Halusin kertoa oman tarinani..

[Olivia90-]

Oli kulunut kolme viikkoa siittä kun olin päätynyt pehkuihin kaverini kanssa, viinanhuuruisen illan jälkeen. Istuin vessassa pelonsekaisin tuntein kun testiin ilmestyi kaksi viivaa. Testi tippui kädestäni ja päällimäiseksi tunteeksi nousi kauhu, viha ja ahdistus. Paiskasin testin roskikseen enkä halunnut aluksi uskoa sen tulosta. Kolmen testin jälkee totuus alkoi porautua tajuntaani.


Kerroin kuitenkin lapsen tulevalle isälle, hän otti uutiset melko raskaasti vastaan sanomalla ettei halua olla lapsen kanssa missään tekemisissä. Päiviä kuitenkin kului ja ahdistus muuttui onneksi, myös isänpuolelta. Päällimäisiksi ajatuksiksi nousivat 'Minä pärjään, minusta tulee äiti'. Raskauden edettyä viidennelle viikolle heräsin yöllä kuitenkin viiltävään kipuun keskellä yötä, nousuani huomasin sängyn olevan yltäpäältä veressä. Sen yön vietin sängyn vieressä lattialla istuen ja itkien yksin sitä kipua, tiesin että lapsi oli mennyttä. Se hetki kun tuijotin sitä vuodetta kummittelee edelleen unissani. Vuotoa jatkui jonkin verran yliviikon siinä ajassa kaikki ne viimeisetkin haaveet lapsesta pirskoutuivat.


Seuraavat päivät juoksin terveyskeskuksissa, lääkäreissä ja gynellä. Ultrassa sitten selvisi että kohtu oli puhdistunut eikä kaavintaa tarvittu. Lapsen isä oli koko sen ajan tukenani ja piti minut jotenkuten kasassa painottamalla kuitenki tutkimusten tärkeyttä. Samalla ollen ainoa kuka uskoi keskenmenooni, vasta vietyäni paperit ystävät lakkasivat nauramasta asialle.


Nyt, kun tutkimukset on tehty ja asia viety päätökseen, jää vain tyhjä olo. Vaikka vauva oli vasta viiden viikon ikäinen, oli hän jo minulle vauva. Vielä ei ollut vain hänen aikansa tulla, uskon kaikella olevan tarkoituksensa, niin epäreilulta kun se joskus tuntuukin. Edelleenkin menen usein tuttuun meren rantaan istuskelemaan ja miettimään. En huomaa ajan kulkua mutta havahdun lempeään tuulenvireeseen, siellä hän on, minun pienenpieni vauvan alkuni.

Jaksamista muille, samankokeneille!


"Nyt olen vapaa ja mukana tuulen,
saan kulkea rajalla ajattomuuden.
Olen henkäys tuulen, tähdenlento,
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun.
Ja jokaisen tummuvan illan myötä,
toivotan teille hyvää yötä."

-Eino Leino-

 

[Raitapaitainen]

Alkanut elämä kohdussa on aina mieleenpainuva asia ja sen päättymistä on oikeus surra. Syntymätön lapsesi tulee aina olemaan sinun matkassasi. Ensin suruna, myöhemmin ehkä itkemättä muisteltavana tapahtumana elämässäsi. Mahdollinen seuraava raskaus ei tule korvaamaan tätä menetettyä, eikä sen ole tarkoituskaan.:hug:

Minä aloin viime keväänä odottaa kaksosia mutta toinen sikiöistä menehtyi alkuraskaudesta. Tiesin kuitenkin muutaman viikon odottavani kaksosia ennen kuin totuus paljastui. Olimme ehtineet jo suunnitella elämää kahden vauvan kanssa. Pettymys ja suru oli kova kun ultra sitten paljasti toisen sikiön kasvun pysähtyneen. Oli "erikoista" (vaikea löytää oikeaa sanaa kuvaamaan tunnetta) yrittää iloita toisesta vauvasta kun samaan aikaan suri toista. Juttelin mielessäni ja ääneenkin jäljelle jääneelle vauvalle, että "Tiedäthän, että äiti rakastaa sua vaikka sureekin nyt toista vauvaa.." Olin tavallaan kokenut keskenmenon mutta olin silti raskaana. Joku sanoi, että "jäihän sulle se toinen vauva" mutta se ei vie pois sitä tosiasiaa, että minä menetin sen toisen. Minulla on oikeus surra menetettyä vauvaa. Hän oli oma persoonansa, eri ihminen kuin syntyvä vauva. Se, että suren menetystäni ei tee minusta ahnetta ja kiittämätöntä. Olen hyvin kiitollinen sylissäni olevasta vauvasta, sitä minun ei liene tarve todistella kenellekään. Edes itselleni.

Vauvamme kastejuhlassa oli kastepöydällä pieni mehiläisvahaenkeli ja sen takana pieni kynttilä. Papin sanoin "Tällä haluamme muistaa sit pientä sisarusta, jonka kanssa XX yhdessä matkaan lähti mutta jonka matka ei päätynyt vanhempien syliin.." Kastekeskustelussa pappi sanoi kauniisti, että meillä on kaksi lasta, toinen on sylissä ja toinen ajatuksissa.

Olen tyytyväinen, että saimme aivan avoimesti surra vielä muidenkin kanssa menetettyä syntymätöntä lastamme. Siihen ei monella keskenmenon kokeneella ole mahdollisuutta vaikka se voisi auttaa surutyössä.

Tänä vuonna Varpunen jouluaamuna sai minut itkemään.. "En mä ole lapseni, lintu tästä maasta, olen pieni veljesi tulin taivahasta.. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhälle, pieni sai sun veljesi, enkeleitten maasta.." :'( :'( :heart:

Meni vähän ohi aiheen mutta sainpa ekaa kertaa kirjoitettua asiani ulos.

 

[Olivia90-]

Kiitos, niin varmasti tuleekin Voimia myös sinulle paljon! Se toinen vauva antaa varmasti hurjasti voimia jatkaa eteenpäin, joskin ei koskaan voi korvata sitä toista enkeliksi muuttunutta.