Huomenta!
Täällä on hiljainen aamu. Liian hiljainen. Mies nukkuu vielä ja lapsi on mummolassa. Aina arjen kiireessä haaveilen siitä, että kun saisi vaan olla. Ihan hiljaa. Nyt kun olen, hiipii ikävä. Eilen illalla vietiin tyttö mummon ja papan luo, voisin hakea jo nyt kotiin. Eipähän tuo vaan vielä tulisi, ovat lähdössä johonkin retkelle tänään. Ovat nämä hiljaiset ikävän hetket siitä hyviä, että jos sen arjen keskellä joskus unohtaakin miten onnekas on.. nyt sen muistaa. Ja miten kovasti sitä voikaan pientä ihmistä rakastaa.
Ettei mene ihan ikävöinniksi koko päivä, ajattelin kohta käydä salilla. Ja jos sitten saisi miehen kaveriksi jollekin luontopolulle talsimaan. Työkin odottaa tekijäänsä, pitäisi tehdä muutamat kakut huomiselle.
Ihan ensin iso muki teetä ja ihmettelemään tuota kirkasta valoa, joka paistaa taivaalla.