Hiljainen hetki hautausmaalla

[Sir Harry Smith]

Paljon voimia sinulle ja pojallesi Grace! Saanen olla hieman epäkohtelias ja udella, että mikä sai miehesi ajautumaan itsemurhaan? Anteeksi vielä etukäteen, että utelen.

Ei se mitään, tiesin jo etukäteen että joku varmasti kysyy asiasta. Hänellä oli hyvin vaikea mielialahäiriö, lääketieteellinen termi oli bipolaarinen mielialahäiriö. Hän lähti metsästämään, ja otti mukaansa koirat. Koirat tulivat takaisin ja sitten häntä alettiin etsiä. Hän löytyi metsän siimeksestä haulikon vierestä. Se oli elämäni kauhein hetki. Ja sen teki vielä kauheammaksi se, että hän ei ollut tiennyt että mitä teki.

Ikävä juttu, mutta taidatte olle melko tottuneita tollaisiin ihmeellisiin päähänpistoihin, kun kuulutte yläluokkaan. Tiedäthän, kun te olette niin sisäsiittoisia sukupolvesta toiseen. Toivotaan ettei poikasi sairastu, kun geenit ovat mitä on.

 

[Grace1982]

Paljon voimia sinulle ja pojallesi Grace! Saanen olla hieman epäkohtelias ja udella, että mikä sai miehesi ajautumaan itsemurhaan? Anteeksi vielä etukäteen, että utelen.

Ei se mitään, tiesin jo etukäteen että joku varmasti kysyy asiasta. Hänellä oli hyvin vaikea mielialahäiriö, lääketieteellinen termi oli bipolaarinen mielialahäiriö. Hän lähti metsästämään, ja otti mukaansa koirat. Koirat tulivat takaisin ja sitten häntä alettiin etsiä. Hän löytyi metsän siimeksestä haulikon vierestä. Se oli elämäni kauhein hetki. Ja sen teki vielä kauheammaksi se, että hän ei ollut tiennyt että mitä teki.

Ikävä juttu, mutta taidatte olle melko tottuneita tollaisiin ihmeellisiin päähänpistoihin, kun kuulutte yläluokkaan. Tiedäthän, kun te olette niin sisäsiittoisia sukupolvesta toiseen. Toivotaan ettei poikasi sairastu, kun geenit ovat mitä on.

Hienotunteisuutesi on sydäntäsärkevää.

 

[Phoebsi]

Ikävä juttu, mutta taidatte olle melko tottuneita tollaisiin ihmeellisiin päähänpistoihin, kun kuulutte yläluokkaan. Tiedäthän, kun te olette niin sisäsiittoisia sukupolvesta toiseen. Toivotaan ettei poikasi sairastu, kun geenit ovat mitä on.

Tässä on hyvä esimerkki siitä kuuluisasta kateellisten panettelusta





Ap:lle hali ja jaksamisia, vaikean tapahtuman olet joutunut läpikäymään

 

[Ego]

:hug:

 

[(vieras)]

Ikävä juttu, mutta taidatte olle melko tottuneita tollaisiin ihmeellisiin päähänpistoihin, kun kuulutte yläluokkaan. Tiedäthän, kun te olette niin sisäsiittoisia sukupolvesta toiseen. Toivotaan ettei poikasi sairastu, kun geenit ovat mitä on.

Mistäköhän tällaisia ihmisiä oikein syntyy, jotka kokoa ajan vain ilkeilevät muille.

 

[Nipsu]

Snif :hug:

 

[Hemuliini]

Crace1982: Kuinka tuo sairaus ilmeni teidän arjessa? Saiko miehesi hoitoa ja millaista, millainen lääkitys? Siksi kyselen kun erään ystäväni miehellä melkoisia pulmia, jotka vaikuttavat koko perheen arkeen milloin enemmän, milloin vähemmän.

Olet tehnyt aivan oikein kun olet kertonut pojalle isän kuolemasta noin, ei voisi pieni millään käsittää isänsä tekoa, niin vaikeaa se on aikuisellekin. Kaikki aikanaan...

Kiitos, jos jaksat vastata.

Hemuliini

 

[Grace1982]

Crace1982: Kuinka tuo sairaus ilmeni teidän arjessa? Saiko miehesi hoitoa ja millaista, millainen lääkitys? Siksi kyselen kun erään ystäväni miehellä melkoisia pulmia, jotka vaikuttavat koko perheen arkeen milloin enemmän, milloin vähemmän.

Olet tehnyt aivan oikein kun olet kertonut pojalle isän kuolemasta noin, ei voisi pieni millään käsittää isänsä tekoa, niin vaikeaa se on aikuisellekin. Kaikki aikanaan...

Kiitos, jos jaksat vastata.

Hemuliini

Asiat olisivat voineet olla toisin, jos hän olisi suostunut ottamaan avun vastaan. Hän oli liian ylpeä myöntääkseen sairauden, joka hänelle oli diagnosoitu jo teini-iässä. Lääkkeitä hän ei syönyt, eikä suostunut tapaamaan lääkäriä. Minä tietysti uskoin, että voin parantaa hänet.

Usein hän puhkui yltiöpäistä tarmoa, joka ilmeni usein siitä että hän teki paljon kotitöitä, vietti poikamme kanssa hyvin paljon aikaa, kehitti hienoja ideoita ja oli niitä tarmokkaasti toteuttamassa. Seuraavassa hetkessä hän saattoi istua vain masentuneena huoneen nurkassa, aivan hiljaa ja tyhjä ilme kasvoillaan. Joskus hän saattoi raivostua silmittömästi aivan mitättömästä asiasta, kerran sanoin olevani onneton ja hän huitaisi minua ratsastuspiiskalla. Hän usein piti itseään huonona ihmisenä ja hänen itsetuntonsa laski mahdottomasti pahimmilla kausillaan.

Kerran uskoin, että hän oli parantunut pysyvästi. Yli 2,5 vuotta hän vaikutti hyvin normaalilta, ei ollut mitenkään epätavallisen tarmokas, muttei masentunutkaan. Tietysti aina välillä oli huonoja päiviä, niinhän ihmisillä yleensä onkin. Vuoden 2008 keväällä tilanne muuttui. Yhtäkkiä hänestä tuli hyvin etäinen ja poissaoleva kuin hurmiossa. Hän masentui kovasti, koska sairaus ei ollutkaan parantunut.

Sitä päivää, jolloin hän riisti hengen itseltään en unohda koskaan. Hän syytti minua kaikista maailman asioista ja siitä, että olen tehnyt hänet hulluksi. Hän luetteli kaikki viat mitä vain löysi ja teki minusta syntipukin. Illalla tilanne rauhoittui, mutta minä en jaksanut enää kiinnostua mistään hänen tekemisistään. Hän otti koirat mukaansa ja haki haulikkonsa, ja lähti metsälle. Ovella hän kuitenkin sanoi melko tunteellisesti: ''Anteeksi.''

Loput te tiedättekin.

 

[CamillaC]

Voimia ja halauksia ap:lle ja sen pojalle! :hug:

 

[Hugotar]

Jotenkin mua aina surettaa erityisesti nää jotka on tehnyt itsemurhan. Voimia ap:lle! :hug:

 

[Hemuliini]

Crace1982: Kuinka tuo sairaus ilmeni teidän arjessa? Saiko miehesi hoitoa ja millaista, millainen lääkitys? Siksi kyselen kun erään ystäväni miehellä melkoisia pulmia, jotka vaikuttavat koko perheen arkeen milloin enemmän, milloin vähemmän.

Olet tehnyt aivan oikein kun olet kertonut pojalle isän kuolemasta noin, ei voisi pieni millään käsittää isänsä tekoa, niin vaikeaa se on aikuisellekin. Kaikki aikanaan...

Kiitos, jos jaksat vastata.

Hemuliini

Asiat olisivat voineet olla toisin, jos hän olisi suostunut ottamaan avun vastaan. Hän oli liian ylpeä myöntääkseen sairauden, joka hänelle oli diagnosoitu jo teini-iässä. Lääkkeitä hän ei syönyt, eikä suostunut tapaamaan lääkäriä. Minä tietysti uskoin, että voin parantaa hänet.

Usein hän puhkui yltiöpäistä tarmoa, joka ilmeni usein siitä että hän teki paljon kotitöitä, vietti poikamme kanssa hyvin paljon aikaa, kehitti hienoja ideoita ja oli niitä tarmokkaasti toteuttamassa. Seuraavassa hetkessä hän saattoi istua vain masentuneena huoneen nurkassa, aivan hiljaa ja tyhjä ilme kasvoillaan. Joskus hän saattoi raivostua silmittömästi aivan mitättömästä asiasta, kerran sanoin olevani onneton ja hän huitaisi minua ratsastuspiiskalla. Hän usein piti itseään huonona ihmisenä ja hänen itsetuntonsa laski mahdottomasti pahimmilla kausillaan.

Kerran uskoin, että hän oli parantunut pysyvästi. Yli 2,5 vuotta hän vaikutti hyvin normaalilta, ei ollut mitenkään epätavallisen tarmokas, muttei masentunutkaan. Tietysti aina välillä oli huonoja päiviä, niinhän ihmisillä yleensä onkin. Vuoden 2008 keväällä tilanne muuttui. Yhtäkkiä hänestä tuli hyvin etäinen ja poissaoleva kuin hurmiossa. Hän masentui kovasti, koska sairaus ei ollutkaan parantunut.

Sitä päivää, jolloin hän riisti hengen itseltään en unohda koskaan. Hän syytti minua kaikista maailman asioista ja siitä, että olen tehnyt hänet hulluksi. Hän luetteli kaikki viat mitä vain löysi ja teki minusta syntipukin. Illalla tilanne rauhoittui, mutta minä en jaksanut enää kiinnostua mistään hänen tekemisistään. Hän otti koirat mukaansa ja haki haulikkonsa, ja lähti metsälle. Ovella hän kuitenkin sanoi melko tunteellisesti: ''Anteeksi.''

Loput te tiedättekin.

Kiitos vastauksesta. Näin menee ystäväni perheen miehelläkin mutta päinvastoin että hänellä olisi huono itsetunto, hän kokee olevansa maailmassa korvaamaton. Muuten samat piirteet on, oikein tarmokkuudesta seuraa masisjakso ja syyttää vaimoaan kaikesta vaikeudesta, siitä miten hulluksi vaimo on hänet tehnyt.

Vieraille mies on oikein miellyttävä ja seurallinen, ikinä ei voisi ulkoapäin uskoa millaista helvettiä heidän arkensa on aikaajoin. Mies ei myöskään suostu ottamaan apua vastaan, koska on sitä mieltä, että vaimo on syypää hänen ongelmiin ja vaimo olisi hoitoa vailla.

Mitähän lienee edessä...

Voimia ja iloa kaikesta huolimatta Sinulle ja Pojallesi.

Hemuliini

 

[Hemuliini]

Crace1982: Kuinka tuo sairaus ilmeni teidän arjessa? Saiko miehesi hoitoa ja millaista, millainen lääkitys? Siksi kyselen kun erään ystäväni miehellä melkoisia pulmia, jotka vaikuttavat koko perheen arkeen milloin enemmän, milloin vähemmän.

Olet tehnyt aivan oikein kun olet kertonut pojalle isän kuolemasta noin, ei voisi pieni millään käsittää isänsä tekoa, niin vaikeaa se on aikuisellekin. Kaikki aikanaan...

Kiitos, jos jaksat vastata.

Hemuliini

Asiat olisivat voineet olla toisin, jos hän olisi suostunut ottamaan avun vastaan. Hän oli liian ylpeä myöntääkseen sairauden, joka hänelle oli diagnosoitu jo teini-iässä. Lääkkeitä hän ei syönyt, eikä suostunut tapaamaan lääkäriä. Minä tietysti uskoin, että voin parantaa hänet.

Usein hän puhkui yltiöpäistä tarmoa, joka ilmeni usein siitä että hän teki paljon kotitöitä, vietti poikamme kanssa hyvin paljon aikaa, kehitti hienoja ideoita ja oli niitä tarmokkaasti toteuttamassa. Seuraavassa hetkessä hän saattoi istua vain masentuneena huoneen nurkassa, aivan hiljaa ja tyhjä ilme kasvoillaan. Joskus hän saattoi raivostua silmittömästi aivan mitättömästä asiasta, kerran sanoin olevani onneton ja hän huitaisi minua ratsastuspiiskalla. Hän usein piti itseään huonona ihmisenä ja hänen itsetuntonsa laski mahdottomasti pahimmilla kausillaan.

Kerran uskoin, että hän oli parantunut pysyvästi. Yli 2,5 vuotta hän vaikutti hyvin normaalilta, ei ollut mitenkään epätavallisen tarmokas, muttei masentunutkaan. Tietysti aina välillä oli huonoja päiviä, niinhän ihmisillä yleensä onkin. Vuoden 2008 keväällä tilanne muuttui. Yhtäkkiä hänestä tuli hyvin etäinen ja poissaoleva kuin hurmiossa. Hän masentui kovasti, koska sairaus ei ollutkaan parantunut.

Sitä päivää, jolloin hän riisti hengen itseltään en unohda koskaan. Hän syytti minua kaikista maailman asioista ja siitä, että olen tehnyt hänet hulluksi. Hän luetteli kaikki viat mitä vain löysi ja teki minusta syntipukin. Illalla tilanne rauhoittui, mutta minä en jaksanut enää kiinnostua mistään hänen tekemisistään. Hän otti koirat mukaansa ja haki haulikkonsa, ja lähti metsälle. Ovella hän kuitenkin sanoi melko tunteellisesti: ''Anteeksi.''

Loput te tiedättekin.

Kiitos vastauksesta. Näin menee ystäväni perheen miehelläkin mutta päinvastoin että hänellä olisi huono itsetunto, hän kokee olevansa maailmassa korvaamaton. Muuten samat piirteet on, oikein tarmokkuudesta seuraa masisjakso ja syyttää vaimoaan kaikesta vaikeudesta, siitä miten hulluksi vaimo on hänet tehnyt.

Vieraille mies on oikein miellyttävä ja seurallinen, ikinä ei voisi ulkoapäin uskoa millaista helvettiä heidän arkensa on aikaajoin. Mies ei myöskään suostu ottamaan apua vastaan, koska on sitä mieltä, että vaimo on syypää hänen ongelmiin ja vaimo olisi hoitoa vailla.

Mitähän lienee edessä...

Voimia ja iloa kaikesta huolimatta Sinulle ja Pojallesi.

Hemuliini

 

[Hemuliini]

Crace1982: Kuinka tuo sairaus ilmeni teidän arjessa? Saiko miehesi hoitoa ja millaista, millainen lääkitys? Siksi kyselen kun erään ystäväni miehellä melkoisia pulmia, jotka vaikuttavat koko perheen arkeen milloin enemmän, milloin vähemmän.

Olet tehnyt aivan oikein kun olet kertonut pojalle isän kuolemasta noin, ei voisi pieni millään käsittää isänsä tekoa, niin vaikeaa se on aikuisellekin. Kaikki aikanaan...

Kiitos, jos jaksat vastata.

Hemuliini

Asiat olisivat voineet olla toisin, jos hän olisi suostunut ottamaan avun vastaan. Hän oli liian ylpeä myöntääkseen sairauden, joka hänelle oli diagnosoitu jo teini-iässä. Lääkkeitä hän ei syönyt, eikä suostunut tapaamaan lääkäriä. Minä tietysti uskoin, että voin parantaa hänet.

Usein hän puhkui yltiöpäistä tarmoa, joka ilmeni usein siitä että hän teki paljon kotitöitä, vietti poikamme kanssa hyvin paljon aikaa, kehitti hienoja ideoita ja oli niitä tarmokkaasti toteuttamassa. Seuraavassa hetkessä hän saattoi istua vain masentuneena huoneen nurkassa, aivan hiljaa ja tyhjä ilme kasvoillaan. Joskus hän saattoi raivostua silmittömästi aivan mitättömästä asiasta, kerran sanoin olevani onneton ja hän huitaisi minua ratsastuspiiskalla. Hän usein piti itseään huonona ihmisenä ja hänen itsetuntonsa laski mahdottomasti pahimmilla kausillaan.

Kerran uskoin, että hän oli parantunut pysyvästi. Yli 2,5 vuotta hän vaikutti hyvin normaalilta, ei ollut mitenkään epätavallisen tarmokas, muttei masentunutkaan. Tietysti aina välillä oli huonoja päiviä, niinhän ihmisillä yleensä onkin. Vuoden 2008 keväällä tilanne muuttui. Yhtäkkiä hänestä tuli hyvin etäinen ja poissaoleva kuin hurmiossa. Hän masentui kovasti, koska sairaus ei ollutkaan parantunut.

Sitä päivää, jolloin hän riisti hengen itseltään en unohda koskaan. Hän syytti minua kaikista maailman asioista ja siitä, että olen tehnyt hänet hulluksi. Hän luetteli kaikki viat mitä vain löysi ja teki minusta syntipukin. Illalla tilanne rauhoittui, mutta minä en jaksanut enää kiinnostua mistään hänen tekemisistään. Hän otti koirat mukaansa ja haki haulikkonsa, ja lähti metsälle. Ovella hän kuitenkin sanoi melko tunteellisesti: ''Anteeksi.''

Loput te tiedättekin.

Kiitos vastauksesta. Näin menee ystäväni perheen miehelläkin mutta päinvastoin että hänellä olisi huono itsetunto, hän kokee olevansa maailmassa korvaamaton. Muuten samat piirteet on, oikein tarmokkuudesta seuraa masisjakso ja syyttää vaimoaan kaikesta vaikeudesta, siitä miten hulluksi vaimo on hänet tehnyt.

Vieraille mies on oikein miellyttävä ja seurallinen, ikinä ei voisi ulkoapäin uskoa millaista helvettiä heidän arkensa on aikaajoin. Mies ei myöskään suostu ottamaan apua vastaan, koska on sitä mieltä, että vaimo on syypää hänen ongelmiin ja vaimo olisi hoitoa vailla.

Mitähän lienee edessä...

Voimia ja iloa kaikesta huolimatta Sinulle ja Pojallesi.

Hemuliini

 

[Hemuliini]

Tuli sitten oikein kolmeen kertaan, että selväksi lienee tullut asiani... =)