Haikeus, surukin, kun vauva-aika on ohitse ja äidinrakkaus

[äidinrakkaus]

Vuosi sitten syntyi esikoisemme vaikeahkon raskauden jälkeen. Poika syntyi keskosena ja oli pari viikkoa sairaalassa kasvamassa ennen kuin saimme hänet kotiin. Alku oli vaikeaa ja raskasta. Maito ei noussut kunnolla ja saatoin imettää vain osittain. Vauva kipuili jatkuvasti masuaan, söi usein ja kitisi yötä päivää. Sitten sairastuin itse vakavasti ja jouduin lopettamaan imetyksen täysin. Vauvan masukivut pahenivat pahenimistaan. Jatkuvaa valtavaa pulauttelua, oksentelua ja masukipuja. Itse odottelin kipuilevana leikkaukseen pääsyä. Kuukaudet menivät sumussa, tuskin enää muistan niistä muuta kuin sen tuskan ja surun; ei vauva-ajan pitänyt tällaista olla! Lopulta vauvalla todettiin refluksi ja maito-allergia. Itse pääsin leikkaukseen ja kivut saatiin kuriin. Vauvalle alettiin syöttämään apteekin korviketta ja masu alkoi rauhoittua, vaikka refluksi vaivasi vielä. Sydän suri sitä, etten voinut imettää ja tuntui, etten osannut rakastaa tuota lasta kaikkien vastoinkäymisten vuoksi. Ei ollut äidinrakkautta ensisilmäyksellä, ei edes toisella.

Mutta nyt. Vauvavuosi on takana ja tunnen melkeinpä kipua sydämessä, niin haikealta tuntuu. Kaikkien vaikeuksien jälkeenkin kaipaan sitä pientä tuhisevaa nyyttiä. Onko tämä vauvakuumetta? Vai tuntuuko muistakin tältä, kun vauvasta kasvaa taapero? Haluan vauva-ajan takaisin!

Parasta kuitenkin, että nyt todella, kun pysähdyin katsomaan taaksepäin kulunutta vuotta, tajuan, että tuo oma pieni ihme on rakkainta maailmassa. Milloin se äidinrakkaus syttyi? En tiedä. Nyt vain todella tajuan, etten ole koskaan rakastanut ketään näin vahvasti kuin omaa lastani rakastan. Olen niin onnellinen ja kiitollinen.

 

["hei"]

Kaunis tarina! Kyllä tuo haikeus kuuluu asiaan. Tavallaan on surullinen ja myös huojentunut. Näin minulla ollut.

 

[moekoe]

Joo, tuttua on. Muksun yksvuotissynttärit otti tosi koville.

 

["susu"]

nauti tästä hetkestä,ensimmäisestä,sanasta,askeleestä jne.Minusta lapsi on parhaimmillaan vuoden ikäisenä

 

[7xäiti]

Mulle on joka kerta iskeny valtava haikeus kun lapsi täyttää vuoden,siitäkin huolimatta että meillä lapset kaikki lapset n.1v2kk ikäerolla edelliseen....eli kaipa se kuuluu asiaan

 

["vierailija"]

Esikoisen kohdalla tunsin haikeutta, kun lapsi täytti vuoden. Se, että minulla oli lapsi, ja niin suloinenkin vielä, tuntui ihmeeltä. Toisen lapsen vauvavuosi oli ihan kamala, ja kun hän täytti vuoden, olin pelkästään iloinen ja riemuissani. Tiesin, että lapsesta tulee vuosi vuodelta ihanampi ja rakkaampi, ja että myös hänellä on edessään parempia aikoja, kun enimmät kasvukivut ovat takana ja edessä on puhumaan oppiminen ja kaikki ne hienot taidot jotka auttavat häntä ilmaisemaan itseään ja nauttimaan elämästä.
Minusta tuntuu, että koska vauvavuotta korostetaan tänä päivänä tosi paljon, ja siitä puhutaan kuin vuoden kestävästä elämysmatkasta, jossa kaikki on aina niin ihanaa, niin se ensimmäinen vuosi saa jotenkin ylikorostuneen aseman äitien mielessä. Se on kuitenkin joillekin rankkaa ja surullistakin aikaa (siis myös lapselle, ei vain äidille), ja kun se on ohi, voi rentoutua ja alkaa aivan tosissaan nauttimaan lapsensa seurasta. Sure ne surut joita sulla on viime vuonna ollut, ja nosta sitten katse peruutuspeilistä rohkeasta eteenpäin: olette selvinneet kaikesta hengissä ja terveinä, toisianne rakastaen, ja teillä on edessä ihanampia hetkiä kuin tiedättekään.

 

["Satu"]

Mun vanhin lapsi täyttää tänä vuonna jo 15, ja mä tunnen haikeutta ajatellessani taaperovuosia...
(Olin vienyt töihin lapseni vanhan kirjan, mutta mun oli pakko ottaa se takaisin kotiin, sillä en kestänytkään ajatusta, että toiset lapset sitä lukisivat. Sitä kirjaa me luettiin lapseni kanssa, kun hän oli tosi pieni.)
Eli haikeutta ja suruakin on ihan normaalia tuntea.