Hankala äiti

[miten toimia]

Kuinka hoidatte suhteen äitiinne, te joiden äiti ei ole mikään pullantuoksuinen muumimamma?

En jaksa selittää tähän enempää, mutta oma äitini on suunnilleen yhtä empaattinen kuin puupölkky. Esimerkiksi nyt raskauteni aikana äiti on ottanut yhteyttä 2 kertaa (olen viimeisilläni), ja edellinen soittamani puhelu loppui siihen, että äidillä oli kiire ruokkimaan kissojaan.¨Sitä ennen puhui vartin pihakukista.

Moni tuttava valittelee hössöttävää vanhempaansa. Minä toivon joskus, että omakin äitini hössöttäisi normaalisti. Tai olisi edes kiinnostunut. Äiti puhuu asioistani omituisesti yleisellä tasolla, ikäänkuin ei tajuaisi ollenkaan, että olen ihminen ja yksilö. Jos en luettele joka puhelussa, mitä olen tällä kertaa suorittanut, äiti olettaa etten ole tehnyt mitään ja alkaa syyllistää. Jos taas kerron miten esim. yksi tavallinen kauppareissu on mennyt, äiti kauhistelee tekemisteni määrää. Äidiltä puuttuu ikäänkuin kokonaan elämän realiteettien taju. Pääviesti on se, että koskaan en ole tarpeeksi hyvä, aina löytyy valittamista.

En ymmärrä itse asiassa ollenkaan, miten äiti sai kaksi lasta kasvatettua aikuisiksi asti. Saattaa esim. tarjota yksivuotiaalle päivälliseksi ranskanperunoita, ja selittää miten on tärkeää oppia maistamaan eri makuja.

Väsyttävää...

 

[ihme otus]

Äitis on narsisti?

 

["vieras"]

Ihan sama onko narsisti tai autisti tai muuten häiriintynyt tai erikoinen. Et voi häntä muuttaa ja se pitää ymmärtää ja hyväksyä. Hae sellaiset ihmiset muualta, joilla on sinua kohtaan kiinnostusta ja ymmärrystä. Se on aikuisuutta, että tajuaa, että kaikilta ei voi vaan vaatia oikein yhtään mitään. Pitää itse olla sen verran vaan tekemisissä, että oma mielenterveys ei nakerru (ja sitä se voi tehdä vaikkei sitä helpolla tajuaisikaan).

 

["Hei"]

Minulla vähän samanlaista. Vielä kun kotona asuin äiti oli ihana. Nykyään soitteleminen vaihtelee..joskus viikottain joskus kuukaudenkin väli on, mutta aina puhelimessa lähinnä kertoo mitä itse on tehnyt. Sitten kun alan kertomaan itsestäni jotain niin kuulen hänen äänestään ettei kuuntele (katsoo televisiota ja alkaa nauramaan hauskalle jutulle) TAI jos alan kertomaan jotain keskeyttää minut lauseella: "niin joo mutta nyt minun täytyy lopettaa HEIIIII" ja tuut tuut tuut...
Todella paljon asioita mitä kerron hänelle äiti on aina hyvin negatiivinen ja kääntää jutun niin että se olisi minun vika ja minun olisi täytynyt tehdä erilailla yms.. vasta tänään soitti ja kyseli onko töistä kuulunut mitään tai olenko pyörän vienyt korjuulle kun isä sen lupasi maksaa. Sanoin äidille ettei töistä vielä tietoa, mutta kun aloin siitä pyörästä sanoa että en isän rahoja huoli että maksan sitten joskus itse ja käytän pyörää joskus sitten kun tarvitsen niin sitten tuli sellaista saarnaa taas. "et voi olla tosissasi, tuo on nyt "XX" niin typerää kun isä hyvää hyvyyttään maksaa sen pyörän viennin korjuulle ja saat liikuntaa sitten, ei varmasti tekisi pahaa. Olethan sinä hoikka mutta onko sinulla yhtään edes lihaksia" ja puhelu oli taas tyyliin "hohhoijaa" millainen tyttö minulla on...

Äitini kanssa neuvoo joka asiassa. Olen sanonut että nyt kun olen työttömänä ja etsin töitä joka päivä niin en pidä lasta kotona koska koskaan ei tiedä milloin pamahtaisi töitä eikä lapsella sitten olisi hoitopaikkaa, joten lapseni on nyt pph päivittäin. Tähänhän äitini alkoi taas paasata mitä sinä sitä lasta sinne laitat. MINÄ en koskaan laittanut teitä hoitoon jos olin kotona ja MINÄ sitä ja MINÄ tätä.
Sitten soittelee kun hän taas kävi kampaajalla ja kävi otattamassa rakennekynnet ja kestopigmentoinnit luomiin ja ISÄN pussista isän pussista.

 

[diagnoosi]

Selvä pyy. Äitisi on pahimman sortin isti.

 

[miten toimia]

Tuntuu kamalalta tajuta, että lapsilta luultavasti puuttuu pian toinen mummola. Vaihtoehto on, että itse jatkan elämää "kituuttaen" kuten tähänkin asti, mitä tulee suhteessa vanhempiini. Hyvä puoli on se, että elämäni on oikeasti järjestynyt ihan mukavaksi: on tutkinto, mies, työpaikka ja lapset. En siis ole millään mittarilla mikään luuseri, mitä ilmeisesti vanhempieni mielestä ikuisesti olen.

Jotenkin äiti ei vain hahmota tilannetta, ei anna koskaan hyvää palautetta mistään. Lapsena kehui kyllä kovastikin, varsinkin sellaisesta mistä ei ollut oikeasti mitään kehumisen aihetta. Nyt saan kuulla olleeni lapsena "lellipentu", jos otan lapsuuteni puheeksi. Olen oikeasti aina tehnyt hirveästi töitä, yrittänyt joka asiassa tehdä enemmän kuin mihin oikeasti kykenen. Ja olenhan kyennytkin vaikka mihin. Sen olen onneksi tajunnut, ettei äitini ikinä ole tyytyväinen, mitä ikinä teenkin. Aina hän löytää jotain, mihin voi tarttua ja esittää, miten senkin asian voisi paremmin tehdä. Joten olen ajat sitten lakannut tekemästä asioita häntä miellyttääkseni.

Haluaisin nyt vihdoin aikuisena olla oma itseni, enkä vanhempieni(kaan) luona vain heitä miellyttäen. Koen nykyään, että minun on alistuttava ja otettava rooli, jos haluan pysyä yhteydessä vanhempiini. Voimani eivät vain enää riitä siihen.

 

[miten toimia]

Voimia tälle kirjoittajalle. En todellakaan tiedä, millainen suhde vanhempiini olisi nyt, jos olisin vastaavassa tilanteessa, kuten työttömänä, tai jos olisin joutunut keskeyttämään opintoni tai sairastunut.

Jotenkin olen ollut onnekas ja välttynyt tällaisilta takaiskuilta, ja onnistunut melkein kaikessa, mihin olen ryhtynyt. Olen ikäänkuin joutunut sulkemaan epäonnistumisen mahdollisuuden kokonaan pois elämästäni, minulla ei ole ollut lupaa olla epätäydellinen.

Tosin ensimmäisen lapseni jälkeen sairastin synnytyksenjälkeisen masennuksen, mistä sain vähän makua äitini todellisesta luonteesta. Äiti mm. haukkui minut lyttyyn kun olin vauvan kanssa ensivierailulla vanhempieni luona. Olin siis masentunut, ja äiti lähti kanssani vaunukävelylle. Hän alkoi keskenkaiken sättiä, miten vaativa ja hankala olen jne. Kun sanoin hänelle, että olen vähän aikaa sitten synnyttänyt, saanut lapsen, ja hänen puheensa harmittavat minua, äiti alkoi paasata miten "häntä ei ainakaan harmita yhtään".



[QUOTE="Hei";26308133]Minulla vähän samanlaista. Vielä kun kotona asuin äiti oli ihana. Nykyään soitteleminen vaihtelee..joskus viikottain joskus kuukaudenkin väli on, mutta aina puhelimessa lähinnä kertoo mitä itse on tehnyt. Sitten kun alan kertomaan itsestäni jotain niin kuulen hänen äänestään ettei kuuntele (katsoo televisiota ja alkaa nauramaan hauskalle jutulle) TAI jos alan kertomaan jotain keskeyttää minut lauseella: "niin joo mutta nyt minun täytyy lopettaa HEIIIII" ja tuut tuut tuut...
Todella paljon asioita mitä kerron hänelle äiti on aina hyvin negatiivinen ja kääntää jutun niin että se olisi minun vika ja minun olisi täytynyt tehdä erilailla yms.. vasta tänään soitti ja kyseli onko töistä kuulunut mitään tai olenko pyörän vienyt korjuulle kun isä sen lupasi maksaa. Sanoin äidille ettei töistä vielä tietoa, mutta kun aloin siitä pyörästä sanoa että en isän rahoja huoli että maksan sitten joskus itse ja käytän pyörää joskus sitten kun tarvitsen niin sitten tuli sellaista saarnaa taas. "et voi olla tosissasi, tuo on nyt "XX" niin typerää kun isä hyvää hyvyyttään maksaa sen pyörän viennin korjuulle ja saat liikuntaa sitten, ei varmasti tekisi pahaa. Olethan sinä hoikka mutta onko sinulla yhtään edes lihaksia" ja puhelu oli taas tyyliin "hohhoijaa" millainen tyttö minulla on...

Äitini kanssa neuvoo joka asiassa. Olen sanonut että nyt kun olen työttömänä ja etsin töitä joka päivä niin en pidä lasta kotona koska koskaan ei tiedä milloin pamahtaisi töitä eikä lapsella sitten olisi hoitopaikkaa, joten lapseni on nyt pph päivittäin. Tähänhän äitini alkoi taas paasata mitä sinä sitä lasta sinne laitat. MINÄ en koskaan laittanut teitä hoitoon jos olin kotona ja MINÄ sitä ja MINÄ tätä.
Sitten soittelee kun hän taas kävi kampaajalla ja kävi otattamassa rakennekynnet ja kestopigmentoinnit luomiin ja ISÄN pussista isän pussista.[/QUOTE]

 

["Hei"]

Kiitos ja voimia sinullekin! Näitä äitejä löytyy! Onneksi en asustele samalla paikkakunnalla niin käymme siellä vaan muutaman kerran vuodessa. Äitini hyvä kun jaksaa hilata itsensä tänne katsomaan lapsenlastaan kerran kahdessa vuodessa.
Meillä tällähetkellä vuokra-asunto ja muistan aina kun mieheni kanssa aloin seurustelemaan ja muutettiin yhteen. Meillä oli pieni kaksio ja kun äitini tuli käymään meillä niin se ilme "kauhean pieni kämppä en minä täällä pysty olemaan" Piti sitten viettää koko hänen vierailu aikansa ulkona, kaupungilla, puistossa, kahvilla jossain muualla kuin meillä.
Ei kyllä viihdy nykyisessäkään asunnossamme kun eihän tämä ole omakotitalo niinkuin porukoillani, tämähän on vaan hikinen vuokra-asunto kaksio äitini mielestä.
Sisarukseni ovat huomanneet saman asian. SIskoni kanssa juttelin eräs päivä ja ihmetteli äitini käytöstä.
He olivat olleet meillä kylässä ja lähtivät ajelemaan kotiinpäin siis siskoni, äiti ja isä. Pysähtyivät kahvilla ja äidin ollessa vielä vessassa isä pyysi siskoa ajamaan ja meni itse vänkärin paikalle. Äitini kun tuli sisältä avasi apukuskin oven ja tokaisi isälle " mene takapenkille siitä" isä sanoi että "kyllähän sinä sinne mahdut hyvin" Äiti tämän jälkeen oli avannut takaoven, seisoi auton vieressä ja isoon ääneen sanoi "hohhoijaa! minä jos en OMASSA autossani saa istua apukuskin paikalla niin minä sitten ajan. En todellakaan istu takapenkille." Loppujen lopuksi istuutui taakse, mutta piti mykkäkoulua tästä.
Eli kyseessä "todella" hieno ihminen.. -__-