, omakotitalo, olisin kymmenkunta vuotta ollut työpaikallani, joka sijaitsee 30 km:n päässä kotitalosta, ja ajelen työmatkat henkilöautolla, aamuisin vien lapset päivähoitoon ja iltapäivänoudoista neuvotellaan miehen kanssa... Harrastaisin jumppaa, satunnaista shoppailua ja lomailua perhekohteissa.

Nuo kaikki luettelemani ovat aika ulkoisia asioita, mutta kun minulla ei ole mitään noista asioista (työpaikkaa lukuun ottamatta), elän aika toisenlaisessa maailmassa siihen potentiaaliseen eronneeseen nelikymppiseen mieheen verrattuna (eronnut, kahden lapsen yhteishuoltaja, velkainen omakotitalo, vapaa-aikana katsoo teeveetä ja käy satunnaisesti työporukan kanssa pelaamassa salibandya.)

Mitäs minulla onkaan... Asustan kerrostalokaksiossa. Velkaa aika paljon yhden ihmisen tuloille. Ei televisiota eikä autoa (en halua kumpaakaan... autoa olen ajanut viimeksi kaksi kymmentä vuotta sitten, teeveetä katsonut ehkä vuosi sitten). Kävelen työmatkat. Pukeudun kai aika naisellisesti, mutta en meikkaa enkä käytä korkokenkiä. En (ympäristönkään arvion mukaan) "osaa" flirttailla. Minua ei kirveelläkään saisi jumppaamaan tai shoppailemaan. En ole eläissäni ostanut iltapäivälehteä tai käynyt Tallinnanlaivalla tai koonnut Ikean huonekaluja tai lähtenyt Lappiin laskettelemaan. Keräilen hyvää musiikkia ja kirjallisuutta. Kuljen luonnossa. Mulla on kolme kissaa. Vilpittömästi inhoan silittämistä ja siivoamista. Ensimmäistä noista olen onnistuneesti vältellyt jo vuosia, jälkimmäistä on pakko harrastaa aina joskus. Ruuanlaitosta pidän - on vähän pakkokin pitää, sillä olen vegetaristi.

 

[no]

Et sinä niin toivoton ole. Tiedän, että luettelemasi asiat luettelet huumorilla. Sinä tiedät kuitenkin mikä tekee sinut onnelliseksi ja uskoisin sinun silittelevän kissojasi, vaikka sen kielsitkin.

Ihan varmasti suhteita on solmittu kaupan kassalla ja nakkijonossa.

Kulje vain silmät ja mieli avoinna.

 

[Mistä johtuu]

Et sinä niin toivoton ole. Tiedän, että luettelemasi asiat luettelet huumorilla. Sinä tiedät kuitenkin mikä tekee sinut onnelliseksi ja uskoisin sinun silittelevän kissojasi, vaikka sen kielsitkin.


Tunnetteko toisenne? Ihan taas vaikuttaa tuttavalliselta tuo "tietäminen". Eihän silittäminen ja silittely ole synonyymeja, vaikka no varmaan ajatteli keventää.



Ihan varmasti suhteita on solmittu kaupan kassalla ja nakkijonossa.

Kulje vain silmät ja mieli avoinna.

Tuota kassajonossa tai nakkiputkalla suhteen solmimista voi tapahtua joissain "piireissä", mutta fiksu nainen tuskin sen varaan mitään jättäisi. Joskus saattaa tuttuun tai puolituttuun toki törmätä vaikka kaatopaikalla, mutta ventovieraan yhdyttäminen nakkijonossa haiskahtaa... Tuskin sopii aloittajalle tai hiemankaan itseään kunnioittavalle ja varovaiselle naiselle. Mutta miehet ehkä tarttuu kaikkiin tarjolla oleviin tilaisuuksiin?

 

[Xy1]

On ihan varma, että jos piiloutuu kotiinsa, niin varmasti ei kohtaa ketään mielenkiintoista miestä. Ja ihan varmaa on sekin, että jos suhtautuu enakkoluuloisesti kaikkiin kohtaamiinsa miehiin, (ei muka voi kohdata ketään järkevää kassalla, etc) niin ei varmasti saa kumppania. Jos sellaisen haluat, sinun pitää uskaltaa ottaa miehiin keskusteluyhteyttä, eikä heti ensimmäisenä kuvitella, että heillä on jotain taka-ajatuksia. Ja mikä on itseäänkunnioittava nainen, ei ainkaan sellainen jänishousu, joka ei uskalla lähestyä vastakkaista sukupuolta. Ennakkoluulot roskiin ja maaliman turuille miestä etsimään. Ei niitä muuten löydä, jos ei itsellä ole haku päällä. Ei miehet tule kotoa hakemaan, jos sitä kuvittelet. Siellä saa odotella vaikka lopun ikänsä. Mutta silloin on turha vedota siihen, että löytänyt. Et tietenkään, jos et edes viitsinyt nähdä vaivaan sen vuoksi.

 

[Mistä j]

Tämä aihe kiinnostaa.

Aloitus on hyvä kuvaus fiksun naisen parisuhteen solmimisen vaikeudesta. Mikään "tavanomaiseksi kuviteltu" hyvä kun ei tunnukaan vetävän miestä puoleensa.

Toisaalla on naisia, jotka saattavat mässäillä miessuhteillaan ja parisuhteita on toinen toisensa perään. Tuttavapiirissä on juuri tuollaisia viimeksi mainittuja tapauksia useitakin. Yhteistä naisille on jonkinlainen äijämäinen rohkeus tai siitä puhuminen. Verbaalisia toki ovat ja kovia puhumaan ja sirkuttamaan kaikesta. Mielistelyn taitoa on hyvin vahvasti, mutta jostain syystä sitä ei heti alussa sellaiseksi ymmärrä. Ihan vaikuttavat mukavilta, pälpättävän huumorintajuisilta. Ovat super eloisia, leikkisiä ja osaavat myös olla ja esittää fiksua. Neuvovat mieluusti ja tuppautuvat kylkeen. Ujous ei rajoita pientä vilauttelua tai silmäpeliä eikä flirttiä. Kehonkieli on tehokasta.

No, ihan turhahan on olla järkevä ja fiksu nakkikioskilla pikkutunneilla. Aina voi toki vähemmän juopuneelle miehelle kommentoida jotain viereisestä öykkäristä ja luoda siten itsestä "siveä ja laatutietoinen kuva". Puhumisen lahja on selvästi naisen avu myös pariutumisessa.

Nykyään on naisten juttuihin tullut myös yhä enemmän ruokakulttuuria. Miesten kanssa pitänee nykyään keskustella ruuasta ja kulinarinautinnoista esileikinomaisesti? Tuskin tuttavani ovat ylivertaisia kokkeja, mutta tietävät menuista ja ovat alkaneet opetella harvinaisempien ohjeiden kokeilua. On näin ollen jotain kerrottavaa. Tietenkin pitää sitten olla itseluottamusta uskaltaa esittää kutsu miehelle luokseen "illalliselle" ja valita sopivat seurustelujuomat.

Näitä pelejä, naisten soidinmenoja on mielenkiintoista seurata, mutta järkevän naisen vaikea toteuttaa. Vakava mieli ei taivu helposti keinotekoiseen ja ainakin jollain muotoa epäaitoon teatteriin. Tai ehkei se ole heille näyttelemistä. Muuten vaan enemmän tai vähemmän harkittua ja tietoista toimintaa miehen viettelemiseksi.

 

[no]

Otetaanpa esimerkki:

Mies sanoo nakkijonossa selvinpäin, että tuntuu oudolta olla tässä kylmässä jonossa. Nainen , joka ei haluakaan kontaktia ei sano mitään ja katselee muualle. Nainen voisi kysyä, että miksi sinä sitten olet täällä? Siinä oli aloitus, joka voi jatkua vaikka millaisena keskusteluna.

Vaatii rohkeutta mennä mukaan keskusteluun, mutta se on ainoa vaihtoehto edetä.

Ja mikään ei estä aloittaa keskustelua

 

[Mistä j]

Otetaanpa esimerkki:

Mies sanoo nakkijonossa selvinpäin, että tuntuu oudolta olla tässä kylmässä jonossa. Nainen , joka ei haluakaan kontaktia ei sano mitään ja katselee muualle. Nainen voisi kysyä, että miksi sinä sitten olet täällä? Siinä oli aloitus, joka voi jatkua vaikka millaisena keskusteluna.

Vaatii rohkeutta mennä mukaan keskusteluun, mutta se on ainoa vaihtoehto edetä.

Ja mikään ei estä aloittaa keskustelua

Onkohan aloittaja joskus ollut nakkijonossa ?
Onko muitakin hypoteettisia paikkoja aloittaa keskustelu yhtä sujuvasti?

Omalta osaltani voin kuvitella, ettei tuollainen aloitus ja vastaus johtaisi ainakaan suhteeseen. Jono ehkä saattaisi lyhetä yhdellä. (Mies poistuisi paikalta.) Tosin nakkijono on todella hypoteesi. Mitään ällöttävämpää ei oikein osaa kuvitella. Eikä viitsi ihan jokaisen kommenttiin tarttua. Reppanan tunnistaa helposti.

 

[fretti]

Jaha, mistäs rautalangasta tämä pitäisi vääntää? Kyllä mie juttelen miesten kanssa bussipysäkillä tai muilla julkisilla paikoilla, nakkijonossa en oleile, kun olen vege, eikä grilleillä toistaiseksi tarjoilla soijanakkeja. Mutta juttelen myös kaupan kassan, taloyhtiön siivoojan ja lähipostinkantajan kanssa, jos semmoinen tilanne on... Eli se juttelu jonkun vieraan miehen kanssa satunnaisessa tilanteessa on tasan siihen tilanteeseen sidottu juttu, eikä vastapuolen mies-sukupuolesta riippuvainen. Tuommoiset muutaman sanan vaihdot tulevat monesti tilanteessa, jossa ei ole aikaa jäädä pilkkimään esiin sitä, millainen toinen ihminen oikein on miehiään. "Oletko vapaa?" ja "Kiinnostaisiko seurustelu?" -kysymysten esittäminen edellyttäisi jo sitä, että tietäisin toisesta edes jotakin (siis muutakin kuin ulkonäön). Vaikka miten tunne-estoinen olisin, ihan niin pitkälle ei rationalismini yllä, että kuvittelisin suhteen ihan "kenen vaan" miehen kanssa olevan mahdollinen.

Toki tiedän, ettei kukaan tule minua kotoa hakemaan. Villakoiran ydin onkin enempi siinä, ettei se kotoa poistuminenkaan tilannetta juuri muuta. Kuten sanoin, en työn, harrastuksen tai ystävien kautta ole vapaisiin miehiin tutustunut. Se aiemmin mainitsemani hullu suhde sai alkunsa nettitreffeistä.

En aina kodin ulkopuolella liikkuessani mieti, mistä elämäni miehen itselleni löytäisin... Johan siinä pää sekoaisi, jos pitäisi jokaiseen suht sopivanikäiseen miessukupuolen edustajaan suhtautua porttina mahdolliseen parisuhteeseen.

Multa on muuten kerran työtehtävissä ollessani kysytty puhelinnumeroa. Oli vähän kiusallinen tilanne, paikalla asiakkaita kymmenittäin. Epäsupliikkina naisena kirjoitin numeroni sitten lapulle, kun en halunnut ruotia suhteitani kaiken kansan kuullen. Myöhemmin numeronkyselijä soitti ja selitin, että olen tukevasti varattu (niin kuin olinkin, olin tuolloin siinä jo mainitsemassani hullussa suhteessa eikä ollut sormusta tms. julkimerkkiä). Kaveri vänkäsi, että voisimme sittenkin tavata "kuin aikuiset", kun meillä on kumminkin yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Mulle jäi hämäräksi, mitä ne "yhteiset kiinnostuksen kohteet" oikein olivat, sillä mie en ainakaan tiennyt hänen kiinnostuksistaan mitään (paitsi sen ilmeisen). Kiltisti sitten sovin, että tapaan hänet kahvilassa muutaman päivän päästä. No, kyseisenä päivänä tuli sitten tekstari, jossa tyyppi ilmoitti sairastuneensa pahaan flunssaan ja olevansa petipotilaana. Sen jälkeen ei kuulunutkaan mitään. Kas kummaa...

Pitäisikö oikeasti olla uskovinaan näitä pelailu fraaseja? Yhteisiä kiinnostuksen kohteita (puolen minuutin tuttavuuden jälkeen)? Olet niin ihmeellinen (taas puolen minuutin jälkeen). Tuletko kotiini katsomaan postimerkkikokoelmaa??

 

[M50-]

Onkohan aloittaja joskus ollut nakkijonossa ?

Aloittaja on koko ajan nakkijonossa, mutta ei syödäkseen vaan...

 

[joanna]

kiinnostava ketju.

en lukenut vielä kaikkia viestejänne, mutta tuo kuulosti tutulta, että jos lapsuudessa ei saanut riittävästi läheisyyttä ja mahdollisuutta näyttää tunteitaan, niin se tulee eteen sitten myöhemmin elämässä. huomaa että ei pysty aina ottamaan vastaan läheisyyttä tai toisen ihmisen tunteita, kun ei itsekään täysin osaa ilmaista omia toiveitaan ja ajatuksiaan kovin selkeästi. tai sitten ei saa vastakaikua.

myös lapsen hoitoon ns. tunnelukot vaikuttavat jollain tapaa.


se on sellaista prosessointia, oppimista, pettymyksiäkin sekä heittäytymistä tämä elämä.

tsemppiä ja iloja elämään niin sinulle kuin itsellenikin toivon

 

[jj]

Me suomalaiset kannamme vielä pitkään sodan traumoja. Vasta sitten kun Suomi on jalkapallossa huipulla, niin voimme katsoa sota-ajan vaikutuksen olevan voitettu. Jääkiekko antaa jo suuntaa. Kysymys on joukkuepelistä ja hyväksymisestä juosta turhamaisen pallon perässä.

Jesh! Lätkän MM-tittelistä alkaa olla kohta jo 20 v. Fudiksen MM:stä älä edes unta näe...
Suomi saa maailmanmestaruuksia vain saunonnassa, koska vastustaja luovuttaa/kuolee tai saappaanheitossa, mustikanpoiminnassa, itikantappamisessa. Akankantamisenkin MM on nykyään suomalaisten uloittumattomissa. Suopotkupallinpelaamisenkin MM taisi mennä ulukomaille.

Elämme edelleen Breshneviläis-Kekkoslaista kontallaanolon aikaa. Olipa naapurin pomo Putin tai Medvetslös. Sodan traumoja. Edelleen...

 

[pullatyttö]

Mulla on ollut taipumus ihastua ja rakastua sellaisiin miehiin, jotka jollain lailla jättävät vastaamatta rakkauteen. Välinpitämättömyys ei mulle olekaan ollut merkki siitä, ettei toinen rakastaisi, vaan olen selittänyt asian itselleni "kyllä se rakastaa, se vaan ei näytä rakastamistaan". Aivan kuin lapsuudessani olen nähnyt.

Minulle taas tuli tuosta mieleen, että valitset sellaisen "alempiarvoisen" miehen, koska et koe, että olisit tasokkaamman miehen arvoinen. Jos sinulla olisi hyvä itsetunto, uskaltaisit rohkeasti lähestyä myös sellaisia miehiä, jotka olisivat sinun tasoasi. Myönnän nimittäin itsekin, että on ristiriitaa siinä, mistä haaveilee (ns. unelmien prinssi) kuin siinä, mitä lähestyy (itseäni vaatimattomamman näköinen ja usein huonommin koulutettukin) ja syynä on juuri se, että kokee itsensä huonommaksi kuin mitä oikeasti on.

Itsetunnon kohottamisessa olen ainakin itse tehnyt sitä, että ihan tietoisesti hoen itselleni, että olen hyvä. Olen opetellut nauttimaan asioista, joista tulee hyvä mieli. Kun sitä itsetuntoa on sinkkuna, niin sitten vain pitää yrittää siirtää sitä itsevarmuutta parisuhteeseenkin. Olen itse ottanut sellaisen linjan, että yksi asia kerrallaan mietin asioita. Annan aluksi periksi, mutta saatan myöhemmin palata ongelmatilanteeseen selvittämään sitä asiaa esim. jos mies jättää sukat lattialle, niin saatan kerätä ne, mutta myöhemmin otan asian puheeksi ja sanon miehelle, että voisiko hän kerätä ne lattialta, koska en tykkää, että niitä myttyjä on lattialla. Samoin parisuhdeasioissa saatan sanoa, että viime viikonloppuna menit kaverin kanssa baariin, vaikka olimme suunnitelleet leffaan menoa. Loukkaannuin siitä, joten voisitko jatkossa kysyä minulta, onko baariin meno OK.

Itse olen myös tyypillinen kiltti tyttö, joka on tottunut tekemään aina vanhempien, opettajien ja työnantajien mieliksi asioita. En ole hyvä "myymään" itseäni tai osaamistani koskipa se sitten työpaikan vaihtoa tai itseni "tyrkyttämistä" miehille. Vasta iän ja itsevarmuuden myötä uskallan enemmän sanoa omaa mielipidettäni. En edelleenkään osaa lyödä nyrkkiä pöytään ja vaatia asioita, mutta uskallan jo ainakin (pienen miettimisen jälkeen) sanoa oman mielipiteeni ja ehdottaa, että miten asiat voisi tehdä jatkossa. Sekin on parempaa kuin alistua kerta toisensa jälkeen.

 

[ajatelmia]

"Tasokkaampi mies, alempi arvoinen mies, itseäni vaatimattomamman näköinen, huonommin koulutettu".
Näin edellinen kirjoittaja "pullatyttö", luokittelee ihmisiä, tässä tapauksessa miehiä.
Tämäkö sitä hyvää itsetuntoa sitten on? Pitää kanssaihmisiä itseään alempiarvoisena ja kehtaa vielä sanoa sen, tosin anonyyminä.
Tekeekö "hyvä" koulutus, komea ulkonäkö, ammatillinen status, ym. ulkoiset menestymisen merkit ihmisestä paremman ja tavoitellumman?
Eikö luonteella ole mitään merkitystä?

Toki myönnän, että hyvän ensivaikutelman tekee edelliset seikat, mutta jos näiden kaikkien ulkoisten, näkyvien alta paljastuu ihan paska luonne, mitä merkitystä silloin on ulkoisilla seikoilla?

Onnistuneen parisuhteen takaa toistemme kunnioitus, "isojen asioiden" (uskonto, politiikka, kasvatuksen samankaltainen ajattelu ym.ajatukset, kuin myös kumppanin lähtökohtien hyväksyminen).
Luottamus kumppaniin kasvaa ajan mukana, jos toinen on luotettavaksi havaittu.

Toimivaan parisuhteeseen kuuluu myös riitely ja asioiden puiminen, jos niistä ei heti olla yksimielisiä.
Jos taustat ovat kunnossa, pienet erimielisyydet eivät suhdetta horjuta.

 

[M50-]

Nyt kun tuosta miesten tasosta on puhetta... Olen ihmetellyt, mikä naisten mielestä on vialla miehissä, jotka ovat "säilyttäneet" poikuutensa? Muutoin voivat siis olla hyvävartaloisia, älykkäitä ja taloudellisesti pärjääviä miehiä, mutta ei näytä kumminkaan kelpaavan naisille. Mikä siis tekee meistä, joiden poikuus on viety parempiin pimppoihin, parempia kuin nuo edellä mainitsemani? Jos naisella on neitsyys tallella, niin kyse on vain pienestä hidasteesta, ei suinkaan ongelmasta.

 

[fretti]

Heh, olisipa mun parisuhdeongelmani olleet "sukat lattialla" -tasoisia. Kyse oli isommista asioista - esim. siitä, että olisin halunnut läheisyyttä. Alussa suhteen uutuuden huuma peitti alleen sen, ettei mies erityisemmin kaivannut likellä olemista, halaamista tms. Sitten kun käsitin, että kaipasin jotain mitä en saa, niin jatkoin kaipaamista... Ajattelin, etten voi saada kuuta taivaalta, eli se läheisyyden puute on tämän suhteen yksi miinusmerkki, jota ei muuksi saa. Ei ollut rohkeutta vaatia toista lähelle. Ja toisaalta, mitäpä sillä olisin saanut? Vastentahtoista vierellä istuskelua luultavasti.

Vierastan näitä tasojuttuja. Tai no, jos ajatellaan, että tasokkaampi mies mun tapauksessani olisi tuntenut samanlaista lähellä olemisen halua, niin njoo, tuo päättyneen suhteen mies oli aika lailla tasoton. Yleensä kumminkin ihmiset tuppaavat tähän tasokkuuskeskusteluun ymppäämään kaikkea ulkoista alkaen koulutustaustasta, vuosiansioista ja ulkonäöstä päätyen sitten siihen, mitä vanhemmat tekivätkään työkseen ja paljonko on maallista omaisuutta. Noita kaikkia tärkeämpänä pidän kumminkin sitä, miten iso tunneside toiseen on. Mie en vieläkään käsitä, miten itse olin järkyttävän kiintynyt ihmiseen, joka kohteli mua piittaamattomasti.

Jostakin nuoruudesta muistan pari kohtaamista, joissa minuun oli ihan kamalan ihastunut joku miekkonen. Mie pidin sitä ihastusta kauhean kiusallisena ja ahdistavana. En sitten tiedä, oliko se joku vaan aivan väärä ihminen mulle, vai olinko siinä vaiheessa elämää niin lukossa tunteitteni kanssa, etten sietänyt toisen tunteellisuutta.

Ei minusta niissä jotka ovat poikuutensa säilyttäneet mitään vialla ole... Paitsi jos asuvat äitinsä kanssa nelikymppisinä, silloin tuntuu, ettei ihan kaikki ole kotona.

 

[no]

Heh, olisipa mun parisuhdeongelmani olleet "sukat lattialla" -tasoisia. Kyse oli isommista asioista - esim. siitä, että olisin halunnut läheisyyttä. Alussa suhteen uutuuden huuma peitti alleen sen, ettei mies erityisemmin kaivannut likellä olemista, halaamista tms. Sitten kun käsitin, että kaipasin jotain mitä en saa, niin jatkoin kaipaamista... Ajattelin, etten voi saada kuuta taivaalta, eli se läheisyyden puute on tämän suhteen yksi miinusmerkki, jota ei muuksi saa. Ei ollut rohkeutta vaatia toista lähelle. Ja toisaalta, mitäpä sillä olisin saanut? Vastentahtoista vierellä istuskelua luultavasti.

Vierastan näitä tasojuttuja. Tai no, jos ajatellaan, että tasokkaampi mies mun tapauksessani olisi tuntenut samanlaista lähellä olemisen halua, niin njoo, tuo päättyneen suhteen mies oli aika lailla tasoton. Yleensä kumminkin ihmiset tuppaavat tähän tasokkuuskeskusteluun ymppäämään kaikkea ulkoista alkaen koulutustaustasta, vuosiansioista ja ulkonäöstä päätyen sitten siihen, mitä vanhemmat tekivätkään työkseen ja paljonko on maallista omaisuutta. Noita kaikkia tärkeämpänä pidän kumminkin sitä, miten iso tunneside toiseen on. Mie en vieläkään käsitä, miten itse olin järkyttävän kiintynyt ihmiseen, joka kohteli mua piittaamattomasti.

Jostakin nuoruudesta muistan pari kohtaamista, joissa minuun oli ihan kamalan ihastunut joku miekkonen. Mie pidin sitä ihastusta kauhean kiusallisena ja ahdistavana. En sitten tiedä, oliko se joku vaan aivan väärä ihminen mulle, vai olinko siinä vaiheessa elämää niin lukossa tunteitteni kanssa, etten sietänyt toisen tunteellisuutta.

Ei minusta niissä jotka ovat poikuutensa säilyttäneet mitään vialla ole... Paitsi jos asuvat äitinsä kanssa nelikymppisinä, silloin tuntuu, ettei ihan kaikki ole kotona.

Sinä vaikutat ihan älyttömän fiksulta. Olet teoriassa ajatellut kaiken ja minun mielestä ihan oikein. Mutta silti sitä unelmien ja toiveiden täyttymystä ei ole tapahtunut.

Oikeastaan sinua on kamalan vaikea neuvoa tässä asiassa, tulee mieleeni kuin "isääni neuvoisin na..." Jos tilanne on tämä, niin miksi mitään ei tapahdu?
Miksi mitään ei tapahdu, vaikka sinä et tee mitään asian hyväksi?

No joo, pyyheliinaan kietoutuneena voi kierrellä polkupyörällä kaupunkia aika pitkään ja kukaan ei muuta kuin sääli. Varmaan vaatisi jonkinlaisen asenne remontin, vielä yhden harrastuksen, mutta ei miksikään jakorasiaksi kannata alkaa, hitaasti p..se edellä puuhun, tikanpojan viereen....