Y
yyh
Vieras
Olen kahden pienen lapsen äiti, kolmas kasvaa kovaa vauhtia mahassa. Lisäksi perheeseen kuuluu mies ja noin 40 muuta jäsentä suvusta. Välillä ihmettelen miten olen tähän tilanteeseen joutunut ja nyt vain haluaisin niin kovasti oman elämän.
Olen suvusta, joka on melko varakas ja kanssakäyminen on tiivistä yhteisen yhtiö- ja säätiötoiminnan takia. Nuorena oli vähän suvun musta lammas, koetin kovasti kapinoida vastaan ja olla erilainen. Jossain vaiheessa en enää jaksanut vastarintaa, vaan annoin periksi ja lähdin opiskelemaan alaa, joka sopi suvun bisneksiin hyvin. En tiennyt ollenkaan mikä olisi minun juttuni, joten alistuin ja annoin muiden sanella kaiken.
Opiskelu ei ollut erityisen mukavaa, pääsin uudelle paikkakunnalle asumaan ja äiti maksoi asumiset ym. kulut. Elämä oli ihan mukavaa. Sitten sairastuin vakavasti ja jouduin jäämään koulusta pidemmäksi aikaa pois. Muutin takaisin kotiin ja suku palkkasi minut mummolle lapsenlikaksi, mummo oli jo melkein 90 ja tarvitsi apua mm. kaupassa käynnissä ja ruoan laitossa. Kolme vuotta siinä meni ennen kuin mummo kuoli. Ne vuodet olivat ihan loistavia, mummon kanssa hengailtiin ja puuhailtiin omia juttujamme.
Mummon kuoleman jälkeen sain tarjouksen tulla firmaan töihin, olin melkein 25 ja vailla ammattia. Puuhailin sitä sun tätä, järjestelin asioita, välillä hoidin jonkun sukulaisen sairaita lapsia viikon, sitten keräsin jotain tietoja, kirjoitin jotain puhtaaksi, varasin tiloja, etsin jotain juttuja... Palkkaa sain sen verran, että elelin mukavasti, mutta mitään ei jäänyt säästöön.
Seuraavaksi tapasin mieheni , ihan tavallisen miehen tavallisesta duunariperheestä. Asuimme hetken miehen vuokrakämpässä jossain lähiössä ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani ihan tavallinen ihminen. Sitten tulin raskaaksi.
Kun tämä selvisi suvulle meille tarjottiin heti isoa suvun omistamaa asuntoa mukavalta paikalta. Hetken asiaa mietimme ja muutimme kämppään sohvan ja parin muun tavaran kanssa. Sovittiin, että maksamme vain yhtiövastikkeen ja se riittää. Pikkuhiljaa asunto alkoi täyttyä suvun pari sataa vuotta vanhoilla huonekaluilla ja kattokruunuilla. Minä yritin pyristellä ensin vastaan, mutta mies oli sitä mieltä, että mehän ollaan niin kovassa kiitollisuuden velassa suvulle, että pakko meidän on suostua. Mielummin olisin ikeasta pikkuhiljaa sitä mitä itse haluan.
Jouduin jäämään jo aika alkuraskaudesta pois töistä, johon minulla ei ollut edes kunnon työsopparia. Me saimmekin suvulta aina yllättäviä lahjoituksia ja mies sai pyyntöjä auttaa vaikka serkun muutossa, josta maksettiin tonni kiitokseksi apumiehelle. Kun esikoisemme syntyi alkoi koko suku kutsua häntä isoisäni nimellä. Olimme miettineet toista nimeä etunimeksi, mutta kun kolme kuukautta kuuntelimme puhetta tietyn nimisestä vauvastamme huomasimme, ettemme itsekkään osanneet kutsua vauvaa muulla nimellä. Eli suku voitti taas.
Sitten mieheni pyydettiin suvun yritykseen töihin. Sen jälkeen se onkin ollut yhtä menoa. Minä harkitsin työelämään palaamista, mutta kaikki ilmoittivat, että nyt mies elättää teidät ja sinä olet kotona. Hetken päästä se tuntuikin ihan mukavalta. Sitten tuli toinen lapsi parin vuoden päästä.
Mies käy töissä, minä hoidan lapset kotona. Elämme ihan mukavasti, suurin osa palkasta menee yhtiövastikkeeseen ja elämiseen, olemme tottuneet pikkuhiljaa siihen, ettei ruokakaupassa katsella hintaa. Vaatteet ostan muutamaa poikkesta ( lasten talvivaatteet ja miehen työvaatteet) lukuunottamatta hm:stä ja lindexiltä. Kotimme ei ole meidän näköinen, minä en rakasta mitään paksuja vanhoja käsinsolmittuja mattoja ja tanskalaista posliinia, en isoja puisia ruokapöytiä ja valtavia tummia senkkejä.
Suku tuntuu määräävän joka asiasta. Tietenkin minusta on mukavaa, että meidän ei niin tarvitse miettiä raha-asioita ( mutta ei meillä kyllä mitään jääkkään säästöön) ja saan olla lasteni kanssa kotona, viettää kesäloman suvun merenrantahuvilalla ja asua mukavassa paikassa, mutta yli 30-vuotiaana minulla ei ole oikeastaan mitän omaa. Ei ole koulutusta lukion jälkeen, ei juuri ollenkaan työkokemusta, ei omaa kotia ei mitään.
Äidilleni taannoin puhuin, että kuinka haluaisin sitä ja tätä . Tulee huuto siitä kuinka paljon hän on minun takiani uhrannut ja kuinka minun pitäisi olla kiitollinen. Jos teemme kuulemma näitä hänelle ei niin mieluisia ratkaisuita, niin sitten emme varmaan enää asu asunnossamme ja mieheni etsii uuden työpaikan. Hän on nyt tehnyt aivan koulutustaan päinvastaista hommaa, eikä vanhalta alalta juuri töitä löydy. Eli suku kiristää ja uhkailee ja me pölhöt jäämme tähän elämän ja tottelemme kiltisti.
Haluaisin oman kodin, jonka voisin sisustaa siten kuin haluaisin. En halua soittaa äidille ja pyytää lupaa seinien maalaamiseen. Haluaisin olla ja mennä ja tehdä mitä haluan, en olla sätkynukkena suvulle. Olen yli 30 ja joudun pyytämän lupaa muilta kaikkeen. Oma kotini ei ole minulle mieluinen, vaan vieras, muiden koti, kulissi. Tunnen olevani voimaton, ulkopuolinen omassa elämässäni. Äsken olin 20, aika on mennyt nopeasti.
En kuitenkaan uskalla lähteä ja jättää kaikkea. Rakastan sukuani, kaikesta huolimatta siellä ovat parhaat ystäväni ja elämäni tärkeimmät ihmiset. Lapseni jumaloivat esim. äitiäni, joka on aina niin hauska ja kiltti ja kekseliäs, jolla on aina laukussa joku kiva pikku ylläri ja kaikista parhaat leikit. En osaisi elää ilman sukuani, mutta samalla he tukahduttavat minut. Välillä en vaan jaksa tätä, toisinaan nautin elämästäni ja kaikista sukuni kautta saamista etuoikeuksista. Mieheni ei enää halua takaisin tavalliseen elämään, hänestä teemme lapsillekkin väärin, jos jätämme tämän kaiken. Minua se kaupungin vuokrakolmio tuntuu houkuttelevan aika ajoin yhä kovemmin ja kovemmin. Tunnen olevani arvoton ja merkityksetön omana itsenäni aina välillä, en omista mitään, en ole mitään, en osaa mitään.
Olen suvusta, joka on melko varakas ja kanssakäyminen on tiivistä yhteisen yhtiö- ja säätiötoiminnan takia. Nuorena oli vähän suvun musta lammas, koetin kovasti kapinoida vastaan ja olla erilainen. Jossain vaiheessa en enää jaksanut vastarintaa, vaan annoin periksi ja lähdin opiskelemaan alaa, joka sopi suvun bisneksiin hyvin. En tiennyt ollenkaan mikä olisi minun juttuni, joten alistuin ja annoin muiden sanella kaiken.
Opiskelu ei ollut erityisen mukavaa, pääsin uudelle paikkakunnalle asumaan ja äiti maksoi asumiset ym. kulut. Elämä oli ihan mukavaa. Sitten sairastuin vakavasti ja jouduin jäämään koulusta pidemmäksi aikaa pois. Muutin takaisin kotiin ja suku palkkasi minut mummolle lapsenlikaksi, mummo oli jo melkein 90 ja tarvitsi apua mm. kaupassa käynnissä ja ruoan laitossa. Kolme vuotta siinä meni ennen kuin mummo kuoli. Ne vuodet olivat ihan loistavia, mummon kanssa hengailtiin ja puuhailtiin omia juttujamme.
Mummon kuoleman jälkeen sain tarjouksen tulla firmaan töihin, olin melkein 25 ja vailla ammattia. Puuhailin sitä sun tätä, järjestelin asioita, välillä hoidin jonkun sukulaisen sairaita lapsia viikon, sitten keräsin jotain tietoja, kirjoitin jotain puhtaaksi, varasin tiloja, etsin jotain juttuja... Palkkaa sain sen verran, että elelin mukavasti, mutta mitään ei jäänyt säästöön.
Seuraavaksi tapasin mieheni , ihan tavallisen miehen tavallisesta duunariperheestä. Asuimme hetken miehen vuokrakämpässä jossain lähiössä ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani ihan tavallinen ihminen. Sitten tulin raskaaksi.
Kun tämä selvisi suvulle meille tarjottiin heti isoa suvun omistamaa asuntoa mukavalta paikalta. Hetken asiaa mietimme ja muutimme kämppään sohvan ja parin muun tavaran kanssa. Sovittiin, että maksamme vain yhtiövastikkeen ja se riittää. Pikkuhiljaa asunto alkoi täyttyä suvun pari sataa vuotta vanhoilla huonekaluilla ja kattokruunuilla. Minä yritin pyristellä ensin vastaan, mutta mies oli sitä mieltä, että mehän ollaan niin kovassa kiitollisuuden velassa suvulle, että pakko meidän on suostua. Mielummin olisin ikeasta pikkuhiljaa sitä mitä itse haluan.
Jouduin jäämään jo aika alkuraskaudesta pois töistä, johon minulla ei ollut edes kunnon työsopparia. Me saimmekin suvulta aina yllättäviä lahjoituksia ja mies sai pyyntöjä auttaa vaikka serkun muutossa, josta maksettiin tonni kiitokseksi apumiehelle. Kun esikoisemme syntyi alkoi koko suku kutsua häntä isoisäni nimellä. Olimme miettineet toista nimeä etunimeksi, mutta kun kolme kuukautta kuuntelimme puhetta tietyn nimisestä vauvastamme huomasimme, ettemme itsekkään osanneet kutsua vauvaa muulla nimellä. Eli suku voitti taas.
Sitten mieheni pyydettiin suvun yritykseen töihin. Sen jälkeen se onkin ollut yhtä menoa. Minä harkitsin työelämään palaamista, mutta kaikki ilmoittivat, että nyt mies elättää teidät ja sinä olet kotona. Hetken päästä se tuntuikin ihan mukavalta. Sitten tuli toinen lapsi parin vuoden päästä.
Mies käy töissä, minä hoidan lapset kotona. Elämme ihan mukavasti, suurin osa palkasta menee yhtiövastikkeeseen ja elämiseen, olemme tottuneet pikkuhiljaa siihen, ettei ruokakaupassa katsella hintaa. Vaatteet ostan muutamaa poikkesta ( lasten talvivaatteet ja miehen työvaatteet) lukuunottamatta hm:stä ja lindexiltä. Kotimme ei ole meidän näköinen, minä en rakasta mitään paksuja vanhoja käsinsolmittuja mattoja ja tanskalaista posliinia, en isoja puisia ruokapöytiä ja valtavia tummia senkkejä.
Suku tuntuu määräävän joka asiasta. Tietenkin minusta on mukavaa, että meidän ei niin tarvitse miettiä raha-asioita ( mutta ei meillä kyllä mitään jääkkään säästöön) ja saan olla lasteni kanssa kotona, viettää kesäloman suvun merenrantahuvilalla ja asua mukavassa paikassa, mutta yli 30-vuotiaana minulla ei ole oikeastaan mitän omaa. Ei ole koulutusta lukion jälkeen, ei juuri ollenkaan työkokemusta, ei omaa kotia ei mitään.
Äidilleni taannoin puhuin, että kuinka haluaisin sitä ja tätä . Tulee huuto siitä kuinka paljon hän on minun takiani uhrannut ja kuinka minun pitäisi olla kiitollinen. Jos teemme kuulemma näitä hänelle ei niin mieluisia ratkaisuita, niin sitten emme varmaan enää asu asunnossamme ja mieheni etsii uuden työpaikan. Hän on nyt tehnyt aivan koulutustaan päinvastaista hommaa, eikä vanhalta alalta juuri töitä löydy. Eli suku kiristää ja uhkailee ja me pölhöt jäämme tähän elämän ja tottelemme kiltisti.
Haluaisin oman kodin, jonka voisin sisustaa siten kuin haluaisin. En halua soittaa äidille ja pyytää lupaa seinien maalaamiseen. Haluaisin olla ja mennä ja tehdä mitä haluan, en olla sätkynukkena suvulle. Olen yli 30 ja joudun pyytämän lupaa muilta kaikkeen. Oma kotini ei ole minulle mieluinen, vaan vieras, muiden koti, kulissi. Tunnen olevani voimaton, ulkopuolinen omassa elämässäni. Äsken olin 20, aika on mennyt nopeasti.
En kuitenkaan uskalla lähteä ja jättää kaikkea. Rakastan sukuani, kaikesta huolimatta siellä ovat parhaat ystäväni ja elämäni tärkeimmät ihmiset. Lapseni jumaloivat esim. äitiäni, joka on aina niin hauska ja kiltti ja kekseliäs, jolla on aina laukussa joku kiva pikku ylläri ja kaikista parhaat leikit. En osaisi elää ilman sukuani, mutta samalla he tukahduttavat minut. Välillä en vaan jaksa tätä, toisinaan nautin elämästäni ja kaikista sukuni kautta saamista etuoikeuksista. Mieheni ei enää halua takaisin tavalliseen elämään, hänestä teemme lapsillekkin väärin, jos jätämme tämän kaiken. Minua se kaupungin vuokrakolmio tuntuu houkuttelevan aika ajoin yhä kovemmin ja kovemmin. Tunnen olevani arvoton ja merkityksetön omana itsenäni aina välillä, en omista mitään, en ole mitään, en osaa mitään.