Miehelläni on alakouluikäinen poika, jolla on todettu alikehittymistä ja lievä ADHD. Tulen pojan kanssa ihan hyvin toimeen, siinä ei ole ongelmaa. Aluksi olin innokas järjestämään retkiä ja muuta kivaa meille kaikille, kun poika tuli meille. Mutta kun huomasin, että poika ei osaa käyttäytyä kuin muut lapset, olen alkanut tuntemaan vastenmieliseksi lähteä pojan kanssa minnekään missä on muita ihmisiä. En myöskään kehtaa mennä omiin sukulaisiini tai ystäville kylään, tai toisin päin, pojan kanssa. Poika on ihan hyväluontoinen, ei pahantekijä, mutta villi ja yksinkertainen. Hän kyselee ikäisekseen tyhmiä, toimii tyhmästi, metelöi ja ääntelee kaikenaikaa, syödessä suttaa kaikki paikat, ei osaa minkäänlaisia kohteliaisuuksia, jne. Vaikka poika ei ole minun, häpeän häntä. Ja vaikka pidän pojasta tietyllä tapaa, häpeän häntä. Haluaisin vain olla ne päivät kun hän on meillä, visusti kotona jotta kukaan ei huomaa hänen "tyhmyyttään". Toisaalta ymmärrän, että se voisi olla pojan oppimisen kannalta hyvä, liikkua ihmisten ilmoilla enemmän. Toisaalta se on minusta niin hirveää ja hävettävää, etten halua sitä tehdä. Samaa olen kyllä huomannut pojan omissa vanhemmissakin, eivät hekään ole kovin halukkaita pojan kanssa missään kulkemaan, äiti varsinkaan. Tilanne taitaa olla aikamoinen noidankehä...