Minä en oo kenenkään isoäiti, mutta olen aika ajoin auttanut ystäviä, naapureita, tuttuja.
Ja mua henk.koht. vituttaa suunnattomasti se, että koska olen joskus ollut avuksi, niin pidetään itsestäänselvyytenä että autan jatkossakin. Vaikka olosuhteet, elämäntilanteet muuttuisivat. Ja kun kieltäydyn, niin vedetään herne syvälle nekkuun: mitä ihmettä, miten tuo kehtaa olla auttamatta MINUA aina kun pyydän! Ei tätä onneksi usein ole tapahtunut, mutta muutamia kertoja kyllä. Viimeeksi jokin aika sitten, kerroin siitä palstallakin.
Kun olen auttanut, en mielestäni ole sitoutunut auttamaan aina jatkossakin. Mulla on ihan omakin elämä kuitenkin. Oma perhe, omat velvollisuudet, omat menot, oma jaksaminen.
Kun itse saan apua, olen kiitollinen siitä yhdestäkin kerrasta, enkä kuvittele että kun tuo kerran auttoi, niin sen varaan voi sitten jatkossakin aina laskea, eikä muita vaihtoehtoja pidä edes miettiä.
Aiheen vierestä osittain, mutta silti. Miksi on niin vaikeaa olla kiitollinen jo saamastaan avusta, sen sijaan että vaatisi itsekkäästi aina vain lisää?