Äiti otti vähän stressiä tuosta Joulun Tekemisestä (miten vihaankaan tuota sanaparia) ja oli ihan raivona. Sillä oli ollut aika rankkaa. Karjui koko päivän ja kimpaantui jostain murrosikäisen normaalista ämpyilystä mun siskolle niin, että veteli häntä hiuksista pitkin lattioita. Sisko lähti karkuun kaverilleen mutta itselläni ei ollut mitään paikkaa mihin mennä, joten olin ihan kusi sukassa ja yritin vaan nätisti hymyillä raivopäiselle äidille, pelkäsin niin etten uskaltanut edes piiloutua kellariin. Olin niin paniikissa ettei kädet eikä järki totellut, mutta yritin silti siinä sen apuna tehdä jotain kuunnellen samalla helvetinmoista sättimistä siitä, kun ei sujunut yrittäen väkisin pidätellä kyyneleitä, koska tiesin, että itkemisestä sen raivo vasta yltyykin.
Illalla siskon kanssa suunniteltiin, että päästäiskö me pois, jos mentäis muka hakkaamaan halkoja ja tehtäis kirveellä oikein pahat haavat itsellemme. Että olis pakko soittaa ambulanssi ja päästäis sairaalaan.
Meen taas jouluksi kotiin, koska ei ole mitään muutakaan paikkaa. Äiti on rauhoittunut, itse olen nyt vielä yli kymmenen vuotta myöhemmin niin hermoheikko että saan itkun kurkkuun jos aistin joulunaikaan pienintäkään kireyttä.
Sit kun mulla on lapsia, olkoon joulumme vaikka paskaisessa kämpässä sähkölampun loisteessa järsitty mikropizza eikä yhtä ainutta lahjaa tai vierasta tai joulukoristetta, kunhan stressittä vaan selviän.