Mä oon niin rikki
musta tuntuu että mun sisin räjähtää kohta tästä tuskasta. Miten tästä koskaan selviää ja voinko antaa itelleni anteeks!?
Meillä oli eilen kaksois raskauden keskeytys sairaalassa. Yksinhän siellä olin koronan aiheuttaman tilanteen takia. Se tuska, joka siitä tulee, kun tapat omat lapset, vaikka haluisit pitää ne. En tiedä miten tästä pääsee koskaan yli. Tekis mieli vaan huutaa ja itkeä. Meijän rakkaat pienet on nyt poissa. <3
Mut luulen, että järjellä ajateltuna, tää oli ainoo oikea ratkasu. Kohdun repeämisriski kaksosissa olis ollu jo aika iso. Ja jos vauvat olis joutunu syntyä hyvin aikaisilla viikoilla pahimmassa tapauksessa, ei sekään olis ollu oikein.
Nyt vaan kaduttaa, olisko pitäny kuitenkin harkita kauemmin. Vaik ei se ois tosiasioita muuttanu. Tai olisko pitäny kysyä toisenkin lääkärin mielipide ennen päätöstä.
Osastolla Lääkäri hämmästeli, miten edes mulle määrättiin lääkkeellinen tyhjennys, kun kohdun paksuudessa ongelmia. Mut kohtu kesti supsitukset hyvin, vaikka oli jo nyt tosi ohut. Uutta raskautumista pitäis nyt odottaa sen 6kk, että kohtu saa palautua tästä kunnolla. Puhuttiin lääkärin kanssa pitkä tovi ja hän edelleen antoi luvan uudelle raskaudelle, vaikka kohtu oli ohuimmasta kohdasta vain 2mm. Ilmeisesti kohtu ei siis ihan hapero ole, kun kestää supistuksiakin tolla paksuudella. Pitää kuitenkin nyt miettiä, onko tää lapsenkaipuu sen riskin arvonen. Mut miten senki kaipuun kanssa oppii elämään? Elämä tuntuu niin epäreilulta. Vaikka oon niin onnellinen jo kolmesta lapsesta, niin silti tyhmänä haikailen neljättä.
Pitkä teksti, kiva jos jaksoit lukea.