Haaveita elämästä, jotka jäävät haaveeksi?

Hei! Olen pian 17 vuoden vanha lukion toiselle luokalle menevä tyttö pieneltä paikkakunnalta. :wave: Olen lukenut paljon keskustelun kirjoituksia, mutta haluaisin jakaa tänne oman tämän hetkisen tilanteen ja tavallaan saada mielipiteitä/ehdotuksia/tukea, sillä koen olevani nyt melko "pinteessä". Tässä hieman taustatietoa; Olen yh perheestä. Äitini ja isäni erosivat kolme vuotta sitten. Elämääni on kuulunut kaikenlaista pahaa, mutta myös hyvää. Isäni on alkoholisti äitini veloissa ja työnarkomaani. Olen hyvin paljon nuoresta asti joutunut elättämään itseäni ja pitämään toisista huolta. Itselläni oli hyvin rankka murrosikä, jonka aikana tuli kokeiltua viinaa ja vanhempia kavereita. Seksi ei kuulunut silloin vielä elämääni, vaikka minusta sellaista paljon puhutaankin vielä neljänkin vuoden jälkeen eli minulla on eräänlainen "leima", joka psykiatrini mukaan on johtunut kateudesta, sillä olen ollut urheilussa menestynyt ja kaunis. Ajauduin noin kolmentoistavuoden ikäisenä vanhemman miehen seuraan, jonka matkassa tuli elettyä yli kaksi vuotta. Hän oli minulle eräänlainen tuki ja turva, "isähahmo". Luulin olevani vanha ja aikuinen ja hänen rakastavan minua, kun oikeasti hänellä olikin kihlattu ja hänen heikkoutensa on nuoret tytöt, joita hän todellaa osaa käsitellä, vielä tänäkin päivänä. Kihlattu on sentään uudessa elämässä ja omaa jopa lapsenkin. Minä olin miehelle raskaana, mutta tein abortin, joka oli minulle hyvin kova pala, olin silloin viidentoista vanha. Pääsin miehestä eroon, kun tapasin ihanan ihmisen nykyisen poikaystäväni, joka on kanssani saman ikäinen. Olemme nykyisen kanssa seurustelleet nyt puolitoista vuotta ja suhteeseemme on kuulunut onnea, mutta myös hyvin vaikeita asioita. Olen pojalle ensimmäinen tyttöystävä, mutta toisaalta myös poika on minulle se ensimmäinen poikaystävä, vaikkakin olen vanhemman miehen hyväksikäytössä ollut. Kaikki elämäni tapahtuneet asiat vaikuttavat hyvin paljon nykyiseen elämään ja se on tullut ilmi hyvin monta kertaa. En pysty luottamaan poikaan eikä hän minuun, sillä hänen kaverinsa levittävät yhä ilkeitä ja perättömiä asioita minusta. Poika oli alussa hyvin aikuismainen ja tasapainoinen, mutta tuntuu kuin hän olisi mennyt taaksepäin. Hänen mielensä ailahtelee paljon ja hän on pompotellut minua hyvin paljon, epäilen henkistä murrosikää? Pelkään hylätyksi tulemista, koska se on elämässäni ollut monesti suuresti esillä myös tässä suhteessa. Ongelmani onkin nyt väkivalta poikaa kohtaan, mitä en todellakaan haluaisi tekevän ja se on todella suuri asia myöntää ja häpeän sitä. Koen etten voi muuten satuttaa poikaa kuin lyömällä, sillä minun sanani ei tehoa. Kaikki murheet ja paha kasvaa minun sisälläni ja purkaan sitä lyömällä rakkainta ihmistä. Pojan kanssa on melko vaikea puhua, sillä hän on mielummin rauhassa kuin puhuu. Silloin otan käyttööni väkivallan, joka ei ratkaise mitään vaan lyö kaikki asiat minun syykseni. Olen hakenut apua psykiatrilta ja tehnyt kaikkeni sen eteen ja nyt suhteemme on jokseenkin hyvällä mallilla, mutta silti jokaikinen hetki mielessäni on ne asiat, joita on tapahtunu ja olen koko ajan pahalla tuulella, vaikka ei olisi syytäkään. Olen yrittänyt hakea apua, mutta tuntuu kuin mikään ei auttaisi. Ehkä poika ei ole minulle se oikea, vaikka rakastanki häntä paljon ja nautin hänen seurastaan. Mutta nyt tulee se todellinen "ongelma" nimittäin kolmesti tehty plussaa näyttävä raskaustesti, josta en ole kenellekään kertonut. Minulla on jo yksi abortti takanapäin ja se oli hyvin vaikea. Tuntuu, että otan asiat liian raskaasti, mutta en voi sille mitään en vain voi olen hakenut siihen apuakin. En todellakaan tiedä, mitä tehdä. Minulla on haaveena päästä lääkikseen ja opiskella itselleni hyvä ammatti. Ensimmäinen vuosi lukiossa oli melko rankka, mutta suoriuiduin siitä kohtalaisesti 8.5 keskiarvolla. Haluan saada parempaa kuin äitini. Haluan saada paremman miehen, paremman ammatin, en halua rahaongelmia, sillä täällä eletään kerran ja se elämä on lyhyt ja haluan nauttia siitä. Tähän asti eletystä elämästä en ole nauttinut ja koen sen ahdistavaksi. Mutta miksi silti abortti tuntuu niin väärältä ja todella vastenmieliseltä ajatukselta. Tämä raskaus ei ole siis toivottu ja ehkäisynä käytän pillereitä, mutta minulta unohtui toiseksi viimeinen pilleri ja otin sen noin 16 tuntia myöhässä, jonka jälkeen hain terveyskeskuksesta jälkiehkäisypillerin. Eli todellakin asioista on huolehdittu, että ei käy näin, mutta silti kävi näin. Täytyy sanoa, että olen pyörälläni päästäni ja pelkään jääväni yksin tämän asian kanssa. Olisi ihana löytää joitakin samanhenkisiä ihmisiä ja ehkä myös saman kokeneita ja vaihtaa ajatuksia tästä kaikesta tämän hetkisestä ja haaveistani, mitä päässäni on. Onko kaikki poissuljettua jos pidänkin lapsen?

 

ensimmäiseksi halaus sinulle :hug: olet lyhyen elämäsi aikana kokenut paljon ja joutunut aikuistumaan liian nopeasti.

olisi paljon sanottavaa, mutta en osaa oikein aloittaa. tekstistä päätellen sinulla on psykiatri, mikset käy läpi hänen kanssaan näitä tuntoja?

vauva-asiasta tulee mieleen, vaikka abortti olisikin kuinka tuskallinen asia ajatella, että onko sinull voimia kasvattaa lasta mahdollisesti yksin, jos poikaystäväsi on noin epäkypsää sorttia vielä. kehottaisin kuitenkin kertomaan hänelle testituloksesta. päätös lapsesta on viime kädessä sinun, kenenkään ei tulisi manipuloida sinua päätöksessäsi. vanhemmistasi tuskin on turvaa sinulle lapsen kasvattamisessa. ikäsi puolesta tuskin saisit mitään työtäkään, kun melkein kaikessa pitää olla 18, eläisitte sinä ja lapsi tuilla ja muiden rahoilla. tätä kannattaa miettiä.

ammatti-asiasta, haaveet voi aina toteuttaa :heart: itse olen lukion käynyt, työssäoleva, avomiehen kanssa vauvaa suunnitteleva. haluan opiskella vielä kunnon ammatin terveydenhuollon parista. äitini ja tätini saivat molemmat ensimmäiset lapsensa 22-vuotiaina, koulut kesken. hyvin on pärjätty ja jopa ilman sos-luukkuja, rankkaahan on sovittaa koulu/perhe/työnteko yhteen. MUTTA se on väliaikaista, ja lopussa siintää työ ammatissa. korkeakouluaika on lyhyt aika elämässä. haen itse parhaillaan korkeakouluun ja toivon samanaikaisesti myös plussaa, uskon että minusta on samaan kuin äitini ja tätini =) kunnon kansalaisia kaikki ollaan.

abortista. ystäväni teki vuosi sitten abortin. se tehtiin alkuvaiheessa, lääkkeellisesti. alkuvuodesta hän oli samassa tilanteessa jälleen. päätöstä hän jahkaili viikoille 11 asti. abortti lääkkeillä epäonnistui -> kaavintaan, joka sekin epäonnistui lääkärien virheestä johtuen -> kohtutulehdus. luulen, ettei hän voi enää koskaan saada lapsia.

tsemppiä sinulle mitä ikinä päätätkin!! mutta älä herran tähden yksin mieti.

 

Ite en ole samaa kokenut, mutta tekstisi luettua sait minut täysin "puolellesi". Uskon kuinka vaikeaa sulla on ollut, ja miten vaikeaa sulla nytkin on päättää tulevasta lapsestasi. Jos mun pitäis valita abortin ja lapsen saamisen välillä tuossa tilanteessa mikä sulla on, niin luultavasti kuitenkin pitäisin lapsen. Aina löytyy apua, jos joutuu yksin huolehtimaan lapsesta. Ja nuo unelmat työstä ja ihanasta elämästä jota toivot, eivät ole ainakaan mun mielestä poissuljettuja vaikka lapsen pitäisitkin. Aika vaikea mun on tietenkään varmasti mitään sanoa kun ei ole omia lapsia eikä tuollaista elämäntilannetta.
Mielellään juttelen sun kans, autan ja annan tukea..

Kovasti voimia ja jaksamista! :hug:

 

Kiitoksia paljon vastauksista. =) Tapaamiset ovat psykiatrini kanssa loppuneet toukokuussa ja yritin tänään hänelle soittaa, mutta hänen vastaajassaan oli viesti, että hän on lomalla ja tulee vasta heinäkuun puolivälissä takaisin töihin eli sitäkin yritetty on, enkä oikein haluaisi taas mennä erille ihmiselle, kun siinä on taas omat vaikeudensa ja halusin todella kertoa asiani tällä palstalla, sillä täällä tuntuu olevan ihmeellisen paljon asiallisia ihmisiä, jotka ovat käyneet myös läpi paljon vaikeita asioita. Minua pelottaa tässä asiassa eniten yksinjääminen. Olen nyt enemmän abortin puolella, sillä taloudellisesti ja tulevaisuuteen katsottuna oma lapsi olisi hyvin rankkaa lähes mahdoton yhtälö. Toisaalta myös opiskelualoja on miljoonia ja en ehkä edes halua/jaksa/pääse lääkikseen. En vain ole löytänyt sitä omaani, mutta oli mikä oli on se lapsen kanssa hyvin raskasta. Jos poikaystäväni olisi erilainen, vanhempi yms asia olisi paljon helpompi ja saisin ehkä siltäkin tukea nimenomaan todellista tukea ja huolehtimista, mutta nyt edes asian kertominen hirvittää ja abortin teko hirvittää, sillä se vaikuttaisi meidänkin suhteeseen todella paljon ja minuun todella paljon. En suoraan sanoen tiedä, mitä se aiheuttaisi. Se tässä vaikeinta on kun en ole sulkenut pois sitä, että pitäisin lapsen. Ja olen miettinyt syitä miksi. Ehkä siksi, että haluaisin osaksi elämään jotain uutta, mutta se olisi ihan liian suurta läpi elämän koskevaa. En haluaisi ikinä lapselleni samanlaista lapsuutta kuin minulla. Haluaisin rakastavat vanhemmat HUOM. molemmat vanhemmat, sillä olen jo aikoja sitten päättänyt, että minun lapsella tulee olemaan isä, joka on lapsen elämässä hautaan saakka läheisenä ja minun vierellä. Tässä tapauksessa lapsella ei olisi isää. Toiseksi abortin teko jättää minuun syvät arvet, sillä en ole toipunut viimeisestäkään, joka myös minulla oli vaikea, sillä jouduin kaavintaan lääkkeellisen jälkeen. Kolmanneksi pidän lapsista ja olen vastuuntuntoinen, että siinä mielessä pärjäisin, mutta taloudellisesti ja henkisesti en todellakaan tiedä. Ja mitä perhe sanoisi ja pojan perhe ja koko kylä varmasti joutuisin silmätikuksi? Ja minulla on vielä hyvin nuoret mummot ja papat ja he kuolisivat varmasti sydänkohtaukseen kuultuaan tämän.

 

Nooh kerroin tänään lapsen isälle ja hän ei ensin uskonut.. Sitten hän sanoi vitsillä, et me saadaan vauva. Sit se vaan sano, et kaikkee sattuu ei voi mitään kyllä tämä tästä ja et asiat selvii yms.. Sitte se sano, että no otat vain sen aborttipillerin, että saadaan se pois, kyllä kaikki järjestyy. Vastasin vaan, et ei oo kuule vaan niin vain ottaa se "aborttipilleri" hän vastas vaan et no niin joo.. Ja siihenpä se oikeestaan loppu se keskustelu. Hän on tänään pitkästä aikaa kavereidensa kanssa jossain erämökillä. Soitin juuri hänelle ja hän sanoi että "rakastan sinua silti kaikesta huolimatta", mutta puheita ei tullut enää raskaudestani. Saa nähdä kun huomenna nähdään, että millainen keskustelu käydään läpi vai käydäänkö ollenkaan.
Eli hän pitää päivän selvänä asiana, että teen abortin. Juuri niin. En todellakaan enää tiedä, mitä sanoa.

 

Tämä on puhtaasti mun mielipide, mut jos susta vähäänkään tuntuu siltä että lapsi veis sulta pois jotain suurta, niin tee abortti. Tai oletko miettinyt adoptiota? Sillä tavoin lapsi saisi elää, mutta saisi vakaan elämän...?

Aivan liikaa on tapauksia, joissa lapsi pidetään vain abortin vastustamisen takia, ja lasta syyllistetään epäsuorasti koko loppuelämä.