Tiina Suvala, 39, otti ensimmäisen känninsä teini-iässä. "Se tuntui mielettömän hyvältä. Juotiin lonkeroa ja tunsin, että tätä pitää saada heti ja paljon lisää."
Itsenäistyminen avasi tien vapauteen, kun kotona asetetut rajoitteet eivät olleet enää esteenä. "Halusin juoda, kuten miehet. Olen sosiaalinen juoppo, joten hakeuduin tilanteisiin, joissa sain juoda kavereiden kanssa."
Pääosin alkoholin käyttö ajoittui viikonloppuihin, sillä Suvala kävi töissä. Sitten tuli perheen perustamisen vuoro ja Suvala jäi kotiin. "Odottaessani esikoispoikaa yritin kynsin ja hampain olla juomatta."
Lapsi syntyi vuonna 1993. Suvala tunsi itsensä vihaiseksi. "Pääsy ryyppyporukan pariin vaikeutui huomattavasti. Joka viikonloppu näin vaivaa löytääkseni lapsenlikan, joka oli milloin isoäiti, milloin avomieheni."
Vuosien kuluessa Suvala sai vielä kaksi lasta. Perheellä oli omakotitalo ja kolme autoa pihassa. Mies kulki töissä.
"Silti odotin viikonloppuja kuin tulisilla hiilillä. Syyllistin lapsiani, huusin ja raivosin, sillä koin heidät taakaksi itselleni. Ei minusta ollut tarjoamaan heille syliä, vaikka sisimmässäni halusin olla hyvä äiti. Viinanhimo voitti joka kerta." Toisaalta huono omatunto kalvoi mieltä. "Palkitsin lapsiani lahjoin saadakseni luvan mennä."
"Alkoholismi on sairaus. Kemiallisesta koukusta irtipääsy ilman apua on lähes mahdotonta", sanoo äitiyttä ja alkoholismia tutkinut kasvatustieteen lisensiaatti Tiina Törmä.
Suvalan juomaputket pidentyivät. "Aloitin perjantai-iltaisin ja vaihtelevasti krapulapäivä oli sunnuntai tai maanantai."
Kun kuopustytär syntyi, vajosi Suvala syvemmälle pahaan oloonsa.
"Muiden nukkuessa kittasin kaljaa pannuhuoneessa. Juomiseeni löytyi aina syyllinen itseni ulkopuolelta. Minulla oli vääränlainen mies, vika oli elämän olosuhteissa tai lapsissani. Lopulta join liittomme pilalle ja erosimme", hän kertoo.
Lapset jäivät äidille. "Ilman miestä ajauduin haudan ja hulluuden partaalle. Aloin juoda kotiloissakin enemmän."
Vuoden 2004 joulun Suvala aloitti korkkaamalla aatonaattona pullon. Jouluaatoksi tuli kylään vieraita ja sukulaisia. Suvalan osalta filmi on poikki.
"En muista aatosta mitään. En sitä, saivatko lapseni lahjoja, mitä he saivat tai leikkikö kukaan heidän kanssaan."
Jouluaaton ja joulupäivän välisenä yönä hän heräsi. "Talo oli kuin hävityksen kauhistus. Joka puolella oli tyhjiä pulloja ja viiniläikkiä. Itkin ja siivosin - ja join taas aamun valjetessa."
Silloin lasten voimat loppuivat. "Tuolloin 11-vuotias esikoiseni soitti äidilleni, että tule hakemaan." Kuopus oli silloin kaksivuotias ja keskimmäinen lapsista kuusi.
Kun lapset olivat menneet, Suvala rypi itsevihassa. "Join kuusi vuorokautta yhteen kyytiin. Sitten sosiaalitoimistosta soitettiin: jollen suostu kuntoutukseen, lapseni otetaan huostaan." Viimeisen kerran Suvala korkkasi 28.12.2004.
"Häpeä ja pelko lasten menettämisestä tekevät avun hakemisen äideille vaikeaksi. Siksi äitien alkoholismista pitäisi puhua enemmän, jotta kynnys madaltuisi", Tiina Törmä sanoo.
Suvalan ja lasten uusi elämä alkoi Kuusamossa, tuolloisessa Pukarin kuntoutuskodissa.
"Olin siellä lapsineni kaksi kuukautta. Tapasin alkoholistiäitejä ja heidän lapsiaan. Ymmärsin, etten ollut ainoa, jolla on sama ongelma."
Pukarissa Suvala myös kuuli, mitä lapset olivat kertoneet omassa ryhmässään kokemuksistaan. "Romahdin. Miten olin voinut antaa lasteni kärsiä sillä tavoin?"
Kuntoutuksen jälkeen Suvala kävi jatkohoidossa avohoidon puolella puoli vuotta. Nykyään hän käy itsehoitoryhmässä.
"Kuntoutuspaikkoja äideille ja lapsille on liian vähän. Tarvitaan nimenomaan koko perhettä kuntouttavaa hoitoa. Moni alkoholisti tarvitsee myös toipumisensa alkuvaiheessa tiiviimpää hoidollista tukea", tutkija Törmä toteaa.
"Hyvin hitaasti välit lapsiini ovat eheytyneet. En ruoski enää itseäni jatkuvasti, mutta toisaalta en halua unohtaa, mitä olen tehnyt."
"Nyt voimme kuitenkin hyvin. Tärkeintä maailmassa minulle ovat raittiuteni lisäksi omat lapseni."
Lisätietoja: Tiina Törmä: "Olen äiti ja alkoholisti". Oulun yliopisto, 2010.
Itsenäistyminen avasi tien vapauteen, kun kotona asetetut rajoitteet eivät olleet enää esteenä. "Halusin juoda, kuten miehet. Olen sosiaalinen juoppo, joten hakeuduin tilanteisiin, joissa sain juoda kavereiden kanssa."
Pääosin alkoholin käyttö ajoittui viikonloppuihin, sillä Suvala kävi töissä. Sitten tuli perheen perustamisen vuoro ja Suvala jäi kotiin. "Odottaessani esikoispoikaa yritin kynsin ja hampain olla juomatta."
Lapsi syntyi vuonna 1993. Suvala tunsi itsensä vihaiseksi. "Pääsy ryyppyporukan pariin vaikeutui huomattavasti. Joka viikonloppu näin vaivaa löytääkseni lapsenlikan, joka oli milloin isoäiti, milloin avomieheni."
Vuosien kuluessa Suvala sai vielä kaksi lasta. Perheellä oli omakotitalo ja kolme autoa pihassa. Mies kulki töissä.
"Silti odotin viikonloppuja kuin tulisilla hiilillä. Syyllistin lapsiani, huusin ja raivosin, sillä koin heidät taakaksi itselleni. Ei minusta ollut tarjoamaan heille syliä, vaikka sisimmässäni halusin olla hyvä äiti. Viinanhimo voitti joka kerta." Toisaalta huono omatunto kalvoi mieltä. "Palkitsin lapsiani lahjoin saadakseni luvan mennä."
"Alkoholismi on sairaus. Kemiallisesta koukusta irtipääsy ilman apua on lähes mahdotonta", sanoo äitiyttä ja alkoholismia tutkinut kasvatustieteen lisensiaatti Tiina Törmä.
Suvalan juomaputket pidentyivät. "Aloitin perjantai-iltaisin ja vaihtelevasti krapulapäivä oli sunnuntai tai maanantai."
Kun kuopustytär syntyi, vajosi Suvala syvemmälle pahaan oloonsa.
"Muiden nukkuessa kittasin kaljaa pannuhuoneessa. Juomiseeni löytyi aina syyllinen itseni ulkopuolelta. Minulla oli vääränlainen mies, vika oli elämän olosuhteissa tai lapsissani. Lopulta join liittomme pilalle ja erosimme", hän kertoo.
Lapset jäivät äidille. "Ilman miestä ajauduin haudan ja hulluuden partaalle. Aloin juoda kotiloissakin enemmän."
Vuoden 2004 joulun Suvala aloitti korkkaamalla aatonaattona pullon. Jouluaatoksi tuli kylään vieraita ja sukulaisia. Suvalan osalta filmi on poikki.
"En muista aatosta mitään. En sitä, saivatko lapseni lahjoja, mitä he saivat tai leikkikö kukaan heidän kanssaan."
Jouluaaton ja joulupäivän välisenä yönä hän heräsi. "Talo oli kuin hävityksen kauhistus. Joka puolella oli tyhjiä pulloja ja viiniläikkiä. Itkin ja siivosin - ja join taas aamun valjetessa."
Silloin lasten voimat loppuivat. "Tuolloin 11-vuotias esikoiseni soitti äidilleni, että tule hakemaan." Kuopus oli silloin kaksivuotias ja keskimmäinen lapsista kuusi.
Kun lapset olivat menneet, Suvala rypi itsevihassa. "Join kuusi vuorokautta yhteen kyytiin. Sitten sosiaalitoimistosta soitettiin: jollen suostu kuntoutukseen, lapseni otetaan huostaan." Viimeisen kerran Suvala korkkasi 28.12.2004.
"Häpeä ja pelko lasten menettämisestä tekevät avun hakemisen äideille vaikeaksi. Siksi äitien alkoholismista pitäisi puhua enemmän, jotta kynnys madaltuisi", Tiina Törmä sanoo.
Suvalan ja lasten uusi elämä alkoi Kuusamossa, tuolloisessa Pukarin kuntoutuskodissa.
"Olin siellä lapsineni kaksi kuukautta. Tapasin alkoholistiäitejä ja heidän lapsiaan. Ymmärsin, etten ollut ainoa, jolla on sama ongelma."
Pukarissa Suvala myös kuuli, mitä lapset olivat kertoneet omassa ryhmässään kokemuksistaan. "Romahdin. Miten olin voinut antaa lasteni kärsiä sillä tavoin?"
Kuntoutuksen jälkeen Suvala kävi jatkohoidossa avohoidon puolella puoli vuotta. Nykyään hän käy itsehoitoryhmässä.
"Kuntoutuspaikkoja äideille ja lapsille on liian vähän. Tarvitaan nimenomaan koko perhettä kuntouttavaa hoitoa. Moni alkoholisti tarvitsee myös toipumisensa alkuvaiheessa tiiviimpää hoidollista tukea", tutkija Törmä toteaa.
"Hyvin hitaasti välit lapsiini ovat eheytyneet. En ruoski enää itseäni jatkuvasti, mutta toisaalta en halua unohtaa, mitä olen tehnyt."
"Nyt voimme kuitenkin hyvin. Tärkeintä maailmassa minulle ovat raittiuteni lisäksi omat lapseni."
Lisätietoja: Tiina Törmä: "Olen äiti ja alkoholisti". Oulun yliopisto, 2010.
