toivottavasti ees joku jaksaa lukea mun asiani. mua helpottaa jo se, et kirjotan tarinani tänne.
Olen 8. kuulla raskaana ja nuori opiskelija. asustelen vielä vanhempien kanssa ja suoritan parasta aikaa lukiota loppuun (laiskuuttani venyi hiukan). En muista koska viimeks mun ois ollu oikeesti hyvä olla. kun aloin seurustella miehen kanssa, jolla on narsistinen persoonallisuushäiriö, asiani alkoivat mennä alamäkeen. Olin koko peruskoulun koulukiusattu ja yläasteella alkoi fyysinen satuttaminen, varastelu, paniikkihäiriö ja syömishäiriö. koulusta sain silloin apua kuraattorilta, mutta sieltä lähdettyäni en enää mennyt ammattiauttajalle, joka mielestäni oli virhe. en mielestäni parantunut kokonaan.
olen aina ollut sellainen ihminen, jonka on vaikea puhua muille. avun hakeminen oli siis muutenkin hyvin työlästä, on siis edelleen. kun paniikkihäiriöön ja masennukseen yritin hakea apua, lääkäri oli hyvin vanha nainen, joka pyöritteli silmiään ja kirjoitti reseptin paniikkikohtauksiin ja sanoi heiheit. sen jälkeen en ole halunnut puhua kellekään tai hakea apua mistään. en luota kehenkään ja ajattelen, ettei mua oteta missään tosissaan eikä mua uskota ja kuunnella "oikein".
mieheni aloitti henkisen väkivallan melko pian kun suhteemme alkoi. en aluksi edes huomannut sitä, koska olin jo niin tottunut alistumaan. Mies nimitteli, alisti, tuuppi, herjasi, huusi, raivosi, arvosteli, valehteli ja hallitsi. mies oli kuitenkin niin taitava, että aina kun harkitsin eroa, hän osasi muuttua taivaallisen ihanaksi, helläksi ja kultaiseksi, jolloin lähteminen unohtui heti. olen yrittänyt päästä miehestä eroon jo viisi kertaa, aina oon tullu takasi. olen todella riippuvainen hänestä. ahdistun, jos en kuule hänestä mitään, jos en näe häntä yhteen päivään. silti, joka kerta kun hän saapuu luokseni, sydämeni hakkaa todella lujaa, koska jännitän häntä. jännitän aina kun hän soittaa, jännitän aina kun hän tulee, jännitän aina kun hän puhuu. pelkään koko ajan mitä hän sanoo tai tekee. pelkään myös koko ajan, että hän lähtee elämästäni kokonaan pois ja haluaa toisen naisen.
mies ei ole koskaan lyönyt, ainoastaan töninyt lujaa ja heitellyt tavaroita. hän on vienyt mun itsetunnon, itseluottamuksen ja itsevarmuuden kokonaan. en usko itseeni, en arvosta enkä kunnioita itteäni ollenkaan, olen todella epävarma ihmisten kanssa ja olen todella varovainen kokoajan. olen normaalisti todella iloinen, nauravainen ja sosiaalinen. en ole ollut oma itteni moneen vuoteen, en normaalisti ole mikään hissukka. nyt kävelen koulussa ja julkisissa paikoissa seiniä pitkin enkä halua puhua kellekään. ei siis mikään ihme, että rakastuin toiseen mieheen. tämä toinen mies oli paras kaverini ja harrastimme seksiä kerran. huomasinkin myöhemmin olevani raskaana enkä siis vieläkään tiedä kumman tuleva lapsi on. tämä toinen mies pisti välimme poikki, kun en pystynyt luopumaan tästä narsistisesta miehestä ja halusin jäädä sen luo. toinen mies sai elämänsä kovimmat sydänsurut ja menetti parhaan ystävän samalla.
päätin pitää vauvan. en silloin miettiny ihan kaikkea loppuun saakka, siltä musta ainaki tuntuu. en ole missään vaiheessa raskautta saanut hellyyttä, silittelyä ja rakkautta. olen edelleen sen narsistisen miehen kanssa tekemisissä siis. olen koko ajan hyvin ahdistunut, itken joka päivä, valvon yöt, ruoka ei mene enää alas, oksettaa koko ajan, ajattelen hyvin itsetuhoisesti ja olen alkanut jälleen satuttamaan itteäni fyysisesti. tää mun mies ryyppää kaikki vapaapäivänsä, haukkuu mua, käyttää hyväks, juo mun rahat, pyörittää muita naisia ja harrastaa heidän kanssaan seksiä ja tulee aina mun luo, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. kattelen häntä siitä huolimatta, koska pelkään jäädä yksin. en halua olla yksin, varsinkaan nyt. enkä kestä olla ilman häntä...
en tunne vauvaa kohtaan yhtikäs mitään. en ole pitkään aikaan tuntenut, jos koskaan. inhoan sitä ja haluaisin sen pois. kerran kun itkin autossa hyvin hysteerisesti ja olin todella ahdistunut miehen touhujen takia, melkein soitin poliisille, että tulis hakemaan mut äkkiä pois ku mun tekee mieli kuolla. raavin naamaani, jalkojani, viillän ihoani ja mua sattuu koko ajan. en halua puhua enää äidilleni näistä, koska olen monet kerrat hänelle sanonut, et on tosi tosi paha olla, haluan hakea ammattiapua. hän on aina sanonut et aika parantaa, ei me mitään ammattiapua tarvita. vihaan häntä ja tekis mieli huutaa hänelle, et pitääkö mun ensi tappaa itteni jotta hän oikeesti uskoo et mun on todella paha olla.
raskauden myötä menetin kaikki kaverini. jäljellä on vain tämä narsistinen mies. olen purkanut stressiäni koulutyöhön, joten tulokset ovat todella hyviä siellä eikä tämä näy koulutyössäni.
pelkään synnytystä sen takia, koska näen vauvan. pelkään etten pysty koskettamaan vauvaa... haluan apua, mutten osaa enkä uskalla hakea. pääni räjähtää kohta... haluaisin kuulla, jos jollakulla olisi myös raskaudenajan masennusta ja muita kokemuksia aiheeseen liittyen.
kiitos jos jaksoit lukea.
Olen 8. kuulla raskaana ja nuori opiskelija. asustelen vielä vanhempien kanssa ja suoritan parasta aikaa lukiota loppuun (laiskuuttani venyi hiukan). En muista koska viimeks mun ois ollu oikeesti hyvä olla. kun aloin seurustella miehen kanssa, jolla on narsistinen persoonallisuushäiriö, asiani alkoivat mennä alamäkeen. Olin koko peruskoulun koulukiusattu ja yläasteella alkoi fyysinen satuttaminen, varastelu, paniikkihäiriö ja syömishäiriö. koulusta sain silloin apua kuraattorilta, mutta sieltä lähdettyäni en enää mennyt ammattiauttajalle, joka mielestäni oli virhe. en mielestäni parantunut kokonaan.
olen aina ollut sellainen ihminen, jonka on vaikea puhua muille. avun hakeminen oli siis muutenkin hyvin työlästä, on siis edelleen. kun paniikkihäiriöön ja masennukseen yritin hakea apua, lääkäri oli hyvin vanha nainen, joka pyöritteli silmiään ja kirjoitti reseptin paniikkikohtauksiin ja sanoi heiheit. sen jälkeen en ole halunnut puhua kellekään tai hakea apua mistään. en luota kehenkään ja ajattelen, ettei mua oteta missään tosissaan eikä mua uskota ja kuunnella "oikein".
mieheni aloitti henkisen väkivallan melko pian kun suhteemme alkoi. en aluksi edes huomannut sitä, koska olin jo niin tottunut alistumaan. Mies nimitteli, alisti, tuuppi, herjasi, huusi, raivosi, arvosteli, valehteli ja hallitsi. mies oli kuitenkin niin taitava, että aina kun harkitsin eroa, hän osasi muuttua taivaallisen ihanaksi, helläksi ja kultaiseksi, jolloin lähteminen unohtui heti. olen yrittänyt päästä miehestä eroon jo viisi kertaa, aina oon tullu takasi. olen todella riippuvainen hänestä. ahdistun, jos en kuule hänestä mitään, jos en näe häntä yhteen päivään. silti, joka kerta kun hän saapuu luokseni, sydämeni hakkaa todella lujaa, koska jännitän häntä. jännitän aina kun hän soittaa, jännitän aina kun hän tulee, jännitän aina kun hän puhuu. pelkään koko ajan mitä hän sanoo tai tekee. pelkään myös koko ajan, että hän lähtee elämästäni kokonaan pois ja haluaa toisen naisen.
mies ei ole koskaan lyönyt, ainoastaan töninyt lujaa ja heitellyt tavaroita. hän on vienyt mun itsetunnon, itseluottamuksen ja itsevarmuuden kokonaan. en usko itseeni, en arvosta enkä kunnioita itteäni ollenkaan, olen todella epävarma ihmisten kanssa ja olen todella varovainen kokoajan. olen normaalisti todella iloinen, nauravainen ja sosiaalinen. en ole ollut oma itteni moneen vuoteen, en normaalisti ole mikään hissukka. nyt kävelen koulussa ja julkisissa paikoissa seiniä pitkin enkä halua puhua kellekään. ei siis mikään ihme, että rakastuin toiseen mieheen. tämä toinen mies oli paras kaverini ja harrastimme seksiä kerran. huomasinkin myöhemmin olevani raskaana enkä siis vieläkään tiedä kumman tuleva lapsi on. tämä toinen mies pisti välimme poikki, kun en pystynyt luopumaan tästä narsistisesta miehestä ja halusin jäädä sen luo. toinen mies sai elämänsä kovimmat sydänsurut ja menetti parhaan ystävän samalla.
päätin pitää vauvan. en silloin miettiny ihan kaikkea loppuun saakka, siltä musta ainaki tuntuu. en ole missään vaiheessa raskautta saanut hellyyttä, silittelyä ja rakkautta. olen edelleen sen narsistisen miehen kanssa tekemisissä siis. olen koko ajan hyvin ahdistunut, itken joka päivä, valvon yöt, ruoka ei mene enää alas, oksettaa koko ajan, ajattelen hyvin itsetuhoisesti ja olen alkanut jälleen satuttamaan itteäni fyysisesti. tää mun mies ryyppää kaikki vapaapäivänsä, haukkuu mua, käyttää hyväks, juo mun rahat, pyörittää muita naisia ja harrastaa heidän kanssaan seksiä ja tulee aina mun luo, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. kattelen häntä siitä huolimatta, koska pelkään jäädä yksin. en halua olla yksin, varsinkaan nyt. enkä kestä olla ilman häntä...
en tunne vauvaa kohtaan yhtikäs mitään. en ole pitkään aikaan tuntenut, jos koskaan. inhoan sitä ja haluaisin sen pois. kerran kun itkin autossa hyvin hysteerisesti ja olin todella ahdistunut miehen touhujen takia, melkein soitin poliisille, että tulis hakemaan mut äkkiä pois ku mun tekee mieli kuolla. raavin naamaani, jalkojani, viillän ihoani ja mua sattuu koko ajan. en halua puhua enää äidilleni näistä, koska olen monet kerrat hänelle sanonut, et on tosi tosi paha olla, haluan hakea ammattiapua. hän on aina sanonut et aika parantaa, ei me mitään ammattiapua tarvita. vihaan häntä ja tekis mieli huutaa hänelle, et pitääkö mun ensi tappaa itteni jotta hän oikeesti uskoo et mun on todella paha olla.
raskauden myötä menetin kaikki kaverini. jäljellä on vain tämä narsistinen mies. olen purkanut stressiäni koulutyöhön, joten tulokset ovat todella hyviä siellä eikä tämä näy koulutyössäni.
pelkään synnytystä sen takia, koska näen vauvan. pelkään etten pysty koskettamaan vauvaa... haluan apua, mutten osaa enkä uskalla hakea. pääni räjähtää kohta... haluaisin kuulla, jos jollakulla olisi myös raskaudenajan masennusta ja muita kokemuksia aiheeseen liittyen.
kiitos jos jaksoit lukea.