Huomionkipeyttä- ja puutetta...

[what a lady!]

Tällainen avaus, mutta positiivisessa hengessä! Miksi huomionkipeys mielletään aina negatiiviisena asiana?? Tai itsekin otsikostani ensin ajattelisin,että nyt mollataan jotakuta "huomionkipeetä" ihmisketaletta, mutta ei, tunnustan! Olen huomionkipeä! Haluan ja tarvitsen ja ansaitsen huomiota!

No niin, tausta...olen raskaana viikolla 38+4, toista lasta ootellaan, kotona parivuotias odottamassa, joka sekin varsinainen huomiomagneetti, tottakai, hälle se myös suotakoon täysin oikeuksin.

Kaipaisin niin mieheltäni enemmän kannustusta, voinnin kyselyä, hierontaa, eleitä, katseita...mitä tahansa. Ja juuri päättyneen keskustelun jälkeen, jossa kerroin kaikki ajatukseni/ toiveeni rauhallisessa ilmapiirissä ja hyvässä hengessä hänelle, olo ei ole yhtään sen parempi.

En odota, en oikeasti, että naps, ja heti tapahtuu kaikki mitä keksin pyytää kun rauhallisesti sen teen, en tosiaan. Mutta rakastan itseäni niin paljon, että tiedän ansaitsevani tulla kuulluksi ja huomioiduksi ja nyt on tällainen vaje päässyt syntymään ja se ei ole ihan pieni, ei viikon tai kahden vaje, vaan pitemmältä ajalta kertynyt kuoppa!

Olen koittanut pohtia, realistisesti, että mitä mies oikeasti jo tekee, mistä tykkään, ja vaadinko liikaa jne, mutta pohtimisen jälkeen on vahva tunne, että en vaadi. Katseyhteys silloin kun puhutaan ei voi olla kenellekään liikaa vaadittu. Tai kysymykseen vastaaminen ei myöskään kuulostaa kovin dramaattiselta vaatimukselta.

Miehen mielestä, tai siis hänen päällimmäinen tunteensa on "EN riitä sinulle". Niin, tosiaan, eikö hän riitä sellaisena kuin on? EN voi sanoa, että höps, tottakai riittää, jos edellä kertomani kuitenkin aiheuttaa paljon pahaa oloa. Joten ei, hän ei riitä minulle.

Yritin kertoa vielä,että "Muutamat asiat!" eivät tarkoita sitä etteikö hän missään asiassa olisi riittävä. ( annan mielestäni päivittäin pos. palautetta toiminnasta, ulkonäöstä ym..jollaista itsellenikin haluaisin...)
Hän viljelee paljon sanoja "aina, ei koskaan, ikinä..." eli jos sanon yhdestä asiasta, vastaus on "aina sä valitat..." vaikka tottamooses en olisi kahteen viikkoon katsonutkaan pahasti!

Olen umpikujassa. Rakentavat keskustelut eivät tunnu johtavan parempaan, ja parisuhdeoppaat on kaluttu, omalta osaltani, puhki! Myönnän olevani äitiyteni lisäksi myös huomiota kaipaava aikuinen nainen, joka haluaisi suhteensa kuntoon. Ja tunnustan tässä, että sortunut olen kyllä ottamaan huomiota vastaan muilta kuin aviomieheltäni, juuri sen takia, että sitä todella tunsin tarvitsevani. EN tarkoita ihan sellaista huomiota mitä äkkiseltään luulisi,mutta sen tasoista kuitenkin jota toivoisi vain avioliittoon.

Huh mikä purkaus, lukeekohan kukaan...no sainpa mieltä kevennettyä ja toivon, jos jollakulla olisi heittää RAKENTAVIA kommentteja tai omia kokemuksia tai mitä tahansa. Nyt jätän jäähylle tunteeni ja yritän keskittyä jokapäiväisiin puuhiin, kuten tiskikoneen täyttöön...

- Nainen, äiti, vaimo, ei kuitenkaan vielä kenenkään rakastajatar

 

[samassa tilanteessa kerran]

Minä elin aikoinani tuollaisen miehen kanssa kahdeksan vuotta. Hän huomioi minua hyvin vähän ja varsinkin hellyys ja läheisyys oli kortilla. Valehtelematta voin sanoa, että viimeiseen kahteen vuoteen emme vaihtaneet edes yhtä suukkoa, vaikka meillä menikin muuten "ihan hyvin". Keskustelut hellyydenkipeydestäni ja -tarpeestani eivät johtaneet mihinkään, tai niitä ei edes oikeastaan ollut, sillä mies pahastui heti, jos yritin ryhtyä puhumaan aiheesta. Hänen välitön reaktionsa oli loukkaantuminen ja hyökkäävä asenne: "Jos haluat kerran sellaisen miehen, joka pitelee sinua kädestä, niin vaihda miestä!" Itse huomasinkin sitten selkeästi hakevani huomiota avoliiton ulkopuolelta - pettänyt en koskaan, en edes suudelman verran, mutta pitkälle menevään flirttiin antauduin aina kun siihen oli tilaisuus. Tuntui hyvältä saada miehiltä huomiota, katseita ja kiinnostuksesta kieliviä puheita.

No niin, lyhyestä virsi kaunis: lopulta sitten suhteemme kariutui minun osaltani tuohon, etten kestänyt enää hellyyden- ja huomionpuutetta. Vaikka parisuhteessa ei muuten ollutkaan valittamista, muodostui tuosta minulle kynnyskysymys ja jätin avomieheni.

Nykyisin olen suhteessa miehen kanssa, joka jaksaa kysellä, miten päiväni meni, suukottaa ja halaa, ottaa sohvalla kainaloon ja silittelee hiuksia; sama pätee tietysti vastavuoroisesti, eli minäkin huomioin ja hellittelen häntä. Kertaakaan minulle ei ole tullut mieleen eikä tarvetta lähteä hakemaan huomiota jostain muualta.

Minulle ero tuosta edellisestä miehestä oli tuolloin oikea ratkaisu, mutta meillä ei ollut lapsia, joten siinä mielessä minun oli helppo lähteä. En ole katunut hetkeäkään, sillä en ollut oikeasti onnellinen. Mitään rakentavaa neuvoa en valitettavasti osaa sinulle antaa, sillä kullakin on oma elämäntilanteensa, josta ulkopuolinen ei näe eikä tiedä kaikkea. Tiedän vain, että alituisessa huomion- ja hellyydenkipeydessä on raskasta elää, varsinkin jos ei ole toivoakaan niiden tyydyttymisestä. Toivottavasti tilanteesi ratkeaa kuitenkin parhain päin!

 

[what a lady!]

Kiitos "samassa tilanteessa kerran"! Tuli parempi mieli heti. Tiedän, että ratkaisu on kuitenkin minun ja olen vastuussa omasta onnellisuudestani itse. Ex-miehesi neuvo "vaihda miestä" olikin hyvä ja toimiva ratkaisu sulle, hienoa että vierelläsi on nyt oikea ihminen! =)

Ratkaisu syntyy, sitten kun se on kypsä. Tähän luotan.

 

["viiraska"]

Jotakin tuttua tuossa kajahti, olen tuskaillut samantapaisten ajatusten kanssa. Olen nyt, yli 10 avioliittovuoden jälkeen tajunnut miksi huudan - ja samalla lakannut huutamasta. Huusin, koska en koe tulleeni kuulluksi. Minusta tuntui aina, että minun pitää kiljua jos aion saada viestini perille.

Oletko jo lukenut Mars ja Venus -kirjoja? Minulla iski oivallus sieltä, ja itse asiassa mieheni selaili M&V - ikuisesti yhdessä -kirjaa myös ja myönsi että jotain perää siinä varmaan on. Nimittäin siellä väitetään että naisen syvin tarve on tulla kuulluksi (nähdyksi, huomioon otetuksi). Sanottiin myös, että entisinä yhteisöllisempinä aikoina tämä tarve hoitui naisten kesken. Minua se auttoi, ajattelen että haluan kyllä edelleen parantaa keskinäistä viestintäämme, mutta että on käypää hoitoa jutella tärkeistä asioista ystävättärien kesken.

Ja tiedätkö, mikä on miehen syvin tarve emotionaalisesti? Arvostuksen tarve. Huomaathan sinunkin miehestäsi, miten hän kokee kaiken sinun purkautumisesi arvosteluna ja omana epäonnistumisena. Kirjassa oli hyvin käytännöllisiä neuvoja tähänkin, esim. miten miestä pitää valmistaa keskusteluun Luetapa kirja miehelläsi, miehen kirjoittamassa kirjassa on paljon käytännön esimerkkejä myös siitä, miten mies kokee erilaiset keskustelunavaukset, ja mitä nainen niillä tarkoitti. Ja toisin päin.

Minusta on myös ihan realistinen ajatus se, että pettymys on yksi parisuhteeseen kuuluva vaihe. Jos mistään suuresta eettisestä ongelmasta (väkivalta, uskottomuus) ei ole kysymys, pitää mielestäni niellä sekin että parisuhteen arki ei ole sellaista kuin itse kuvitteli. Se voi taas joskus myöhemmin olla, suhde syvenee, taidot paranevat, perhetilanne tasoittuu. Tulee uusia rakastumisia omaan mieheen - joita ei pääse kokemaan jos ei jaksa väljähtyneempien aikojen ylitse.

Mielestäni voi yrittää kouluttautua näkemään suhteessa enemmän hyvää (näin olen omassa pettymyksessäni päätellyt). Voi nähdä tiimityön voiman, arkisen kumppanuuden (sellaisen vanhanaikaisen puhumattoman toiminnan yhteyden). Voi katsoa miestä vieraiden kanssa vieraiden silmin (joskus olen ylpeä miehestäni, miten hän osaa jutella vieraiden kanssa - joskus taas meinaa ärsyttää se mikä tavallisesti ärsyttää eli juutun vain omaan näkökulmaani). Voi tarttua huumoriin. Mitä tahansa positiivista.

Ymmärrän hyvin tunteesi, mutta vielä neuvon että käytä suhteellisuudentajua. Silmiin katsominen ei ole iso asia. Minun mieheni ei pysty nukkumaan, jos kosketan häntä - arvaa ärsyttääkö ettei voi nukkua lähekkäin, mutta koen sen asiana jolle emme kumpikaan voi mitään, eikä siihen suhde kaadu, pikkuasia se sittenkin on.

 

[samassa tilanteessa kerran]

Totta, olisi pitänyt heti uskoa miestä, kun hän tuon päästi suustaan. Kuitenkin sinnittelin vielä reilun vuoden, ennen kuin uskoin, ettei tämä tästä kummene. Jälkeenpäin kannoin syyllisyyttä erosta, sillä se otti miehelle koville, ja itsestäni tuntui, että huomionkipeyteni ei ollut riittävä syy jättämiseen - erohan oli tosiaan täysin yksipuolinen päätös minulta.

Syyllisyyden tunne alkoi helpottaa vasta kun keskustelin asiasta kerran nykyisen mieheni kanssa; hän sanoi yksinkertaisesti, että jos minä en kerran ollut ex-mieheni kanssa onnellinen, en ollut tehnyt mitään väärää erotessani hänestä, ja että sen sijaan suhteessa sinnittely olisi ollut väärin molempia kohtaan.

Olen samaa mieltä siitä, että ratkaisu tulee sitten kun on sen aika. Asioilla on taipumus järjestyä, niin kuin sanotaan.

 

["Heidi"]

Minä en ymmärrä huomionkipeitä ja toisiin takertuvia ihmisiä. En jaksaisi jatkuvaa nysväämistä toisen kanssa, yhdessä siivoamista, yhteisiä harrastuksia, yhteisiä... Haluan hengittää vapaasti, enkä olla vain toisen jatkeena pieniä huomionosoituksia kerjäten.

Onneksi oma mieheni ei ole takertuvaa tyyppiä ja saan elää vapaasti ilman ahdistusta.

 

[.....]

[QUOTE="Heidi";23572054]Minä en ymmärrä huomionkipeitä ja toisiin takertuvia ihmisiä. En jaksaisi jatkuvaa nysväämistä toisen kanssa, yhdessä siivoamista, yhteisiä harrastuksia, yhteisiä... Haluan hengittää vapaasti, enkä olla vain toisen jatkeena pieniä huomionosoituksia kerjäten.

Onneksi oma mieheni ei ole takertuvaa tyyppiä ja saan elää vapaasti ilman ahdistusta.[/QUOTE]

Onneksi mulla on huomionkipeä ja takertuva mies. Yhdesä nysvätään, yhdessä luetaan, yhdessä siivotaan ja tiskataankin. On tosin kummallakin omat harrastukset ja kaverit, mut osittain niitäkin yhteisiä. Molemmat rakastetaan huomionosoituksia, joten onneksi seukataan toistemme kanssa! Varmasti saataisiin toisenlaisille ihmsille ahdistusta aikaan.

 

[PölyEsteri]

Jos mies sanoi: " minä en siis riitä sinulle!", niin sano ihmeessä: " Et riitäkään!".

Ei kellekään riitä se, että toinen ei viitsi edes yrittää.

 

[what a lady!]

Kiitos vastauksista! Todella kiva oli lukea! " Viiraska": on tuttuja jo Mars ja Venus-kirjat, aivan huippuja omasta mielestäni! Mies on lukenut muutaman sivun aikoinaan, mutta siihen se jäi.
Tänään on hieman eri ääni kellossa (voisko jotain laittaa myös hormonien piikkiin...!)
Eilinen ilta oli upea, hierontaa, hyvää suuseksiä, jopa hiukan puhumista...nyt elän niillä jo muutaman viikon!

Kaikki on suhteellista, totta tosiaan. Ja Viiraska hyvin asian ilmaisi, pidemmällä tähtäimellä on hienoa rakastua omaan mieheen uudestaan! Näin uskon ja toivon meillekin käyvän.

Ja kuten "Heidi" totesi kärkkäänä, tärkeintä on olla oman itsensä rouva, eikä kenenkään jatke, tämän olen onneksi oivaltanut jo aikapäiviä sitten. Oma elämä tietyssä määrin on todellista happea, kyllä.

"samassa tilanteessa kerran" tuntuu löytäneen toimivan ihmissuhteen, se on upeaa se. Onnittelut! Ja syyllisyyden kantaminen onkin ollut aivan turhaa, onneksi olet sen oivaltanut.

"pölyesteri" totta, ei kenellekään pidäkään riittää se, ettei toinen viitsi edes yrittää. Mutta jos ja kun huomaan pienenkin yrityksen eleen, olen toiveikas ja halukas uskomaan toiseen. Omalla miehellä ei juuri ole rakentavaa mallia lapsuudesta,miten toisen ihmisen kanssa ylipäätään olla ja arvostaa. Sen takia sitä ymmärtää paljon häneltä myös vajavaisuutta..

Kiitos teille, ja mukavaa kevättä!