Minä en osa antaa aikarajoja siihen miten kauan meni. Meillä esimerkiksi miehen kanssa näin jälkikäteen ihan eri käsitys siitä miten pitkään olemme olleet yksissä. Ilmeisesti mies seurusteli kanssani noin vuoden aiemmin kuin minä hänen kanssaan.
Lopullista sopeutumista auttoi epäilemättä elämäntilanne. Sairastuin vakavasti ja silloin oli tavallaan tärkeämpääkin mietittävää kuin se, että onko tuon toisen länsäolo tuossa nyt oikein sopivaa vai ei.
Ja sitten kun se sairasvaihe oli ohi niin olikin tavallaan liian myöhäistä empiä aiankin niistä tavanomaisimmista syistä: olihan toinen jo osoittanut että on tosissaan ja pysyy rinnalla pahoinakin päivinä.
Ympäristö suhtautui yllättävän hyvin.
Minulla on aikuisiakin lapsia, joista vanhimmat vain muutamaa vuotta puolisoani nuorempia (ja häntä itseään vanhempia vävyjä).
Lapset nauroivat empimiselleni ja sanoivat suoraan, että olen vanhemmiten tyhmentynyt, kun en "heti näe miten hyvin sovitte yhteen."
Omat vanhempani ja sisarukseni ottivat asian myös rauhallisesti. Oli kuulemma elämänvalintana jotain sellaista joka "hyvin sopii sinulle" (piilokettuilua?
)
Anopille sen sijaan ainoan poikansa sekoaminen kuuden lapsen leskiäitiin oli varmasti kova paikka. Olen yhä ajoittain hämmentynyt siitä miten nopeasti pääsi asian yli.
Ystävät, tuttavat, naapurit jne reagoivat kukin tavallaan. pahoja soraääniä ei kuitenkaan korviini asti kantautunut, kannustusta sen sijaan kyllä.
Meillä siis meni hyvin enkä usko että teilläkään pelkkään ikäeroon kaatuu, jos muut asiat matsaavat.
Ja ne muut asiat sitten tiedättekin vain te kaksi.
