Hei!
Kirjoitanpas oman kokemukseni nyt vuodelta 2015. Kolmatta päivää mennään eft-tutkimuksen ja katetriablaation jälkeen. Vointi on hyvä, nivusessa pienen pieni haava ja mustelma ympärillä. Muutamia muljahduksia tuntunut sydämessä, mutta kuulemma ovat normaaleita näin pian operaation jälkeen. Itsekin etsin kokemuksia ja tietoa Internetin syövereistä ennen toimenpiteeseen menoa, joten tässä yksi, positiivinen kokemus
Olen siis 25-vuotias nainen.
Minulla rytmihäiriöt esiintyivät lähes aina kovalla sykkeellä (180-190) liikkuessa. Tällöin tuntui rinnassa muljahdus ja sydän lähti laukkaamaan. Näitä muistan kokeneeni ensimmäisen kerran jo yläasteikäisenä, mutta en osannut ajatella niitä häiriöinä
Lopulta työterveyslääkärin kautta ensin EKG-käyriin, joissa ei näkynyt mitään. Sitten Holter-laite vuorokaudeksi ja ainoana tavoitteena saada rytmihäiriö esiin, siispä juoksulenkille! Sieltähän häiriö putkahti ja saatiin nauhalle. Korkeimmillaan hakkasi sydän 250 juoksun aikana. Diagnoosina supraventrikulaarinen takykardia ja lähete KYS:iin eft-tutkimukseen ja katetriablaatioon.
Jonottelun (6kk) jälkeen pääsin operaatioon, jonne menoa pohdin useaan otteeseen. Mietin, onko operaatio sen arvoinen, kun häiriöt kuitenkin tulevat vain "harvoin" eivätkä ole vaarallisia. Kuitenkin häiritsevät liikuntasuorituksia ja onhan se kropalle melkoinen rasitustila. Lopulta päädyin kuitenkin menemään ja hyvä niin.
Toimepidepäivänä menin KYS:sille klo 7.00. Puoli kahdeksan maissa pääsin huoneeseen vaihtamaan sairaalakamppeet päälle. Syömättä olin ollut edellisestä illasta saakka. Vettä sai juoda ja vessassa käydä. Siellä tulikin jännityksen takia ravattua. Hoitaja kävi ottamassa EKG:n ja laittamassa tipan. Verenpainetta mittailtiin myös. Pääsin onneksi ensimmäisenä operoitavaksi klo 9.00. Jännitys oli melkoinen, kun ennen tätä toimenpidettä suurin operaatio oli ollut verikokeen otto. Ennen leikkaussaliin vientiä lääkäri kävi jututtamassa ja kertoi operaatiosta. Sen jälkeen saliin valmisteltavaksi.
Kävin vessassa viimeisen kerran juuri ennen pöydälle menoa. Kolme hoitajaa valmisteli kaiken kuntoon. Tippa irroitettiin ja käteen kiinnitettiin toinen letku lääkkeiden antoa varten. Joka puolelle laitettiin lätkiä, joilla sydämen toimintaa seurattiin. Nivusen alue pyyhittiin vaaleanpunaisella steriilillä aineella. Päälleni laitettiin steriili peite, jossa oli ainoastaan yksi reikä nivusen kohdalla. Verenpainemittari laitettiin oikeaan käteen ja sillä mitattiin koko toimenpiteen ajan tietyin väliajoin. Valmistelujen jälkeen lääkäri tuli puuduttamaan nivusen alueen. Piikin pisto tuntui samalta kuin hammaslääkärissäkin puudutus. Nivunen puutui todella nopeasti, sillä vain muutama hetki meni, kun lääkäri olikin jo viiltänyt ihoon pienen haavan, josta holkit laitettiin sisään.
Holkkien laitto ei sattunut, tuntui ainoastaan painon tunteena. Kun sitten holkkeja pitkin työnnettiin laskimoon katetreja, vihlaisi selän puolella melko voimakkaasti. Johtui siitä, että katetri osui johonkin monista laskimon haaroista. Kipu oli kuitenkin nopea vihlaisu, jonka jälkeen kipua ei enää tuntunut. Katetrien osuessa sydämeen alkoi se välittömästi muljahdella kummalisiin tahteihin. Toinen lääkäri oli lasiseinän takana koneella ja toinen lääkäri sijoitteli katetrit oikeisiin kohtiin sydämessä. Sen jälkeen alkoikin tahdistusvaihe. Lääkärit olivat lasiseinän takana ja hoitajat monitoreiden takana tarkkailemassa. Kyllähän se vähän ikävältä tuntui, kun sydän hakkaili niiiiiiin moniin kummallisiin eri rytmeihin, mutta toisaalta ryhmihäiriöstä kärsineenä, siihen oli jo tottunutkin.
Minulta rytmihäiriötä ei saatu paikallistettua ennen kuin laittoivat adrenaliinia menemään ja saivat sydämen rytmin nousemaan korkeammaksi. Sydämestäni löytyi kaksi erilaista rytmihäiriötä. ANRVT eli eteiskammiosolmukkeen kiertoaktivaatio (johtuu solmukkeen kaksijakoisuudesta, kuulemma synnynnäinen) sekä jokin harvinaisempi häiriö, joka saa alkunsa jostakin eteisen ärtyneestä osasta. Jälkimmäinen voi olla syntynyt esimerkiksi jonkin tulehduksen jälkitilana. ANRVT on kaikista yleisin SVT:tä aiheuttava häiriö ja sitä alettiin hoitamaan ablaatiolla. 1% riski oli, että vahingoittaisivat hitaan radan lisäksi myös nopeaa rataa, jolloin johtuminen katkeaisi kokonaan ja pitäisi asentaa tahdistin loppuelämäksi. Kieltämättä pelotti sen jälkeen, kun annoin luvan jatkaa ablaatioon.
Sydämeen vietiin yksi katetri lisää, jolla ablaatio tehtiin. Toinen lääkäri oli jälleen monitoreiden luona, toinen liikutteli katetria nivusesta oikeaan paikkaan. Ensimmäinen poltto tuntui vihlaisuna rinnassa. Lääkäri kysyi heti, sattuiko, jolloin vastasin, että vähän vihlaisi. Heti lähti kipulääkkeet suoneen. Tämän jälkeen poltot eivät enää sattuneet, lähinnä tunsin "jotakin" rinnassa. Polttoja jouduttiin tekemään todella monta ja lopulta eivät saaneet enää ANRVT:tä käynnistymään. Toinen rytmihäiriö kuitenkin on edelleen olemassa, joskin sekin reagoi loppuvaiheessa vaimeammin. Saapa nähdä alkaako se vielä vaivaamaan, kunhan pääsee liikkumaan ja testailemaan, miten sydän reagoi. Jos häiriö vaivaa, joudutaan sitä hoitamaan jollakin erilaisella toimenpiteellä myöhemmin.
Toimenpide kesti kaikkine tutkimuksineen, polttoineen, testauksineen jne. yhteensä kolme tuntia. Sen jälkeen kaikki lätkät ja letkut poistettiin ja nivusta painettiin käsin noin 15 minuuttia. Tämän jälkeen laitettiin haulipussi ja kiedottiin lantio siteisiin. Liikkua ei saanut seuraavaan kahteen tuntiin ollenkaan. Se kaksi tuntia oli mielestäni kivuliainta koko päivän aikana, sillä selkääni (erityisesti lapojen väliin) koski jumalattoman paljon, kun ei saanut liikkua senttiäkään. Käsiä sai liikuttaa ja yritinkin vaikka millä liikkeillä saada lihasten jännitystä laukeamaan...Kaksi tuntia tuntui pitkältä ajalta erityisesti myös nälän takia. Lopulta hoitajat toivat ruokaa ja nostivat sängyn yläosaa ylöspäin. Silloin selkäkipu hellitti. Vielä kaksi tuntia makoilua haulipussin kanssa ja sitten saikin nousta jaloittelemaan.
Jaloittelun jälkeen sain vielä sairaalassa päivällisen, jonka jälkeen hoitaja tarkisti haavan ja totesi, että ei muutakun kotia kohti. Leikkauksen jälkeen myös lääkäri kävi vielä jututtamassa nähtyään leikkauksen jälkeen otetun EKG:n. Käyrät olivat normaalit ja todennäköisesti häiriö poissa. Kipulääkettä pyysin toimenpiteen jälkeen ainoastaan selkäkivun takia, johon se ei kylläkään auttanut yhtään. Myöskään kotona ollessa en ole joutunut ottamaan ainuttakaan kipulääkettä. Nivunen on arka, samalla tavoin, kuin mikä tahansa mustelma. Primaspania täytyy syödä kuukauden ajan, jotta ei tule hyytymiä verisuoniin.
Nyt sitten vain odotellaan vielä tämä päivä ja sitten jos pikkuhiljaa pääsisi testailemaan, onnistuiko toimenpide. Itselläni kuitenkin on mahdollista, että se toinen häiriö aiheuttaa edelleen haittaa...Yläselkä on aivan jumissa, samoin niska, mutta onneksi niistäkin pääsee ensi viikolla hierojalla eroon. Loppujen lopuksi, toimenpide jännitti ja jopa pelottikin. Onhan siinä riskinsä, mutta tekijät ovat ammattilaisia ja osaavat asiansa. Kipuja ei kannata pelätä, ainakin itse yllätyin, kuinka vähällä pääsin. Toki jokainen reagoi yksilöllisesti. Toivottavasti tästä on hyötyä jollekin, joka on operaatioon menossa tai sitä miettimässä.
