Hassua, miten ystävysten tiet voi kulkea niin eri teille...

["vieras"]

Ekalla luokalla sain parhaan ystävän. Ystävyytemme kesti lapsuuden, vaikka siinä oli muuttoa ja koulunvaihtoa kummallakin. Mutta ystävyys kuitenkin kesti. Se kesti myös teini-iän. Ensimmäisen lapseni sain 20v ja sitä ystävyytemme ei enää kestänyt, molempien elämät oli jo niin erilaisia ja ovat edelleen. Itse olen naimisissa, hän on menevä sinkku jolla laaja ystäväpiiri. Minulla muutama läheisempi ystävä. Minulla on lapsia, hänellä ei. Kummallakin meillä on vakituiset työt, eri aloilta tosin. Hänellä korkeampi koulutus, itse vaan olen tavan "amis" Minä luonnollisesti viihdyn perheen kanssa ja vapaa-ajat ja lomat, matkustelut yms menee lasten ehdoilla. Ystäväni on vapaa menemään ja hän matkusteleekin paljon. Oikeastaan en tiedä voinko sanoa edes enää ystäväksi, mutta sydämessäni on aina paikka hänelle. Läheisiksi tuskin tulemme, meitä ei yhdistä nimittäin mikään asia. Ehkä olisi kuitenkin joskus kiva käydä vaikka kahvilla, en tiedä
Onko muilla samanlaisia tarinoita?

 

[ve-la]

Olin yhden ystäväni kanssa läheisiä yläasteella, meillä oli yhteinen harrastus ja muutenkin vietimme aikaa yhdessä sekä koulussa että vapaa-ajalla muutenkin. Sitten hän meni ammattikouluun ja minä lukioon josta jatkoin yliopistoon ja muutin pois paikkakunnalta. Hän meni nuorena naimisiin ja alkoi tehdä lapsia, joita hänellä onkin melkoinen liuta. Viime vuodet hän on ollut kotona parin nuoremman lapsen kanssa. Minä taas olen tuo kuvaamasi lapseton sinkku joka matkustelee paljon, hän ei juuri ole matkustellut ja haluaa vain olla kotona lasten kanssa.

Silti jokin meitä yhdistää edelleen

 

["hmm"]

Onhan noita. Kannattaa ottaa huomioon se, että vaikka monesti itse tuntuu tulleensa ns hylätyksi niin usein se on melko molemmin puoleista. Itse olen huomannut lapsiperheellisiltä, että kaverit jätetään ja kaveriks kelpaa enää nämä lapselliset. Toisaalta ymmärrettävää, mutta nyt itse lapsiperheellisenä haluan yhtä lailla säilyttää ystävät, joilla perhettä ei ole.

 

["vieras"]

[QUOTE="hmm";23425019]Onhan noita. Kannattaa ottaa huomioon se, että vaikka monesti itse tuntuu tulleensa ns hylätyksi niin usein se on melko molemmin puoleista. Itse olen huomannut lapsiperheellisiltä, että kaverit jätetään ja kaveriks kelpaa enää nämä lapselliset. Toisaalta ymmärrettävää, mutta nyt itse lapsiperheellisenä haluan yhtä lailla säilyttää ystävät, joilla perhettä ei ole.[/QUOTE]

En koe tulleeni hylätyksi. Ystäväni asuukin nykyään eri puolella Suomea. Elämä vaan meni nyt näin.

 

["yksi"]

Minusta on jännää se, että minun ja ystäväni ystävyys kesti ne erilaiset elämäntilanteet. Kun tapasimme, olimme molemmat teini-ikäisiä, opiskelimme yhdessä. Ystävyys kesti sen, että minä perustin perheen, se kesti muutot ja muut. Ensimmäiset railot tulivat kun ystäväni meni naimisiin ja sai lapsia, minä en jotenkin mahtunut enää kuvioihin. Sitten hän erosi ja hetkeksi lähennyimme taas. Nyt kun elämässä on uusi mies, ollut jo jonkin aikaa, on kuin minua ei enää olisikaan. Ystävinä en osaa meitä enää pitää, mutta lämmöllä toki ajattelen. Jostain syystä meidän ystävyys ei kestänyt sitä, että olimme samassa elämäntilanteessa taas

 

[fdsdfsdfsdf]

Mulla oli rakas ystävä joka oli ihan erilaisista taustoista kuin minä ja alusta asti meidän elämät tuntu menevän eri raiteilla, vaikkakin vierekkäisillä. Nuorena pidettiin hauskaa ja riehuttiin ja sit tuli aika kasvaa kasvaa aikuiseksi, mennä töihin, ottaa vastuu omasta elämästä.
Mä aloin tekee töitä ja haaveilin perheestä, kaveri vaan oli ja odotti että sossu hoitaa. Mä riuhdoin ja revin aikani ystävää parempaan elämään, ehdotin työpaikkoja, koulutuksia, kannustin, kehuin ja touhusin.
Mä sain miehen, oman kodin ja lapsen, kaveri kyllästy tyhjään elämäänsä ja lopetti sen.

 

[ninaTT]

Mulla on vähän tollai. Ystävä, tavattiin jo kuudennella luokalla. Oltiin "vihamiehiä" (voi teinidraamaa ) seiskaluokka, sitten kasilla lähennyimme. Sen 14-18v olimme todella läheisiä ystäviä, hän auttoi minut vaikean masennuksen läpi, minä taas ehkä autoin häntä itsenäistymään.

Nykyään minulla on lapsi, asun Espoossa, teen todella kovaa töitä saadakseni opinnot luistamaan ja talouden kuntoon. Ystäväni asuu Amsterdamissa kimppakämpässä, asunut siellä jo vuoden ja asunto vaihtunut jo neljä kertaa Tekee töitä kapakassa, käy ahkerasti yöelämässä ja coffee shopeissa.

Ollaan me vielä yhteyksissä, minä olen häntä siellä käynyt moikkaamassakin jo kaksi kertaa, mutta ei meillä oikein kauheasti yhteistä tällä hetkellä ole. Toivon hartaasti, että jaksamme tämän vaiheen ja että ystävyys sitten joskus taas lähenee kun elämäntilanteet sen sallii. Tämä on ainoa ystävä, joka minulla vielä on lapsuudesta.

 

["Minna"]

No, kyllähän tällaista käy. Oltiin ystäviä yli 20 vuotta ja nyt ei vaan ole enää mitään. Liian erilaiset elämät, liian erilaiset kiinnostuksen aiheet, hänen puolelta liikaa kateellista toimintaa ja mitä lie... ei ollut enää kivaa nähdä. Aiemmin vielä ystävyys sujui, kun ei ollut tultu aikuisiksi eikä elämä ottanut jotain määrätttyä suuntaa.