V
vierailija
Vieras
Onkohan vanhemmilla oikeasti hieman liian ruusuinen kuva päiväkodin arjesta. Puhutaan oikeudesta varhaiskasvatukseen. Puhutaan sosiaalisten taitojen oppimisesta sun muusta. Kyllä joo, kyllä siellä päiväkodissa toki oppii monenlaista. Mutta siellä oppii myös niitä ei-niin-hyviä asioita. Kuten vaikkapa huutamaan, koska normaali puheääni ei tavoita ketään sen metelin keskellä. Tai oppii sen, että ne kaikkein ilkeimmät saa aikuisen huomion.
Minä olin töissä päiväkodissa kahdeksan vuotta. Rakastin työtäni, kiinnyin syvästi suurimpaan osaan niistä lapsista, joita hoidin ja kasvatin. Tein työni täydestä sydämestä, kehitin itseäni. Ja joka ikinen päivä, joka ikinen tunti, tunsin syvää riittämättömyyden tunnetta. Sitä tunnetta, kun pidät viidennen kerran työvuorosi aikana syliotteessa sitä 4-vuotiasta, joka taas sai kilarit ja hyökkäsi muiden päälle ja samaan aikaan näet, kuinka nurkassa seisoo se maailman kiltein 3-vuotias tyttö pissit housussa, eikä uskalla tulla sanomaan vahingosta minulle, koska pelkää sitä vittusaatanaa sylissäni huutavaa 4-vuotiasta. Sitä tunnetta, kun yrität selittää vanhemmalle, että lapsesi nyt ihan oikeasti tarvitsisi psykologin apua ja saat vastaukseksi silmien pyörittelyä ja toteamuksen, että pojat on poikia. Sitä tunnetta, kun olet viimein kerennyt suunnittelemaan huomiseksi lasten toivoman satujumpan ja aamulla töihin tullessasi kuulet, että ryhmän kolmesta aikuisesta kaksi on sairaana ja rekrystä saatiin vain yksi sijainen (uppo-outo, joka ei tunne yhtään ryhmän lasta ja jota yksikään ryhmän lapsi ei tunne). Sitä tunnetta, kun seisot pihalla klo 17.30 kahden sisaruksen kanssa, jotka ovat viimeisen 30min kyselleet itku kurkussa eikö isi tänäänkään tule. Yrität olla empaattinen ja näyttää huolettomalta, vaikka oikeasti tiedät, että nyt on taas pullon korkki auennut ja kohta sinun täytyy lähteä viemään itkevät lapset taas varahoitopaikkaan, josta todennäköisesti joku sukulainen käy heidät illan aikana hakemassa luokseen. Merkkaat itsellesi ohjeiden mukaiset 1t 15min ylitöitä ja podet huonoa omaatuntoa, koska tiedät, että oikeasti et voisi yhtenäkään päivänä tehdä lyhyempää päivää.
Joka ikinen päivä sain kokea myös ihania, tunteikkaita ja iloisia hetkiä. Mutta vuosi vuodelta se riittämättömyys vain kasvoi. Tämä on oikeasti sitä päiväkodin laadukkaan varhaiskasvatuksen arkipäivää. Ei ihan joka päivä, eikä ihan joka paikassa. Mutta useain ja useassa.
Nyt olen vanhempainvapaalla omien lasteni kanssa. Minulla on 1v4kk ikäinen kuopus sekä juuri 6v täyttäneet kaksoset. Tiedän, että kaksoseni eivät jää mistään tärkeästä paitsi, vaikka ovatkin kanssani kotona tämän kaksi vuotta, mitä hoitovapaalla olen. Eikä se vaadi minulta muuta kuin tavallista äitiyttä, läsnä oloa ja rakkautta. En aio palata päiväkotiin, en vain pysty enää kantamaan sitä riittämättömyyttä. Uudet tuulet puhaltakoot vanhempainvapaani jälkeen.
Minä olin töissä päiväkodissa kahdeksan vuotta. Rakastin työtäni, kiinnyin syvästi suurimpaan osaan niistä lapsista, joita hoidin ja kasvatin. Tein työni täydestä sydämestä, kehitin itseäni. Ja joka ikinen päivä, joka ikinen tunti, tunsin syvää riittämättömyyden tunnetta. Sitä tunnetta, kun pidät viidennen kerran työvuorosi aikana syliotteessa sitä 4-vuotiasta, joka taas sai kilarit ja hyökkäsi muiden päälle ja samaan aikaan näet, kuinka nurkassa seisoo se maailman kiltein 3-vuotias tyttö pissit housussa, eikä uskalla tulla sanomaan vahingosta minulle, koska pelkää sitä vittusaatanaa sylissäni huutavaa 4-vuotiasta. Sitä tunnetta, kun yrität selittää vanhemmalle, että lapsesi nyt ihan oikeasti tarvitsisi psykologin apua ja saat vastaukseksi silmien pyörittelyä ja toteamuksen, että pojat on poikia. Sitä tunnetta, kun olet viimein kerennyt suunnittelemaan huomiseksi lasten toivoman satujumpan ja aamulla töihin tullessasi kuulet, että ryhmän kolmesta aikuisesta kaksi on sairaana ja rekrystä saatiin vain yksi sijainen (uppo-outo, joka ei tunne yhtään ryhmän lasta ja jota yksikään ryhmän lapsi ei tunne). Sitä tunnetta, kun seisot pihalla klo 17.30 kahden sisaruksen kanssa, jotka ovat viimeisen 30min kyselleet itku kurkussa eikö isi tänäänkään tule. Yrität olla empaattinen ja näyttää huolettomalta, vaikka oikeasti tiedät, että nyt on taas pullon korkki auennut ja kohta sinun täytyy lähteä viemään itkevät lapset taas varahoitopaikkaan, josta todennäköisesti joku sukulainen käy heidät illan aikana hakemassa luokseen. Merkkaat itsellesi ohjeiden mukaiset 1t 15min ylitöitä ja podet huonoa omaatuntoa, koska tiedät, että oikeasti et voisi yhtenäkään päivänä tehdä lyhyempää päivää.
Joka ikinen päivä sain kokea myös ihania, tunteikkaita ja iloisia hetkiä. Mutta vuosi vuodelta se riittämättömyys vain kasvoi. Tämä on oikeasti sitä päiväkodin laadukkaan varhaiskasvatuksen arkipäivää. Ei ihan joka päivä, eikä ihan joka paikassa. Mutta useain ja useassa.
Nyt olen vanhempainvapaalla omien lasteni kanssa. Minulla on 1v4kk ikäinen kuopus sekä juuri 6v täyttäneet kaksoset. Tiedän, että kaksoseni eivät jää mistään tärkeästä paitsi, vaikka ovatkin kanssani kotona tämän kaksi vuotta, mitä hoitovapaalla olen. Eikä se vaadi minulta muuta kuin tavallista äitiyttä, läsnä oloa ja rakkautta. En aio palata päiväkotiin, en vain pysty enää kantamaan sitä riittämättömyyttä. Uudet tuulet puhaltakoot vanhempainvapaani jälkeen.
, Kiitos tämän palstan... Vaikka todellisuudessa siinä ei paljoa lepäilty lapsen päiväunien aikana.
). Klo 11-12 päiväpiiri ja ruokailuhetki, sen jälkeen vessatus ja unille meno (päiväpiiriin, ruokailuun, vessatukseen ja lepohetkelle voi kaikkiin liittää varhaiskasvatuksellisen otteen), herätään, syödään ja hetki vapaata leikkiä tai ulkoilua ja sitten kotiin. Miksi tarttis olla joku hiton tanssikoulu pystyssä joka päivä tuon ikäiselle? Outoa tekstiä opelta... 
