Mistähän sitä aloittais...tuntuu että pää on iha sikatäynnä kaikkee ajatusta mutta on vaikee saada sitä ulos..
Oon siis suuruusperheen äiti.
Itselläni on viisi lasta joista kuopus nykyisen aviomieheni kanssa.
Asumme erillämme,n.100m päässä toisistamme.
Miehen tahdosta.Tai oikeestaan sen lapsen. kai.
Miehelläni on yksi lapsi nuoruuden suhteesta.
Yhteensä meitä on siis paljon.
Yhteisaikaa takana nyt kolme vuotta,naimisissa ollaan oltu joulukuusta 2012 asti.
Rakastan miestäni ehdoitta,niin niin paljon.
Mutta,olen hänen myötään menettänyt kaiken kontaktin muihin ihmisiin.
Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. En siis uskalla solmia uusia kaverisuhteita ihan tuosta noin vaan.Olen paniikissa jos joku outo tulee juttelemaan. Kauppaan menen lähes aina lapsen kanssa etten joudu menemään yksin. Tai pistän esikon käymään kaupassa.
Sanonta : ennen oli elämä,nyt on facebook ei ole totta minulle.
Minulle se olisi ollut juuri toisinpäin.
Mäkin olin siellä vielä muutama kk sitten.
Ainoa paikka,missä uskalsin tutustuu ihmisiin,jutella,ja sain uusia kaveri/ystävyys suhteita.
Minulla on (tai oli) kavereina paljon miespuolisia,muutamia naisiakin.
En ole niin naisellinen,että tulisin juttuun niiden kanssa. Ainahan mä oon ollu "vähän jätkä".
Kumminkin.
MIeheni halusi mun lopettavan fb:n. Epäili että teen suhdetta miehiin siellä
Ja koska hän on minulle niin tärkeä,tottelin.
Ei se fb mun elämäni ollut,mutta todellakin,ainoa tapa olla kontaktissa ihmisiin,ystäviin jotka asuu monen sadan kilometrin päässä...
Muutin mieheni asuinpaikkakunnalle lapsineni kolme vuotta sitten.
Tällä hetkellä,minulla on täällä yksi ystävä. YKSI kolmen vuoden asumisen jälkeen.
Nyt olen huomannut,että olen vain ja ainoastaan kotona.
Ilman fb:tä,olen eristäytynyt.
Koska mulla ei ole täällä ystäviä tai kavereita,mun luona ei kukaan käy kylässä.
Mulla ei ole ketään kenen luona käyn kylässä.
Tuntuu että seinät kaatuu päälle.
Miehellä on omat menot,monet yöt silti onneksi mun luona.(lähtee aamulla ja palaa puolen yön aikaan)
Silti ei halua asua yhdessä,kai koska sanoo,että tyttärensä ei halua.
Sillä on elämää seinien ulkopuolella.
Mulla ei ole.
Mulla on vain minä ja lapset.
Jokainen hetki odotan että mies tulee,päivän kohokohta siis mulle.
En oo yksin.
Mulla on aikuinen seurana.
Mutta...
Mä olen miettinyt että olenko uhrautunut liikaa kun olen jättänyt kaiken hänen vuokseen,muuttunut niinkuin hän on halunnut. Hän valasi muotin ja minä ahtauduin siihen.
Ei mulla ole iltoja kavereiden kanssa.
Miehellä on.
Ei mulla ole ketään joka pyytäisi kylään,viettämään aikaa.
Miehelläni on.
En yritä miellyttää miestäni,haluan vaan sen olevan tyytyväinen muhun.
Tuntuu vaan että mitä enemmän luovun omastani,sitä vhemmän itse saan.
Ikäähän meillä on jo,mies yli 40,minä kovaa vauhtia saavuttamassa.
Mä olen niin hemmetin yksin eikä se tajua sitä.
Sen luokse tulee vieraita. Jos asuttais yhdessä,ne vieraat tulis myös mun luokse.
Ja tää mun pelkotila käy aina vaan pahemmaks...kohta en varmaan uskalla mennä ulos ollenkaan koskaan ikinä...
Ne vähäiset tuttavani joiden kanssa voisin kahvitella,ajaa luokse lastenkin kanssa,sattuu olemaan miehiä...ja sehän ei passaa...vaikkakin että sen jos jonkun luulis tietävän et mies ja nainen todellakin voi olla vain kavereita.!
Onko olemassa yhtään ketään yhtä yksinäistä???
Oon siis suuruusperheen äiti.
Itselläni on viisi lasta joista kuopus nykyisen aviomieheni kanssa.
Asumme erillämme,n.100m päässä toisistamme.
Miehen tahdosta.Tai oikeestaan sen lapsen. kai.
Miehelläni on yksi lapsi nuoruuden suhteesta.
Yhteensä meitä on siis paljon.
Yhteisaikaa takana nyt kolme vuotta,naimisissa ollaan oltu joulukuusta 2012 asti.
Rakastan miestäni ehdoitta,niin niin paljon.
Mutta,olen hänen myötään menettänyt kaiken kontaktin muihin ihmisiin.
Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. En siis uskalla solmia uusia kaverisuhteita ihan tuosta noin vaan.Olen paniikissa jos joku outo tulee juttelemaan. Kauppaan menen lähes aina lapsen kanssa etten joudu menemään yksin. Tai pistän esikon käymään kaupassa.
Sanonta : ennen oli elämä,nyt on facebook ei ole totta minulle.
Minulle se olisi ollut juuri toisinpäin.
Mäkin olin siellä vielä muutama kk sitten.
Ainoa paikka,missä uskalsin tutustuu ihmisiin,jutella,ja sain uusia kaveri/ystävyys suhteita.
Minulla on (tai oli) kavereina paljon miespuolisia,muutamia naisiakin.
En ole niin naisellinen,että tulisin juttuun niiden kanssa. Ainahan mä oon ollu "vähän jätkä".
Kumminkin.
MIeheni halusi mun lopettavan fb:n. Epäili että teen suhdetta miehiin siellä
Ja koska hän on minulle niin tärkeä,tottelin.
Ei se fb mun elämäni ollut,mutta todellakin,ainoa tapa olla kontaktissa ihmisiin,ystäviin jotka asuu monen sadan kilometrin päässä...
Muutin mieheni asuinpaikkakunnalle lapsineni kolme vuotta sitten.
Tällä hetkellä,minulla on täällä yksi ystävä. YKSI kolmen vuoden asumisen jälkeen.
Nyt olen huomannut,että olen vain ja ainoastaan kotona.
Ilman fb:tä,olen eristäytynyt.
Koska mulla ei ole täällä ystäviä tai kavereita,mun luona ei kukaan käy kylässä.
Mulla ei ole ketään kenen luona käyn kylässä.
Tuntuu että seinät kaatuu päälle.
Miehellä on omat menot,monet yöt silti onneksi mun luona.(lähtee aamulla ja palaa puolen yön aikaan)
Silti ei halua asua yhdessä,kai koska sanoo,että tyttärensä ei halua.
Sillä on elämää seinien ulkopuolella.
Mulla ei ole.
Mulla on vain minä ja lapset.
Jokainen hetki odotan että mies tulee,päivän kohokohta siis mulle.
En oo yksin.
Mulla on aikuinen seurana.
Mutta...
Mä olen miettinyt että olenko uhrautunut liikaa kun olen jättänyt kaiken hänen vuokseen,muuttunut niinkuin hän on halunnut. Hän valasi muotin ja minä ahtauduin siihen.
Ei mulla ole iltoja kavereiden kanssa.
Miehellä on.
Ei mulla ole ketään joka pyytäisi kylään,viettämään aikaa.
Miehelläni on.
En yritä miellyttää miestäni,haluan vaan sen olevan tyytyväinen muhun.
Tuntuu vaan että mitä enemmän luovun omastani,sitä vhemmän itse saan.
Ikäähän meillä on jo,mies yli 40,minä kovaa vauhtia saavuttamassa.
Mä olen niin hemmetin yksin eikä se tajua sitä.
Sen luokse tulee vieraita. Jos asuttais yhdessä,ne vieraat tulis myös mun luokse.
Ja tää mun pelkotila käy aina vaan pahemmaks...kohta en varmaan uskalla mennä ulos ollenkaan koskaan ikinä...
Ne vähäiset tuttavani joiden kanssa voisin kahvitella,ajaa luokse lastenkin kanssa,sattuu olemaan miehiä...ja sehän ei passaa...vaikkakin että sen jos jonkun luulis tietävän et mies ja nainen todellakin voi olla vain kavereita.!
Onko olemassa yhtään ketään yhtä yksinäistä???
