Hirveä tilanne kun ero tulossa

Siis ero varmaankin tulossa, miehellä päihderiippuvuustaustaa ja nyt sen verran mielenterveysongelmia, että ollaan pienten lasten kanssa muutettu äitini nurkkiin. Uutta asuntoa pitäisi hakea ja töissä jaksaa yms. yms. Vaikeinta tässä on kuitenin jättää se mies oman onnensa nojaan. En vaan enää jaksanut enkä pystynyt auttamaaan, kun hoitoon ei suostu ja elämänhallinta kadonnut täysin.

Sille tulee kamala suru kun me se jätetään ja mies jää ihan tyhjän päälle. Ei sillä ole kavereita, ei oikein sukulaisiakaan... Miten olette selvinneet siitä, kun tietää satuttavansa toista? Kun tietää että toiselle tulee tavattoman paha mieli.

Kun saan omat ja lasten asiat kuntoon, niin tietysti yritän pitää isän meidän elämässä jollain lailla mukana ja olla ystävänä ja auttaa hoitoon jos viimein suostuu. Silti... Ahdistaa kamalasti toisen kohtalo.

 

Tiedän tunteen, samanlainen ero takana mutta meillä ei ollut onneksi lapsia. Mm. kirja Melody Beattie - Irti läheisriippuvuudesta auttoi mua paljon! Al-Anonin kirjallisuus on myös asiallista. Ja muutenkin kannattaa tutustua läheisriippuvuuteen, vaikket varsinaisesti läheisriippuvainen olisikaan niin silti noista voi löytää todella hyviä neuvoja.
Tässä yhdestä kirjasta pieni ote:
'Kaikille läheisille haluan sanoa: näytä, että sinulla on tarpeita. Vaadi tilaa itsellesi. Ala miettiä, miten itse voit, äläkä koko ajan ajattele kaikkia muita. Ja lakkaa säälimästä rakasta juoppoasi. Heitä hänet pihalle. Silloin teet hänelle todellisen palveluksen.'
Katerina Janouch - Läheinen

 

Tai miten mies selvisi? Pittääkö siinä vain kylmettää omat tunteensa ja empatiakykynsä, että pystyy jatkamaan elämäänsä ilman syyllisyyttä ja huolta toisesta? En tajua, miten tästä ikinä pääsee eteenpäin kun on niitä lapsiakin... Lapset tarvitsevat isää (vaikka huonoakin) ja ennen kaikkea isä lapsiaan. Sitten kun on siinä kunnossa että taas pystyy ottamaan lapsista vastuuta.

Kiitos kirjavinkeistä, täytyy ottaa lukulistalle. Itse vain olen niin hajalla tällä hetkellä kaikesta, että hyvä kun jaksan tätä elämää pyörittää.

 

En voi muuta sanoa kuin jaksamista - tiedän tasan tarkkaan mitä on tasapainoilu omien tarpeiden ja onnen kanssa verrattuna siihen kun haluaa huolehtia myös toisesta. Sanoisin että olet ottanut mahtavan askeleen jo sillä että lähdit. Et ole ollenkaan huono ihminen että välität toisesta silti noin paljon. Päinvastoin. Mutta yritä pienissä hetkissä laittaa silti itsesi edelle ja ja jos haluat niin sen jälkeen auttaa miestäsi. Ymmärrän täysin että lapsetkin tarvitsevat isää. Mutta kukaan perhe/lapset eivät tarvitse rikkinäistä eloa ja perhettä ja joskus toisen osapuolen on vain kärsittävä että lapset ja toinen osapuoli pääsee eteenpäin. Voimia ja ota rauhakseen. Keskity itseesi ja lapseesi ja sen jälkeen mieheesi. Jos halua/aikaa/tunteita/rahaa riittää niin anna palaa ja auta häntä. Älä silloin kuuntele muita jos syyllistävät sinua. Sinä itse tiedät mikä on parasta. Mutta ehjää itsesi ensin - ja sen jälkeen voit ehjätä toista jos niin haluat.

 

Kiitos tsempistä, se auttaa aina jaksamaan. Täytyy yrittää muistaa itseään. Se vaan on välillä niin vaikeaa. Ja kun muistaa ne hyvätkin hetket toisen kanssa. Mutta ne vaan ei riitä ja lapsille se elämä ei käy, mitä kotona oli alkanut olemaan. Sitä tervettä itsekkyyttä opetellessa...

 

Pitää omaksua ajatus, että et ole vastuussa toisesta. Nuo päihderiippuvaiset pärjää yllättävän hyvin kunhan antaa niiden olla ilman holhoamista.

 

Niin - onko parempi että yksi putoaa kaivoon, vai molemmat vanhemmat tai koko perhe? Allkoholi, huumeet tai mielisairaus voi tuhota monta ihmistä - tai vain yhden...

 

Itsellä oli vastaava tilanne joitakin vuosia sitten. Myönnän että kyllä oli tietyllä tavalla vaikeaa tehdä se lopullinen päätös erosta. Lähinnä se oli vaikeaa sen takia kun tuli tunne että "rotat jättää uppoavan laivan" ts. että lähdin kun toisella oli muutenkin vaikeaa. Siis se tunne siitä että "olisiko sitä kuitenkin pitänyt yrittää jaksaa tukea ja kannustaa jne...." Eli tavallaan suhde ei loppunut siihen että rakkaus ja välittäminen olisi loppunut vaan siihen etten enää jaksanut olla se tukipilari. Edelleen exä käyttää päihteitä, lähinnä päivittäistä kaljan tissuttelua, mutta nykyään meillä välit ihan ok. Viikottain ollaan kuitenkin jotenkin yhteydessä ja lapset (nyt jo esiteinejä) käyvät isänsä luona säännöllisen epäsäännöllisesti ja soittelevat ja pitävät yhteyttä toisiinsa. Meillä ei ole mitään virallisia sopimuksia lastenhuollosta ja tapaamisista, keskenään ollaan sovittu tapaamiset ja nykyään lapset jo itse soittavat isälleen ja sopivat milloinka ovat tulossa. Myönnän että jonkin verran olen joutunut katsomaan ns. sormien välistä exän touhua mutta olen ajatellut että niin kauan kuin lapset viihtyvät isänsä luona ja itse sinne haluavat niin en ihan joka pikku "virheeseen" puutu.

 

Helpottavaa kuulla samaa kokeneiden tarinoita. Tällä hetkellä tuskaisimmalta tuntuu se, kun mies ei haluaisi missään nimessä eroa ja kaipaa meitä. Toivoo vielä joskus yhteistä tulevaisuutta.

Itse en oikein usko siihen, vaikka kaikki muuttuisikin: mies menisi hoitoon ja lopettaisi päihteet yms. Olen vaan sanonut, että päivä kerrallaan.

Milloinkohan tämä helpottaa?

 

Minäkin lähdin joskus ja ex päätti päivänsä myöhemmin, mutta en kadu missään nimessä. Ei omaa elämää (eikä varsinkaan lasten, jos niitä on) voi hukata toisen pystyssä pitämiseen. Sitä se nimittäin olisi ollut, varsinkin jälkeenpäin ajateltuna. Oikeastaan ajattelin niin jo silloin. Nyt minulla on ihana kumppani.

Js harvassa tapauksessa nyt näin käy, ja olisihan lopputulos voinut olla sama joka tapauksessa. Päivääkään en ole katunut vaikka olihan se päätös aikoinaan raskas.

Ehkä mieskin skarppaa eron jälkeen ja teistä tulee ystäviä, miehestä parempi isä, ehkä se herättää. Tai sitten ei, mutta tulevaisuutta ei voi ennustaa.

 

Eihän sitä miestä voi väkisellä auttaa kun ei apua halua. Hakee sitten apua aikanaan itse jos sitä haluaa. Jatkat vaan omaa elämää, ei auta muu.

 

[QUOTE="Väsynyt";30646392]Tai miten mies selvisi? Pittääkö siinä vain kylmettää omat tunteensa ja empatiakykynsä, että pystyy jatkamaan elämäänsä ilman syyllisyyttä ja huolta toisesta? En tajua, miten tästä ikinä pääsee eteenpäin kun on niitä lapsiakin... Lapset tarvitsevat isää (vaikka huonoakin) ja ennen kaikkea isä lapsiaan. Sitten kun on siinä kunnossa että taas pystyy ottamaan lapsista vastuuta.

Kiitos kirjavinkeistä, täytyy ottaa lukulistalle. Itse vain olen niin hajalla tällä hetkellä kaikesta, että hyvä kun jaksan tätä elämää pyörittää.[/QUOTE]

Joka kertahan se sattui ihan helvetisti kun mies ruinasi takaisin ja pakotin itseni sanomaan ei. Mutta siinä vaiheessa se oli satuttanut mua niin pahasti etten voinut enää antaa uutta mahdollisuutta, niitä kun oli ollut vaikka kuinka... Ja noista kirjoista sain oikeasti voimaa, mm. tää on ote yhdestä:
Joskus suurinta rakkautta päihdeongelmaiselle on jättää hänet itse vastuuseen omista ongelmistaan. Voimattomuuden myöntäminen lähimmäisen päihdeongelman edessä voi palauttaa oman mielenterveytesi ja tyyneytesi. Saat oman elämäsi takaisin. Kun sinä et saa häntä lopettamaan päihteidenkäyttöään, niin sinä irrottautua päihdeongelmaisesta rakkaudella ja jättää hänet Korkeimman Voiman haltuun.
(mun lisäys: korkeinta voimaa ei tarvitse ajatella Jumalana vaan vaikkapa kohtalona tms.)
Eli yritin sisäistää etten mä voi häntä pelastaa vaikka aiemmin olin kuvitellut niin. Ja jokainen ihminen on vastuussa vain itsestään. Päihdeongelmainen on ihan yhtä aikuinen ja vastuussa itsestään kuin muutkin.
Sä teet siis palveluksen miehelle kun et enää holhoa häntä vaan annat hänen itse tehdä ratkaisunsa. Se on hänen päätettävissään haluaako hän hoitaa itsensä kuntoon ja olla isä lapsillenne. Tietysti voit tukea häntä päätöksissään muttet alkaa hänen hoitajakseen. Se onkin ehkä vähän vaikeaa asettaa ne rajat milloin sekaantuu liikaa ja milloin on jo liian etäinen ja kylmä... Mutta ajan kanssa ne tulevat, kannattaa keskittyä ennemmin saamaan oma elämänsä kuntoon ja mies saa hoitaa omansa.

 

Edelleen asustellaan äitini luona ja mies on muutaman kerran tavannut lapsia. Hän ei meinaa millään sisäistää sitä, että tämä on nyt ero, enää ei yritetä uudestaan. Minulla ei ole siihenmitään haluja enää, mutta pahalta edelleen tuntuu jättää toinen yksin... Elämä on muutenkin niin repaleista ja töissä kiirettä. Asunto on hakusessa, pitäisi saada aikaiseksi avioerohakemus yms. Kaikki vaan vie niin paljon voimia kun pitää tehdä yksin...

 

Keskityt nyt oman ja lastesi elämän rakentamiseen. Hoidat eropaperit ja hankit asunnon teille. Ei aikuista ihmistä voi iänkaiken auttaa jos siihen ei itse vielä ole valmis eli ryhdistäytymään. Lapset ovat nyt tärkeintä ja ehtivät vielä tavata isäänsä, luoda hyvät välit jos isä sen ansaitsee.
6 kk on aika miehellä alkaa toimimaan ennen virallista eroa. Jos oikeasti välittää perheestään niin viimeistään tuona aikana hakeutuu hoitoon. On paljon heitä, jotka ovat heränneet kun ovat kaiken menettämässä. Sitten niitä jotka ovat pohjalla vieläkin. Aina ei voi auttaa vaikka kuinka haluaisi.
En yllytä miettimään edes yhteenpaluuta, mutta miehelle voi sanoa suoraan jotta asiansa voisi silti alkaa hoitamaan eron harkinta-aikana. Jo lastentapaamisjuttujen ym vuoksi. Jos yhä valitsee päihteet niin yksinhuoltajuus toki sitten ja tapaamiset lasten ehdoilla, EI isän. Isälle on sentää silloin annettu mahdollisuus miettiä mikä on lopulta tärkeää. Ei jää hampaankoloon syystä mitään silloin.