[QUOTE="liliaana";28193854]Hetkonen,miten äidin onni sulkisi tytön onnen pois? onko tilanne muka joko tai? jos äidin uusi mies on ihan normaali mies(ei mikään hakkaaja ahdistelija) niin tytön täytyy kyllä ymmärtää (kun ei oo ees pikku lapsi enään) että äidillä on oikeus rakkauteen, ihan niinkuin hänelläkin.
jos tyttö kokee tuon niin valtavana asiana,niin ehkä hän todella tarvitsee keskusteluapua,asioiden saattamiseksi oikeisiin mittasuhteisiin.
jos hän taas on oikeasti masentunut, niin silloin oikea osoite on lääkäri->masennuslääkkeen ja psykologi!
minusta tyttöä pitää kannustaa puhumaan myös omalle äidille!
ja voi se syy ollakkin koulu ja kaverit,usein tuossa iässä ne kaverit on tärkeämpiä ku mikään muu, ja jos tyttö jää ulkopuoliseksi,niin kyllä se voi olla todella rankaa.
tuolta nuprisoasemalta ne voi tehdä ls ilmoituksen jos epäilee että kotona ei oo kaikki hyvin tai jos ovat muuten todella huolestuneita nuoresta.. onko se sitten parempi vaihtoehto kuin äidille puhuminen?
toisaalta niinku edellinen vastaaja sanoi,ei pitäisi pettää luottamusta[/QUOTE]
Minusta nyt sivuutettiin pääasiallinen ongelma. Lapsi kokee tunnetasolla jääneensä osattomaksi, vaikka häpeää ajatusta, että hän edes kehtaisi paheksua äidin valintoja. Silloin äidin oman elämän oikeutuksen alleviivaaminen on bensaa liekkeihin. Tyttö tietää jo, että äidillä on oikeus ja hänellä ei. Tämä vain pahentaa hänen tuntemaansa onttoa oloa.
Äidin ja tyttären rakkauselämä eivät ole aivan verrattavissa, koska toinen on äiti ja toinen tytär. Lapset kärsivät vanhempiensa virhevalinnoista, ja rakkauselämä on ehkä tärkein virheiden lähde. Toki anopitkin kärsivät, mutta heidän velvollisuutensa on päästä asiasta yli ja antaa aikuistuvien lastensa tehdä omat virheensä. Lapsen tehtävä ei ole samalla tapaa hyväksyä sitä, että vanhempi vaikeuttaa hänen elämäänsä eikä edes ole pahoillaan, koska vanhempi loukkaa silloin hänen oikeuksiaan. Moni anoppi ei silti edes yritä, mutta lapsi löytää aina vikaa itsestään.
Menneisyyden virheitä harvoin kuitenkaan voi korjata, niiden seurauksia voi vain yrittää lääkitä, ja muuttaa tulevaisuuden suuntaa. Lasta tuskin auttaa vaikka äiti juurtuisi huomenna tammen lailla nykyiseen asuinpaikkaan, ja lemppaisi isäpuolen. Kysymys on siitä, myönnetäänkö tyttären kokemus todelliseksi. Äiti ei välttämättä tähän kykene, etenkään jos hänellä on kiistettyjä syyllisyydentunteita kontollaan. Harva meistä osaa hyväksyä toisten oikeuden kielteisiin tunteisiinsa silloin, kun ne ovat ristiriidassa omien tarpeiden kanssa. Ja kuitenkaan teini ei ole varmasti liioitellut sanoessaan, ettei hän tunne voivansa olla kotona kuin kotonaan. Päinvastoin, tuo on luultavasti kaunisteltu lausunto. Ap:llä on onneksi taito lukea rivien välitkin.
Ja mitä tulee nuorten masennukseen, terveyskirjastosta lainattua: "masennuslääkkeistä saatava hyöty on lasten ja nuorten masennuksen hoidossa vähäisempää kuin aikuisten vakavien masennustilojen hoidossa. Osalla nuorista masennuslääkkeet saattavat jopa lisätä masennus- ja ahdistusoireita". Aiheellisempaa taitaisi olla se keskusteluapu. Mutta sekään ei saa olla yritys tehdä lapsesta pieni aikuinen. Järki se on teini-ikäiselläkin vaikkei sitä aina näy, mutta aikuisilla on valtava huolenpidoksi naamioituva himo sanella, miten asiat kuuluisi nähdä.
Se on varmasti totta, että teinin mielessä usein tilanne kotona on ihan ok ja ongelma on kaveripiirivaikeudet. Muistan miten raivokkaasti ystävä tuossa iässä suhtautui ihan jo psykologin uteluihin, miten kotona menee, kun hänen ongelmansa oli rakkaushuolet - vaikka kotona oli täysi helvetti. Vaan onhan aivan ilmeistä, että hylätyksi tulemisen pelkonsa tukahduttanut lapsi nöyristelee kavereilleen ja kärsii ne kätketyt kotisyntyiset tuskansa kaverisuhteissa seuraavien ongelmien tullen luonnottoman kovina.
En siis tiedä mitä lopultakaan pitäisi ap:n tehdä, paitsi että hän jo tekee niitä asioita joista lapsi takuulla hyötyy: tarjoaa rakastavan, kuuntelevan, tuomitsemattoman korvan. Ainakaan hänen ei kannattane siirtää vastuuta virkatyönä tehdyn kuuntelemisen suuntaan, ja ottaa itse neuvojan roolia. Äidin voisi olla hyvä tietää, että tyttärellä on vaikeaa, mutta tätäkään tietoa en hänelle kertoisi ilman tyttären lupaa, ja vielä vähemmän puhuisin vaikeuksien luonteesta. Voi olla mahdotonta kertoa vain vähän, ja silloin on todella vaikeaa rajoittaa kertomisista ne asiat pois, jotka ovat äärimmäisen luottamuksellisia. Jos moraalinen tarve kertoa äidille kasvaa niin pakottavaksi, että olisi pakko kertoa vaikka tyttö kieltää, sanoisin että minun täytyy. Ja neuvottelisin silloin vielä tytön kanssa siitä, mitä kerron.
