G: Kuinka voi parisuhde?

[exir]

Kiinnostaisi tietää miten teillä muilla parisuhde voi lapsen saamisen myötä?

Meillä vuoden ikäinen esikoispoika ja parisuhde on todella huonossa jamassa. Miehen kanssa kiistellään melkein koko ajan, läheisyyttä ei juuri ole ja muutenkin toista on välillä todella vaikea sietää.
Oli meillä välillä vaikeaa jo ennen lastakin, mutta nyt kaikki ongelmat yms. vain korostuvat ja elämä tuntuu kovin raskaalta.
Välillä haluaisin ihan älyttömästi erota, mutta oma jaksaminen ja raha huolettavat niin paljon, että rohkeutta lähteä ei ole. Sydäntä myös repii, kun ajattelen, että lapsi joutuisi "eroon" isästään. Vaikka toisaalta, ei se lapselle hyväksi ole, kun vanhemmilla menee huonosti.

Suurin syy miksi minua kiinnostaisi kuulla miten muilla menee, on se, että monesti kuulee sanottavan, että kun lapsi on ihan pieni, silloin erotaan eniten. Sitten toisaalta kuulee sitäkin, että kun lapsi kasvaa ja elo helpottuu sitä myöten, myös parisuhteelle jää enemmän aikaa ja voimaa.

Me ollaan mieheni kanssa juteltu ja vähäksi aikaa tilanne helpottuu, mutta sitten taas päädytään samaan umpikujaan ja kireisiin väleihin. Asioiden pitäisi muuttua todella paljon, mutta en näe miten...

Näinkö ne unelmat onnellisesta perhe-elämästä karisevat???

 

[Mymmeli79]

Yhdessä oltu 9 vuotta, yhdessä asuttu nyt 4v. Lapsi 4,5kk. Tosi hyvin menee. Lapsen syntymä lähensi meitä entisestään ja pitkästä aikaa tunsin oiken rakkauden leimuavan rinnassa, kun katsoin isää ja tyttöä yhdessä sairaalassa. Eli siis syntymän jälkeen suhteemme muuttui entistä syvällisemmäksi ja rakkaus tiivistyi

Totta kai välillä nyppii toisen naama, tekemiset ja ennen kaikkea tekemättä jättämiset. Mutta yritän niellä turhat nalkutukset ja olla kiitollinen siitä että edes jotain kotitöitä tekee Ja onneksi hoitaa lasta tosi paljon. Läheisyyttä hellyyttä ja kahden keskisiä hetkiä toivoisin lisää, mutta eiköhän niitä taas tule kun tyttö kasvaa.

Tsemppiä!

 

[toista kriisiä odotellessa]

Meillä ensimmäinen vuosi oli taistelua ja riitelyä, vaikka suhde olikin vakaalla pohjalla (yli 10 v yhdessä) ennen vauvan syntymää. Vauvan tulo kiristi molempien hermoja, kun väsytti ja ajankäyttö piti jakaa uudestaan. Keskustelimme muutaman kerran asiasta ja sovimme yhdessä, että lopetetaan turhasta riitely. Sen jälkeen tilanne parani.

Nyt kun tyttö on 1,5 vuotias, meillä menee taas ihan mukavasti. Odotetaan toista lasta. Totta on, että vanhempia pitäisi kieltää lailla eroamasta ennen kuin lapsi on 3-vuotias (poislukien väkivalta, huume yms. tapaukset - silloin juuri pitäisi erota). Vauva-aika tuo suuren muutoksen ja kriisin moniin perheisiin. Siihen ei voi olla koskaan täysin valmistautunut. Mutta alkuhankaluuksien jälkeen elämä tasaantuu, kun kaikki löytävät oman paikkansa perheessä.

 

[...]

Minun mielestä meillä on kyllä surkea kausi menossa. Lapsi täytti juuri vuoden. Mies ei halua tehdä kotona mitään enkä minä jaksa koko ajan valittaa. Ei osallistu juuri mitenkään hoitamiseen, ei vaan kertakaikkiaan tee mitään. Ei vahda vaippoja, ei syötä... Haluaisi vaan maata sohvalla ja katsoa telkkaria puhumatta mitään. Onneksi hän on aika paljon töissä... hoh hoijaa.

 

[Liila]

Mies ei halua tehdä kotona mitään enkä minä jaksa koko ajan valittaa. Ei osallistu juuri mitenkään hoitamiseen, ei vaan kertakaikkiaan tee mitään. Ei vahda vaippoja, ei syötä... Haluaisi vaan maata sohvalla ja katsoa telkkaria puhumatta mitään. Onneksi hän on aika paljon töissä... hoh hoijaa.

Kuulostaapa tutulta, meillä ihan samanlaista. Paitsi, että minä en aio luovuttaa ja ryhtyä kodin ainoaksi työjuhdaksi. Vaadin miestäni vähän väliä hoitamaan osansa kotitöistä ja lapsen hoidosta.

 

[kirsi.73]

Yleensä taitaa tilanne olla aika kireä lapsen saannin jälkeen. Olen ymmärtänyt, että varsinkin toisen lapsen saanti kriisiyttää viimeistään, mikäli esim. kotityöt ei suju. Seurakunnilla on ilmaista perheterapiaa, tai perheneuvoloissa. Me on käyty kakkosen syntymän jälkeen kirkon pariterapiassa ja nyt kolmosen jälkeen yksityisellä. Todella hyödyllistä käydä ulkopuolisen kans asioita läpi! Kuten sanoit kaksin menee tilanne umpikujaan. Meillä yhteiseloa jo 14 vuotta ja kriisit kuuluu ainakin tähän suhteeseen : ) Noissa perheterapioissa voi käydä yksinki jos miehesi ei ole motivoitunut... Suosittelen. Meillä ollut hyötyä (molempien mielipide) ja tilanne nyt taas ok.

 

[vivi71]

meillä lapsi 2v ja oikeastaan koko aika on mennyt tosi vaihtelevasti. yhdessä oltiin ennen vauvaa vain reilu vuosi. välillä ihanaa kylki kyljessä oloa ja sitten taas vaikenevaa etäisyyttä ja halveksuntaa. tietenkään en ole puolueeton, mutta mielestäni mieheni on todella joustamaton ja perfektionisti, ikää 37v.
ongelmana on, ettei mies voi kuvitellakaan toista lasta ja minulle se on elinehto. tajuan kyllä, että huonoon parisuhteeseen ei kannata ainakaan lisää lapsia tehdä, mutta ei meilläkään vain huonosti mene. ja toisen lapsen myötä olisin itse taatusti tyytyväisempi. nyt olen ihanan ainokaisemme kanssa tyytymätön.

 

[Iitu1.]

Silloin kun poika oli vuoden vanha oli parin kuukauden jakso jolloin tiheämmin miehen kanssa kiisteltiin mutta ei mitään vakavaa eikä isoja riitoja.Tietty väsymys joskus aiheutti tiuskimista.Nyt lapsi 1,5 v ja mennyt pitkään oikein hyvin=)Mun mielestä meillä ei tullut lapsen saannin myötä mitään aviokriisiä.Elän mielestäni hyvässä parisuhteessa jossa kotityöt ja lapsen hoito on tasapuolisesti jakaantunut molemmille.Eikä läheisyyskään ole unohtunut.

 

[mää vaan]

Meillä lapsi kohta 8 kk ja nyt vasta alkaa tilanne tasaantumaan ja yhteistä aikaa ja energiaa viettää sitä löytyä. Ennen lapsen syntymää olimme olleet melkein 10 vuotta yhdessä, josta yhdessä olimme asuneet 4 vuotta. Vaikka kuinka alussa yritettiin jakaa kaikki työt tasapuolisesti, niin kyllähän se äiti esim imetyksen takia ja muutenkin on enemmän siinä lasessa kiinni ja se väsytti ainakin minua aluksi tosi paljon, vaikka ihanaa toisaalta onkin. Välillä aiheutti katkeruutta se, että minä jouduin heräilemään välillä tunninkin välein yöllä ja mieheni senkun katseli leffoja myöhään illalla. Aamulla sentään ei nukkunut pitkään vaan heräsi minun ja pojan kanssa, ja viikonloppuisin hoito aamulla poikaa että minä sain nukkua . Mutta välillä minunkin ennen lapsen syntymää aika osallistuva mieheni ikäänkuin vetääntyi ja minä jäin aika yksin kotitöiden tai lähinnä sen vastuun kanssa. Mies teki kyllä pyynnöstä jotain, esim imuroi, mutta ärsytti kun sai olla aina käskemässä. Toki esim kaupassa kävi omasta aloitteestaan, monesti työmatkalla. Tuntuu myös että miehellä oli hirveät paineet siitä, että hän on 'perheen elättäjä', ja minä en ihan täysin näitä paineita ymmärtänyt.

Nyt kun vauva nukkuu jo vähän paremmin ja muutenkin hänestä on tullut ihan oma persoonansa ja hänen kanssaan voi leikkiä ym. eikä imetys enää ole niin dominoiva asia vauvanhoidossa, tuntuu että tilanne on muuttunut parisuhteessakin parempaan suuntaan. Ensinnäkin minä voin paremmin, kun lapsen kanssa on jotenkin mukavampaa olla (ensimmäiset kuukaudet kun sitä vastakaikua lapselta ei juuri tule) ja minusta on mukavaa, että mieskin voi osallistua vauvanhoitoon paljon enemmän.

Minulla myös alkoi kuukautiset, ja luulen että silläkin on suuri merkitys, siis että hormonitoiminta palailee. Seksi ei minua aiemmin juuri kiinnostanut, mutta nyt sekin alkaa huvittaa pikkuhiljaa. Tuntuu että mies jotenkin loukkaantui aikaisemmin kun sai aika usein pakit, vaikka kyllä juteltiin asiasta ja painotin sitä että väsymys ja hormonit saavat seksihalut nollaan.

Kaiken kaikkiaan minusta tuntuu että vauvan syntymä oli jonkinlainen kriisi parisuhteelle. Totta puhuen välillä mietin että onko meitä edes tarkoitettu yhteen, niin kaukana toisistamme olimme välillä tässä matkan varrella. Onneksi tuntuu kuitenkin, että kriisi oli ohimenevä ja alamme vähitellen sopeutua uusiin rooleihimme perheessä ja parisuhdekin alkaa elpyä.

 

[liisi*]

Me ei kiistellä eikä riidellä, mies ei vaan kerta kaikkiaan kiinnosta. Varmaan olisi erottu jo, jos ei olisi lasta. Ennen lasta meillä oli (ja on siis tietty edelleen, mutta silloin niitä toteutettiin enemmän) omat kaverit, harrastukset ja muut menot. MIehen kanssa vietettiin ehkä yksi ilta viikossa jotain yhteistä tehden. Nyt kun ollaan välillä 24/7 yhdessä, niin ne piirteet miehessä, joita ennen pääsi pakoon omien harrastusten pariin on nyt alati läsnä. Huomaan, ettei meillä ole loppujen lopuksi paljoakaan puhuttavaa. Jos joku ehdottaa, että laittakaa vauva hoitoon ja tulkaa meille iltaa istumaan, niin oikein kauhistun, että pitäisi viettää iltaa miehen kanssa.
Kun katson miestäni, ei tunnu miltään. On ihan sama kuka siinä olisi. Sen jutut tuntuu typeriltä, kun ennenne nauratti ja meillä oli niin hauskaa.

On puhuttu mieheni kanssa tästä, mutta hän ei kuulemma kaipaa mitään juteltavaa. Riittää, että saa illat pelata koneella tai tuijottaa telkkaria. Jee.. Sanoin, että hän varmasti ansaitsisi parempaa kuin minä, mutta mies ei yhtään ymmärtänyt mitä tarkoitin. Toivon, että se löytäisin jonkun toisen.

Kotityöt meillä on jaettu ihan puoliksi ja mies tykkää tosi paljon tehdä vauvan kanssa kaikkea. Viettää ilomielin kaikki vapaansa vauvan kanssa puuhaten, joten meillä on selvästi ihan keskinäistä tämä mielenkiinnottumuus, ei siis vauvasta johtuvaa. Ollaan kuin kämppäkaverit.

 

[Joiku]

Meillä oli ennen lapsen syntymää semmoinen vuosisadan rakkaustarina. Tapasimme jo teini-iässä ja olimme aina kuin paita ja peppu, oikeat sukulaissielut. Meillä riitti aina juteltavaa ja oli hauskaa yhdessä, samaten hellyyttä suhteessamme oli todella paljon. Harrastimme yhdessä. Olimme kaveripiirissäkin usein keskusteluissa jonkinlaisena esimerkkinä suhteesta, joka toimii. Puhalsimme yhteen hiileen, olimme aina toistemme puolella.

Oltuamme onnellisesti yhdessä 12 vuotta saimme lapsen. Lapsen syntymän jälkeen suhteemme muuttui. Nyt hellyyttä on vain lapselle. Riitelemme melkein joka päivä. Pahinta on, että tuntuu, että mies ei enää ole minun puolellani ja minun tukenani, vaan hän raivoaa ja syyllistää. Samoin minä teen hänelle. Emme puhu mistään, emme naura yhdessä, emme harrasta yhdessä.

En olisi koskaan uskonut, että meistä voi tulla tällaisia. En olisi koskaan uskonut, millaisia asioita mieheni voi minulle sanoa, kuinka paljon vihaa hänen silmiinsä voi tulla.

En voi edelleenkään edes kuvitella eroa, koska hän on niin kauan ollut koko elämäni, en voisi elää ilman häntä. Mutta jos joskus selviämme tästä kriisistä, mikään ei ole ennallaan. Ainakin tuntuu, että ne arvet, joita hänen sanansa ovat minulle aiheuttaneet, eivät arpeudu koskaan.

 

[Maaru]

Tuo onkin hyvä kysymys. En vaan oikein tiedä vastausta. Lapsi 9 kk ja meillä kyllä suudellaan paljon ja hassutellaankin mutta elämä on kaikista tempuista ja tekemisistä huolimatta niin kovin arkista. Ei oltu tunnettu mekään, kuin vuosi, ennenkuin vauva ilmoitti tulostaan. Nyt vasta huomaa, kuinka todella erilainen arvomaailmamme paikoin on ja oikeastaan koko elämänkatsomus. Mies on rauhallinen realisti, myöskin aika konservatiivinen. Minä taas impulsiivinen taivaanrannanmaalari, aina haaveilemassa jotakin. Kumpikin olemme sataprosenttisen sitoutuneita lapseen ja hänen etunsa on kaikista tärkeintä. Välillä, kun riitelemme, mieleen tulvahtaa helpotuksen tunne, että ehkä me yhteisellä päätöksellä eroamme. Ajatus "uudesta elämästä" kiehtoo ajoittain. Kummallekin on tärkeää, että jos eroon joskus päädyttäisiin siihen ei missään nimessä liity ketään toisia osapuolia, haluamme siis kumpikin olla loppuun asti uskollisia. Olemme myös edelleen toistemme mielestä oikein viehättäviä, noin ulkomuodollisesti. Eron syynä ei olisi kotityöt, ei lapsi (tietenkään), eikä mikään muukaan arkinen, vaan yhteinen päätös siitä, että kahden näin erilaisen ihmisen yhteiseloa on turha jatkaa.
Kaikesta huolimatta kumpikin kuitenkin haluamme vielä panostaa suhteeseen, katsoa mitä se voisi meille antaa. Ja tietysti ehyt perhe. Kukapa sitä ei haluaisi. Omat vanhempani olivat yhdessä, ovat edelleen "lasten takia". Kai he ajattelivat parastamme, mutta kyllä lapsikin sen tunneilmaston aistii. Äiti ja isä eivät ikinä edes halanneet ja muistan lapsuudenkotini jotenkin "sinisenä", ilottomana. Olisin niin kovasti halunnut, että he olisivat onnellisia. Minulla ei siis ole oikein kelvollista parisuhteen mallia. Tiedänpä ainakin mitä en halua. Siinä vaiheessa, kun mieheni muuttaa isäni tavoin sohvalle, tai, kun aamupusut vaihtuvat vaimeaksi moiksi, on kai aika sanoa "Kiitos näistä vuosista, me todella yritimme, mutta nyt aika löytää oma tiemme. Kiitos lapsestamme. Pitäkäämme hänestä jatkossakin yhtä hyvää huolta." Tänä aamuna me kuitenkin suutelimme intohimoisesti, joten toivoa on.

 

[meillä]

Meillä lasta odotettiin pitkään. Suhteessa ollaan oltu 4 vuotta, joista kolme toivoin ja pyysin lasta. Mies ei halunnut. Sitten kun suostui, tuli keskenmenoja. Luulen, että keskenmenojen takia emme juurikaan valittele väsymystä tai riitele. Ne oli niin rankkoja ja niin paljon itkettiin ja riideltiin silloin. Tuntuu, että lapsen myötä kaikki itkut ja riidat ovat osoittautuneet vaivan arvoisiksi. Enää ei jaksa riidellä.
Meillä minä herään yöllä imettämään ja kantelemaan, kun hampaat vaivaa. En ole siitä katkeruutta tuntenut, haluan näin. Mies ehtii olla lapsen kanssa sitten, kun on leikki-ikä.
Kotitöistä emme riitele muulloin kuin siivouspäivänä, silloinkin vain tiuskaisemme jostain mitättömyydestä. Mies aikoo hankkia siivoojan meille, niin päästään siitäkin.
Rahasta emme ole vielä saaneet riitaa aikaiseksi.
Niin, lapsen aikana emme ole riidelleet kunnolla kertaakaan. Sitä ennen lähdin usein itkien kävelylle, huusin, meuhkasin ja metelöin. Asiasta ja asiattomuuksista. Nyt kun ei ole kuukautisia ja kauan toivottu lapsi on kotona, niin elämä on arkisuudessaan välillä tylsää ja välillä ihanaa. Muistelen vain aikaa ennen lasta, niin kyllä kirkastuu.

 

[jade x]

nooh..meillä on 1,5v poika ja aika heikossa jamassa on suhde. kerettiin olemaan vain vuosi yhdessä ennenkuin lapsi jo syntyi.en ollut edes lapsen saantiin valmis.raskausaika meni hyvin, puoli vuotta synnytyksestä meni autuaasti ja rakastuneesti..mutta nyt ollaan täysin eron partaalla. mies juo liikaa,kotihommiin joutuu käskemään,haluaisi aina vain istua tietokoneella,katsoa telkkua..aamuisin on kuin perseeseen ammuttu karhu,kaiken lisäksi huomasin että meidän aatteet on ihan erilaiset ja siitä on tullut riitaa kasvatusasioissa..mies on kova vonkaamaan ja esittää marttyyria jos en anna(ei vaan nappaa yhtään) ja se raivostuttaa minua. mitähän muuta vielä..no siis,tuntuu että olen aika yh jo tässä "suhteessa" muutenkin joten ei se ero tätä elämää muuttaisi lainkaan. ainut mikä pitää kiinni vielä, on se yksinäisyyden pelko ja rakkaus jota joskus oli. ja haluan joskus myös vapaa-aikaa,koska olen nuori ja haluan vielä elääkin sitä. kun ite tän äsken kirjottamani luin,niin tuli vaan mieleen et miks hitossa ees tässä vielä mieti.

 

[Piuku-]

Mä en tiedä miten meillä menee. Kaikki on niin muuttunut vauvan syntymän jälkeen (vauva 3 kk) ja kuitenkin me vanhemmat ollaan kai samanlaisia kuin ennenkin. Vaikeinta varmaan on vaan se, ettei mihinkään enää voi lähteä tuosta noin vaan, kuten ennen tehtiin ja se välillä hiertää. Ja oikein mitään ei voi tehdä yhdessä, kuten ennen tehtiin, vaan aina tehdään juttuja joko erikseen tai sitten vauvan unirytmin mukaan.. sopeutuminen kai vie aikaa.. niin ihana kuin tuo vauva onkin, niin kyllä sitä joskus huomaa ajattelevansa, että millaista oli ennen vauvaa. Ja kaipaa vaikka ihan vaan sitä, että lauantaina sai istua rauhassa soffalla, juoda pari sidukkaa rauhassa ja katsella vaikka leffan. Nykyään tuohon ei ole aikaa tai haluja (kun aina väsyttää kun vauva on saatu nukkumaan...)

Näin meillä. Kuulostaako tutulta??!

 

[<=O=>]

Toivottavasti mahdollisimman moni tuolta haaveilijoiden palstalta tajuaisi lukea tämän ketjun... Mielestäni on hyvä, että lasta suunnittelevat saavat kuulla myös niistä ei-niin-ruusunpunaisista asioista ja osaavat ottaa ne huomioon perhesuunnittelussaan.

 

[vellilä]

Tuli jotenkin paha mieli kun näitä juttuja luki. Taidetaan olla miehen kanssa harvinaisia, meillä menee hyvin. Ei olla vielä koskaan kunnolla riidelty, joskus ollaan äreitä, ja sitten itketään ja puhutaan ja annetaan asioiden olla.
Ollaan oltu yhdessä neljävuotta, josta naimisissa kohta kaksi vuotta. Meillä on vahva yhteinen arvomaailma ja ollaan aina oltu kuin paita ja peppu. Aina yhdessä tilanne on muuttunut vain niin että meitä on nyt kolme, jotka ollaan aina yhdessä. Poika on kolme kuukautta ja mies osallistuu lähes kaikkeen hänen hoitoonsa, vaihdamme usein vaipat yhdessä ja valvomme myös yöllä molemmat, jos on tarve, niin se on paljon helpompaa.
Mies ei yleensä tee kotitöitä, vaan minä, sillä aikaa kun mies on pojan kanssa, tykkään tehdä kotityöt joten siinä ei ole mitään ongelmaa. Kyllä mieskin silloin auttaa kun koti on mennyt ihan rempalleen ja minua väsyttää.
Kumpikaan meistä ei juo joten siitä ei tule ongelmaa.
Suhteen alussa oli pieni kriisi kun mies ihastui uudestaa vanhaan heilaansa, jonka kanssa oli eronnut suhteen välimatkan takia... siitä selvittiin. Ja kaikki on sen jälkeen ollut aika selvää.
Arki on meillä parasta, kun voidaan vaan puuhata kaikkea yhdessä ja olla.
Ehkä vielä joskus meillekin tulee vielä joku iso riita, mutta sitä on turha nyt miettiä, kyllä siitäkin sitten selvitää. Ollaan kuitenkin selvitty jo monista jutuista toisiimme tukien (esim. isäni alkoholismi, keskenmenot, ystävän kuolema ja hankalat sukulaiset), ja ne ovat aina lähentäneet.
Tietenkin poikakin vie nyt oman aikansa, mutta ei se haittaa se on hän on meidän molempien lapsuuden haave, joka toteutui.

-harvinainen suhdeko?

 

[mamikka]

Ei meillä ole aikaa parisuhdetta hoitaa.. Lapsi täyttää piakkoin vuoden, enkä ole omaa aikaa tai yhteistä aikaa miehen kanssa paljon saanut. Tosin, se oma valinta. Mies rakentaa taloa illat ja viikonloput töitten jälkeen. Minä hoidan yksin kodin ja lapsen. Miehen kanssa nähdään toki joka ilta tunnin pari, mutta eipä siinä jaksa muuta kun päivän kuulumiset vaihtaa.
Rakastan lastani ja miestäni ylikaiken, mutta välillä on rankkaa ja kaikki ottaa päähän. Silloin tulee sanottu puolin jos toisin pahastikin.
Eniten harmittaa kun isä ei paljon lastansa näe. No, asia muuttuu pian kunhan pääsemme muuttamaan. Sitten totutellaan elämään kaikki kolme yhdessä, voi siinäkin omat ongelmansa tulla. Meillä lapsen kanssa omat rutiinit kehittynyt tämän vuoden aikana, eikä isä ole siihen liiemmin kuulunut... Hieman tuleva jännittää!
Toki olen kaikesta kiitollinen, lapsesta, miehestä ja uudesta kodista!!!! : )

 

[Myös täällä]

Meillä myös n.1 vuoden ikäinen poika ja oma talo ja perunamaa, mutta välillä ollaan kuin kissa ja koira..Miehessä ärsyttää aina jokin ja pitää aina pyytää tekemään vauvan kanssa yhdessä jotain, seksi ei kiinnosta yhtään vieläkään ja tuntuu ettei omaa elämää ole enää lainkaan, vain vauvan kanssa hääräämistä. Poika on kumminkin parasta, mitä elämä voi antaa, mutta väsynyt olen, kun pojan kanssa ollaan paljon kaksistaan. Isä on töissä paljon ja aina jotain puuhaa,kun on omakotitalo ja remppahommia. Pitäisi varmaan päästä vähän tuulettumaan tai kylpylälomalle tai jotain, mutta en halua mieheni kanssa. Haluaisin enemmän aikaa itselle, mutta kun käyn asioilla, niin heti on kyllä poikaa ikävä. Parisuhde on mitä on, ei parhaimmasta päästä, mutta jo pojankin takia yritän, vaikka aika paljon tulee naputettua ja aiheesta..Tuntuu ettei miehistä ole mihkään. Jos vaihdettaisiin paikkaa et mies on kotona ja minä töissä, niin uskoisin et mieskin tajuaisi, kuinka rankkaa vauvan hoito loppujen lopuksi on + siihen kaikki kotityöt ym.

 

[Paljon opittavaa]

Meillä oli se tilanne, että ehdimme olla 4 vuotta yhdessä ennen vauvaa. Halusimme kumpikin vauvaa. Ennen lasta oli rauhallista ja tasaista. Äitiys muutti minua; mies ehkä pysyi enemmän ennallaan. Minä kaipasin äidiksi tulon jälkeen enemmän huomioimista, rakkauden osoituksia, auttamista kotitöissä ja yhdessäoloa nimenomana perheenä. Tunsin itseni naiselliseksi ja elämä oli ihanaa suloisen vauvan kanssa, mutta mies tuntui väärältä.

Mies piti itsekkäästi kiinni omista harrastuksistaan. Minä kuulemma ruikutin turhasta. Mies ei suostunut näkemään minun näkökantaani lainkaan. Hän pakotti minut heti äitiysloman jälkeen töihin ja hän jatkoi asioiden arvostelua rahan perusteella. Hän saattoi ostaa uudet stereot, mutta vauvalle kaikki olisi pitänyt ostaa käytettynä.

Minusta kavereille meno jne olisi ollut tärkeää vauvan kanssakin, mutta hänen mielestään vauvan kanssa oli mahdotonta matkustaa. Hän ei osannut sopeutua ajatukseen, että bilekavereiden sijasta oltaisikin vain vietetty koti-iltaa kaveriperheen kanssa jne.

Päädyimme aikoinaan yhteen kavereina ilman suurta intohimoa ja rakkautta. Ajattelin, että tästä miehestä tulee luotettava isä lapsillemme. Kyllähän hän tykkäsi lasten kanssa olla sitten, kun lapsille tuli vähän ikää ja he osasivat itse puhua ja kävellä.

En tiedä, missä meni oikein vikaan. Ainakin olisi pitänyt minun osata pitää pääni tarkemmin. Sen ainakin opin, että jos parisuhdesotkuja ei saa selväksi, pitää hakea apua ulkopuolelta. Ei siis mitään pettämistä jonkun kanssa, vaan ihan psykologin tai perheterapeutin apua. Mielellään apua siis ajoissa eikä vasta sitten, kun ei enää edes halua yrittää.

Lopulta minä otin eron. En jaksanut enää vetää kivirekeä perässä. Koin, että olin viimeiset vuodet ollut enää vain perheenäiti, enkä vaimo. Seksielämäkin tapahtui miehen halujen mukaan enkä lopulta viimeisinä vuosina edes välittänyt siitä kunhan vain hän hoiti hommat nopeasti.

Omat lapseni olivat 7-vuoden tuntumassa eron aikoihin. Tietysti ero oli heille kova paikka ja annoin heille paljon tukea muutaman kuukauden ajan eropäätöksestä kertomisen jälkeen. Uskon, että heille oli helpompi sopeutua eroon, kun he eivät vielä olleet murrosikäisiä, vaan keskusteluyhteys oli helppo.

Minusta pitäisi olla niin, että äitiysvalmennuksessa keskityttäisi myös siihen, miten parisuhde voisi hyvin vauvan syntymän jälkeenkin. Ainakin itselleni tuli yllätyksenä se, että ennen parisuhdetta ei riidelty, mutta vaikka vauvan syntymän jälkeen ei riidelty, niin ongelmat vain lakaistiin maton alle niin, että suhde sairastui ja viha väreili pinnan alla. Aiemmin siis minä mukauduin, niin sopu säilyi. Kun en enää ollutkaan kiltti tyttö, ongelmat alkoivat. Niihin ongelmiin pitäisi tarttua heti eikä sitten, kun peli on jo menetetty.

 

[kata-82]

Me oltu yhessä n. 9 vuotta, asuttu saman katon alla 7 vuotta ja tytär 3 kk. Suhde voi todella hyvin, vauvan tulo ei ole muuttanut suhdettamme juuri mitenkään, lujittanut vain.

Jotenkin samastuin vellilän tekstiin, et tuli paha mieli ku luki näitä juttuja ja haluisin toivottaa voimia ja jaksamista kaikille.

Eräs tuttavani oli aikoinaan sellaisessa tilanteessa, että vauva oli muutaman kuukauden ikäinen kun päätyivät silloisen kumppanin kanssa eroon, päätöksen tekoon meni aikaa ja kyyneleitä, yrittivät paikata suhdetta lapsen takia, mutta loppujen lopuksi päätyivät siihen että parempi 2 hyvää kotia kuin 1 huono.

Tsemppiä! Keskustelkaa kumppaninne kanssa ja vaalikaa myös kahdenkeskisiä hetkiä, jos vain mahdollista.

 

[sama homma]

Me ei kiistellä eikä riidellä, mies ei vaan kerta kaikkiaan kiinnosta. Varmaan olisi erottu jo, jos ei olisi lasta. Ennen lasta meillä oli (ja on siis tietty edelleen, mutta silloin niitä toteutettiin enemmän) omat kaverit, harrastukset ja muut menot. MIehen kanssa vietettiin ehkä yksi ilta viikossa jotain yhteistä tehden. Nyt kun ollaan välillä 24/7 yhdessä, niin ne piirteet miehessä, joita ennen pääsi pakoon omien harrastusten pariin on nyt alati läsnä. Huomaan, ettei meillä ole loppujen lopuksi paljoakaan puhuttavaa. Jos joku ehdottaa, että laittakaa vauva hoitoon ja tulkaa meille iltaa istumaan, niin oikein kauhistun, että pitäisi viettää iltaa miehen kanssa.
Kun katson miestäni, ei tunnu miltään. On ihan sama kuka siinä olisi. Sen jutut tuntuu typeriltä, kun ennenne nauratti ja meillä oli niin hauskaa.

On puhuttu mieheni kanssa tästä, mutta hän ei kuulemma kaipaa mitään juteltavaa. Riittää, että saa illat pelata koneella tai tuijottaa telkkaria. Jee.. Sanoin, että hän varmasti ansaitsisi parempaa kuin minä, mutta mies ei yhtään ymmärtänyt mitä tarkoitin. Toivon, että se löytäisin jonkun toisen.

Kotityöt meillä on jaettu ihan puoliksi ja mies tykkää tosi paljon tehdä vauvan kanssa kaikkea. Viettää ilomielin kaikki vapaansa vauvan kanssa puuhaten, joten meillä on selvästi ihan keskinäistä tämä mielenkiinnottumuus, ei siis vauvasta johtuvaa. Ollaan kuin kämppäkaverit.

Aikalailla samat ajatukset täällä, mies ei kiinnosta... Lapsi vuoden. Mies hoitaa kyllä ihanasti kotityöt ja lasta, on oikein "unelma", mutta minun tunteeni ovat jossain... Ja todellakin, oikein kauhistuttaa jos pitäisi lähteä miehen kanssa kaksin jonnekin. Olen miehelle puhunut asiasta, hän rakastaa minua yli kaiken, eikä halua todellakaan edes harkita eroa. Itse olen sitä miettinyt... Mutta, kuten ap:tä, myös minua mietityttää oma jaksaminen, taloudellinen tilanne... Ja eniten se, etten saanutkaan sitä perhettä jota halusin, unelma siitä särkyy - ja minun johdostani. En ymmärrä mitä tehdä, tuntuu että olen umpikujassa. Haluaisin lisää lapsia - mutta kannattaako jatkaa tässä suhteessa kun tuntuu etten halua niitä tämän miehen kanssa?!