ettekö pelkää?

[n30]

Mietin lapsen hankkimista tai hankkimatta jättämistä, kun ikää alkaa olla sen verran että loputtomiin ei voi jahkailla.

Olen havainnoinut lähipiirin ja etäämmälläkin olevien perheitä suurinpiirtein omassa ikäluokassani, ja todennut että ovat edelleen kovin äitivetoisia. Erotessa nainen saattaa jäädä käytännössä yksinhuoltajaksi, kun isukkia kiinnostaakin uusi teini-ikä tai sitten perheessä on alun alkaenkin vain yksi TODELLA motivoitunut vanhempi.

Eräs tuttu nainen, viisissäkymmenissä, sanoi asiasta puhuessamme että sitten olet valmis kun olet valmis vastuuseen lapsesta vaikka yksin. En ole, sen voin sanoa miettimättä.

Niin paljon kuin rakastankin sisarusteni lapsia, en mielelläni ""hoida"" edes heitä. Vietän aikaa, leikin, luen, juttelen - lapsen parkuessa tyrkkään sen äidilleen. Isätkin ovat useimmiten tässä vaiheessa paenneet takavasemmalle.

Kaikki miehet eivät tee niin, toiset ovat lastensa kanssa kaiken liikenevän ajan eivätkä jätä vastuullisen ""ikävän"" vanhemman roolia naiselle. Mutta riski siitä on aika suuri. Miehellä on paljon suurempi mahdollisuus helpompaan rooliin vanhemmuudessa, naisella ei - niin se yksinkertaisuudessaan menee.

Olisin hyvä viikonloppuisä, juuri sen verran jaksaisin lasta kerrallaan. Mutta raskaus, synnytys, imetys, lapsessa totaalisesti kiinni oleminen... Ne aiheuttavat lähinnä kauhunväristyksiä.

Eikö kukaan muu mieti näitä ja pelkää että jäisi lapsen kanssa yksin, joko suhteen aikana tai erotessa? Eikö teitä hirvitä se että äitiyden rooli on niin kapea ja nainen suurinpiirtein demonisoidaan jo etä-äitiydestäkin? Oletteko VARMOJA siitä että tämä on sitä mitä haluatte?

Minä en näillä näkymin siis päädy äidiksi ellei mieli muutu kovasti tai se klassinen vauvakuume iske. Geeneissä vauvakuumetta ei ainakaan ole, oma äitini ei kuulemma ole koskaan kuumeillut.

Mutta kuulisin mieluusti mielipiteitänne ja ajatuksianne, voisin peilata kenties omia tuntemuksiani niihin.

Ilkeästikin saa toki vastata , mutta en ole tarkoittanut tätä viestiä minkäänsortin provoksi tai ärsyttämiseksi.

 

[Hmm]

no ei mullakaan mitään vauvakuumetta ole koskaan ollut (ei läheskään kaikilla äideillä ole ollut), toisten nyyttejä en ole koskaan ihastellut tyyliin ""mullekin tuollainen söpötys"". Vauvat eivät ylipäätään mun mielestä ole söpöjä, kissanpennut sen sijaan ovat. Mutta se oma lapsi onkin sitten ihan eri juttu, halusin kuitenkin perheen johon lapsia kuuluu minun ja mieheni lisäksi. Eikä mua pelota etttä mies lähtee lätkimään (ennemmin että hän kuolee vaikka auto-onnettomuudessa), on niin vastuuntuntoinen isä kun olla voi ja viettää mielellään lasten kanssa vapaa-aikaansa. Meillä mies oli se joka alunperin kuumeili . Meillä oli takana yhdessäeloa jo 10 vuotta ennen kuin lasta ruvettiin ""tekemään"".

 

[...]

en tiedä olenko sitten kamalan naivi, mutta mä ainakin luotan täysillä mieheeni ja uskon, että tullaan selviämään yhdessä lapsen hoidosta ja kasvatuksesta. enkä suunnittele eroavani miehestä ikinä

en ole miettinyt ""äitiyden kapeaa roolia"". uskon että jokainen saa elää perhe-elämäänsä haluamallaan tavalla, eikä tarvitse pakottautua rooliin, joka ei omalta tunnu.

 

[Daalia]

En ole minäkään kokenut sen kummemmin vauvakuumetta, tai no ehkä joo, mutta sitten pian jo vauvamme ilmoittikin tulostaan. Mutta en siis mitenkään ole kuumeillut vuosia ja höösännyt muiden lapsista.

Minusta on ihan luonnollista ja tarkoituksenmukaistakin, että äidillä on todella, todella kiinteä suhde lapseen. Kyllä sitä on kiinni lapsessa, mutta minun mielestäni se on niin luonto tarkoittanut: äiti oppii lapsen signaalit ja lapsi saa sitä läheisyyttä, mitä tarvitsee. Muutenkin kaikki: raskaus ja synnytys ja lapsen hoito; kaikki niissä on niin luonnollista ja tarkoituksenmukaista, kun sitä alkaa ajattelemaan.

Äitiyden rooli on varmasti kapea, lapsettoman silmistä. Minusta tämä on tärkeintä mitä tähän asti olen tehnyt ja minulla on takanani jo pitkä ura töissä. Tässä on saanut kaivaa itsestään ihan uusia voimavaroja esiin ja oppinut niin miljard asiaa ja kehittynyt ihmisenä ihan valtavasti. Ei tämä ole mitään vaaleanpunaista höttöä, mutta minulla ei ikinä ollutkaan mitään ruusuisia kuvitelmia, mutta ei myöskään alkuperäisen kirjoittajan ahdistavia fiiliksiä.

Enkä minäkään pelkää vastuuta lapsesta yksin. Siis ilman miestä, en minä yksin jää ja vaikka jäisinkin, tiedän että minä pystyn hoitamaan lapsen vaikka yksin. Onneksi ei tarvitse, sillä lapsen isä osallistuu parhaansa mukaan ja onkin hyvä isä lapselle. Minun lähipiirissäni ei kyllä ole lapsen syntymän jälkeen tullut isille mitään uutta teini-ikää, vaan ovat kaikki omaksuneet vastuullisen vanhemman roolin, välillä olen jopa yllättänyt (positiivisesti) joidenkin miesten kohdalla tapahtuneesta kypsymisestä. Miehelle tuo, vanhemmuuteen kasvaminen, kuitenkin on vaikeampaa - minusta raskausaika tekee naisesta jo äidin.

 

[tyttö82]

Itselläni tässä laskettuaika n.3vko päästä odotan innolla kuten tuleva isukkikin lapsen syntymää ja tottakai tiedämme sen muuttavan paljon,mutta yhdessä varmasti selviämme vaikeidenkin aikojen yli!!!!! Raskaaksi tullessani mietin sitä entäs jos joskus sitten jääkin lapsen kanssa yksin niin selviänkö....eihän sitä voi tietää vaikka toinen yllättäen kuolis tai jotain ja siks jäis yksin niin pärjättävähän se vain on itselläni ainakin hyvien ystävien ja vanhempieni avulla selviäisin yksinolostakin,mutta en usko tulevan isukin meitä yksin jättävän jos joskus ero nyt sit tulis ei hän lasta jättäis KOSKAAN!! Vanhemmuuden vastuun kyllä jaamme paljon molempien kesken vastuu ei jää vain minulle äitinä,ja uskon isukin ottavan paljon vastuuta vauvasta ihan alusta lähtien.Ei minua pelota tuleva,otamme rauhassa ja yhdessä kuljemme kohti vanhemmuuden satamaaToiset vain eivät ole välttämättä ""äiti tyyppiä"" eikä kaikki lapsisat tykkää,eihän kukaan pakota lapsia hankkimaan,mielummin jättää sit hankkimatta jos yhtään epäröi.

 

[julriikka]

Sä ajattelet liikaa. Yritä ottaa päivä kerrallaan. Mun mielestä toi on kyllä eräänlainen alitajunnan hätähuuto, joka kertoo et sun suhteessa ei ole kaikki hyvin, jos etukäteen joudut murehtimaan että eroatte. Ja jos joku viisikymppinen on sanonut sulle noin, niin ehkä hän on vain katkeroitunut.

 

[ap]

Noh, ihan mielenkiintoinen ajatuskuvio mutta kun ajattelen näin ylipäänsä kaikista suhteista - ei mikään parisuhde ole niin takuuvarma etteikö se voisi rikkoutua (tai puoliso vaikka kuolla). En pohdi mahdollista eroa jatkuvasti, näissä vanhemmuus- vastuu- asioissa vain usein tuntuu käyvän niin että nainen on se jonka pitäisi ottaa myös ero ja yksinhuoltajuuden mahdollisuus huomioon. Ei tarvitse kuin silmäillä tilastoja yksinhuoltajien määrästä ja sukupuolesta niin ilmenee etten nyt ihan silkkaa pessimismiäni ole liikkeellä.

Ei mielestäni ole katkeroitunutta minkään ikäiseltä ottaa huomioon elämän realiteetteja, mutta ehkä olenkin liian inhorealisti sitten joidenkin mielestä.

 

[Zirp]

Mielestäni kertoo enemmänkin, että ap todella pohtii näitä juttuja. Olet varmasti aika itsenäinen ihminen ja sitä kautta ehkä toisesta huolehtiminenkin pelottaa.
Minulla on lapsellani ihana isä, meillä menee parisuhteessa hyvin, mutta silti totta on, että suurin vastuu kodista ja lapsesta vain jotenkin luisuu äidille. Ehkä itsekin tuen sitä roolia itselleni. Mutta se, joka huolehtii esim. lähtiessä jonnekin, että kaikki on mukana on se sama, joka myös huolehtii lapsen mahdollisista lääkityksistä yms yms yms.Siis on isä läsnä fyysisesti tai ei...

Siis jos ymmärrät ap, niin kyse on kyllä siitä, että vaikka kuinka olisi täydellinen isi ja lapsi ja perhe, niin kyllä se lapsen viihdyttäminen (ainakin siis meillä) osuu enemmän isille ja minä äitinä huolehdin arjesta ylipäänsä. Ehkä se, että äiti on kotona ainakin aluksi vaikuttaa. Minä olen jo palannut töihin, mutta työnjako on jo molempien selkäytimessä.
En tiedä menikö tämä aivan asian vierestä, mutta halusin vastata lähinnä siihen, että suhteesi olisi automaattisesti huono, jos mietit näitä.
Yksi tapa ""katsoa"" tulevaisuuteen on katsoa omia ja miehesi vanhempia. Miten he toimivat? Mikä siinä on hyvää ja mitä itse muuttaisit, jos teillä olisi lapsia..

Hyvvee kesää kaikille!

 

[kesä]

Ap: et ole mielestäni yhtään liian inhorealisti, vaan ihan sopivasti!!! Naiivi ei saa olla!

Itse olen miettinyt samoja asioita silloin kun yritimme raskautua ja nyt sen aikanakin. Olen vaan tullut siihen lopputulemaan, että pidän riskiä ottamisen arvoisena. Eli toivon todella, että avokkini ja minun tieni eivät lapsen saamisen jälkeen eroaisi, mutta jos eroavat en kadu lapsen saamista. Sitä kun tulee tiettyyn ikään (+30v.) täytyy ajatella niinkin, että jos ylipäätään haluaa jälkikasvua ei voi jäädä katselemaan ja pohtimaan täydellisen parisuhteen edellytyksiä loputtomiin. Olen ollut tulevan lapseni isän kanssa yhdessä nyt 11 vuotta ja välillä ajattelen että näinköhän olemme yhdessä vielä toisen mokoman! Who knows!? Mutta ainakin tiedän hänestä ihmisenä enemmän kun jos nyt lähtisin etsimään tällä iällä uutta ihmistä perheenperustamismielessä! Eli ts. minulle asia on selvä siinä mielessä, että kun TIÈDÄN että haluan ainakin yhden lapsen, tiedostan ja otan vastaan sen mukana tulevat riskit.

 

[30+]

Olen kanssasi ""kesä"" aivan samaa mieltä asiasta.
On kauheaa ja valitettavaa mutta totta, että pakko on miettiä myös sitä puolta mitä, jos jää yksin lapsen kanssa? Itse olen aina sanonut sitä että teen lapsen vaikka yksin, sillä loppujen lopuksi siellä kiikkustuolissa istuessa tärkeintä on että lapset ja lapsen lapset käyvät katsomassa. Lähipiirissäni on monta vanhaa naista, josta eivät koskaan hankkineet lapsia syystä tai toisesta, heidän vanhuutensa on aika synkkä.
Lähipiirissäni on juuri sattunut myös yllätys avioero ja lapsi siinä keskellä 2,5-vuotias, ja siinä suhteessa isä oli se joka alunperin kuumeili enemmän, suhteen äiti ei koskaan kuvitellut jäävänsä yksin lapsen kanssa. Heillä on kuitenkin yhteishuoltajuus, mutta arki on kuitenkin äidin vastuulla. Ja näitä tapauksia on valitettavan paljon. Koskaan ei vaan voi tietää.

Lapsen ""hankkimiseen"" sisältyy omat riskinsä. Mutta olen myös sitä mieltä että se riski pitää ottaa.

 

[Justiina]

Kiva kun näistäkin täällä keskustellaan: samassa tilanteessa kuin ap, lapsen saaminen lähinnä kauhistuttaa, joten vielä en ole suostunut vakavasti vauvakuumeilevan miehen toiveisiin.

Vauvakuumetta ei itselläni ole, ja tuskin tuleekaan. Ja minustakin tulisi loistava 'viikonloppuisä'. Pelkään etten jaksakaan tai halua hoitaa jäkikasvua joka päivä joka viikko joka tunti.

 

[äitee]

Olen samaa mieltä kuin Daalia: kyllä luonto tikanpojan puuhun ajaa.

Olen sekä äiti että äitipuoli. Joskus ja etenkin silloin, kun en vielä ollut äiti, toisen lasten hoitaminen tuntui työläältä. Kyllähän lapset ON vaativia otuksia.

Oman lapsen hoitaminen on sekin ollut rankkaa, mutta sitä tekee toisella tapaa: syvästä rakkaudesta. Siksipä sitä jaksaa silloinkin, kun ei oikeasti jaksa - siis parisuhteessa elävillä äideilläkin tulee eteen tilanteita, joissa omat voimat loppuisivat (vaikkapa kun herää toistakymmentä kertaa joka yö kuukaudenkin ajan syöttämään / vaihtamaan vaippaa), mutta silti pitää vaan jaksaa. Ja sitähän jaksaa.

Se onkin yksi äitiyden riemuja - itsestään oppii paljon ja oppii pystyvänsä paljon enempään kuin koskaan kuvitteli. Niinpä sitten se, jos lapsen kanssa jäisi yksin syystä tai toisesta ei pelota niinkään paljoa. Vastuu on oikeastaan ihan sama, onpa sitä yksin tai kaksin ja työmäärä nyt on joka tapauksessa melkoinen.

Se taas, että millainen isä puoliso on, ei ole loppujen lopuksi paljoltikaan naisen päätettävissä tai hallittavissa. Jotkut luistavat vastuusta, toiset päästävät naisensa helpommalla. Joka tapauksessa aivan luonnon sanelemista syistä äiti on lapselle pitkään ensisijainen hoitaja (esim. imetys) - ja myös emotionaalisesti hyvin tärkeä.

Ei kukaan ole äiti syntyessään eikä vielä lapsenkaan syntyessä. Äidiksi tullaan vähitellen, vastuuseen ja työhön oppii ja kasvaa. Siitä oppii nauttimaan. Äitiys antaa elämään sisältöä, rakkautta, onnea ja syvyyttä aivan toisin kuin ikinä lapsettomana olisin voinut kuvitella.

On hyvä pohtia, on turha pelätä.

 

[ap]

Vastaan tähän vaikka voisin vastata muuallekin ketjuun, tosi kiinnostavia vastauksia kaikilla. Kiitos niistä.

Niinhän se on että ihminen venyy uskomattomiin suorituksiin kun on pakko, ja uskon kyllä että rakastaisin lasta jos sellaisen saisin. Siitä huolimatta ajatus kaikennielevästä läsnäolosta (sitä se kuitenkin pienen lapsen kanssa on) ei tunnu yhtään houkuttelevalta. Olen ollut jo vuosia naimisissa ihanan miehen kanssa, mutta hänestäkin tarvitsen aina välillä ""lomaa"". En jaksa hirveän intensiivisesti antaa aikaani ja tunteitani, vaikka ne olisivat kuinka aitoja ja voimakkaita. Toki lapsi kasvaa, mutta ei se ihan hetkessä käy.

En mitenkään tuomitse sitä jos lapsen hankkimisen osamotiivina on se että on vanhana jälkipolvea, itselleni se ei ole syy suuntaan eikä toiseen. Tein opiskeluaikana vuosia töitä vanhusten kanssa ja näin ikävän paljon yksinäisiä vanhuksia, myös sellaisia joilla oli lapsia ja lapenlapsia. Onnellisimmilta vaikuttivat ne joilla oli jotakin omaa, yleensä sosiaalista elämää muiden vanhusten kanssa tai minkä tahansa ikäisiä ystäviä. Ei sitä tietenkään voi etukäteen tietää miten itse kunkin elämä kulkee.

Jotenkin se suurin ero minun ja lapsia haluavien/hankkineiden välillä tuntuu olevan HALU olla vanhempi. Ymmärrän toki että vastuun ottaminen lapsesta teorian tasolla on eri asia kuin todellisuudessa ja että omat motiivit voisivat olla hyvinkin toisenlaiset kun lapsi olisi olemassa, mutta silti... Kun yksinjääminen on mahdollista ja päävastuu kuitenkin käytännössä lähes aina naisen, minun motivaationi äitiyteen näyttää edelleen pyöreätä nollaa.

Kunpa olisi se vaihtoehto että voisi olla ""isä"", ehkäpä minustakin sitten olisi vanhemmaksi.

 

[kuumeeton]

kyllä pelkään. Mä oon nuorin omassa perheessäni, ei minkään valtakunnan kokemusta lapsenhoidosta ennen omaani. Pelkäsin kuin syötävä lapsen hoitoa ja sitä miten kestän jos lapsi on koliikkinen jne, miten jaksan valvoa ja miten jaksan ottaa vastaan lentävät puurolautaset jne. Kaikenmaailman uhkakuvat olivat mielessäni ja näin painajaisia. Ekan lapsen saaneena, tiedän nyt että oman kanssa jaksaa. Pinna venyy, venyy ja venyy, joskus tietysti paukkuukin mutta sitten taas jaksaa. Sattumoisin olin just ekan vuoden 100% kiinni lapsessa (monien tekijöiden summa eikä isän syy) mutta se meni niin nopeasti se aika ohi, kuulostaa tietty kliseeltä.

Nyt kun lapsi kohta 2v, harkinnassa toinen. Ja taas pelottaa vietävästi. Tiedän että kun ikää on se 30 pitäisi nyt laittaa alulle, mutta mutta. Taas sama virsi, miten ihmeessä jaksan ja kestän? Oma yritys juuri päässyt vauhtiin mutta kello tikittää....

Toisin sanoen voin kyllä sanoa että en ainakaan mä voisi koskaan tehdä lapsia jos olisin 100% varma että nyt on sen aika. Koska et voi tietää mitä vastaasi saat, et voi millään myöskään varautua, vaan on otettava mitä annetaan. Menipä filosofisesti. mutta niin se on. Minä aion rohjeta, konkurssin uhallakin, ryhtymään toisen lapsen hankintaan.
Tsemppiä.

 

[Justiina]

Kiitos ap:lle ja 'kuumeettomalle', ja muillekin, ajatuksista!

Ap:n kanssa niin samassa tilanteessa ja samoilla linjoilla, että olisi voinut tulla omasta kynästä/näppäimistöltä, Voi kunpa voisinkin ryhtyä 'vain isäksi' eikä tarvitsisi kantaa naisen taakkaa.

'Kuumeettoman' kirjoitus oli ihanan lohduttava. Kontrollifriikkinä kammoan kaikkea sellaista johon voi itse vain vähän vaikuttaa, pitäisi kai vaan antaa mennä, MUTTA...!

 

[hennu]

Vanha aihe, mutta hyviä kysymyksiä. Itse painiskelen aika samantyyppisten asioiden kanssa, vaikka jo yritämme lasta miehen kanssa. Mitenköhän sitä uskaltaa?

Mitä jos miehellä iskee menohalut ja jään mahan kanssa yksin? Mitä jos sata muuta asiaa? Tuli taas sellainen olo että olen jotenkin päästäni vialla kun edes mietin tätä, kun toisille asiat ovat niin selviä ja kristallinkirkkaita.

 

[Syymami]

'Lapsenteko' ei välttämättä ole ihan niin yksinkertaista - moni ei saa vaikka haluaisikin, toisaalta yllätys/vahinkoraskauksiakin on...
Lasten hankkiminen ei ole vastaus parisuhdeongelmiin eikä sitä oikein voi kokeillakaan 'huvin vuoksi' kun palautusoikeutta ei ole...
Itse olen tehnyt abortin 27v. kun erottuani silloisesta miehestä huomasin olevani raskaana. En missään nimessä olisi halunnut lasta yksin, perheenikin asuu kaukana toisella paikkakunnalla. Taloudellista tmvst. syytä minulla ei päätökseeni ollut. Suren sitä ihmistä joka ei koskaan syntynyt, mutta toisaalta seison tukevasti päätökseni takana enkä ole katunut sitä koskaan. Huonosta suhteesta eronneena en olisi halunnut (enkä ole) olla missään tekemisissä exäni kanssa ja kuten sanottua, yksin en lasta halunnut saattaa maailmaan. Tämä on vain minun elämäntilanteeni, en missään nimessä tuomitse suuntaan tai toiseen niitä, jotka 'valitsevat' yh - päinvastoin, rohkeita ihmisiä joilla toivottavasti on turvaverkko kohdallaan.
Tällä hetkellä olen onnellisesti naimisissa ja n. kk vanhan pojan äiti. Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen & kiitollinen terveestä lapsesta ja mahdollisuudesta tulla äidiksi 33-vuotiaana. Miehelleni en ole kertonut abortista enkä tule koskaan kertomaankaan, siitä tietää lisäkseni vain 2 ihmistä. Tässä vaiheessa elämääni olen kokenut niin vapaalla kuin työelämässäkin niin paljon, että olen onnellinen voidessani keskittyä äitiyteen ja lapseeni - omat ambitiot voin siirtää helposti syrjään, niillä ei ole mitään merkitystä.

 

[vierailijja]

Kiinnostavaa. Minusta olisi kuitenkin huomattava, että eihän lasta ole pakko hankkia. Ei vaikka kuinka pelkäisi yksinäisiä vanhuuden päiviä.

Ja toisekseen, on totta, että nainen on biologiansa vuoksi enemmnä lapsesta vastuussa ainakin sen ensimmäisen vuoden + raskaus päälle. Mutta sitten minusta voi "äidin" ja "isän" roolit heittää ihan viime vuosituhannelle. Uskon, että oma mieheni on ennemminkin perinteiseksi "äitityypiksi" luokiteltava kuin minä. Aion ainakin viedä lapseni (toivottavasti) urheilemaan, leikkimään, ulos...

Ja uskon, että se eka vuosi menee nopeasti. Sitten on tissitkin jo vapaat

 

[Sinikka]

Lapsesi voi asua ulkomailla, voi olla itsekin sairas, kuolla ennen sinua vaikka syöpään tai ei vaan tunne tarpeeksi velvollisuutta (näitä olen nähnyt paljon!), joten lapsen hankkiminen ei todellakaan tuo sinulle mitään vanhuudenturvaa!

 

[eliiina]

Hyvä keskustelun aihe! Näitä asioita on syytä miettiä kumppanin kanssa mielellään jo ennen kuin lasta aletaan yrittämään. Mitä on vanhemmuus, miten lapsi muuttaa arkea, koenko lapsen elämääni rikastuttavana vai elämääni rajoittavana asiana, haluanko kasvaa ja kehittyä vanhemmuuteen jne.?

Toki äiti on luonnollisesti, ainakin aluksi tiiviimmin kiinni lapsessa, mutta on myös paljon äidistä kiinni antaako hän isälle mahdollisuuden osallistua lapsen hoitoon. Valitettavasti joskus näkee äitejä, jotka omivat lapsen ja lapsen hoidon kokonaan itselleen, ja kun isä yrittää osallistua, niin neuvoja, käskyjä, kieltoja satelee. Tuollaisessa tapauksessa en yhtään ihmettele, että isä vetäytyy vauvan hoidosta omiin askareisiin ja harrasteisiin.

Yleensä pelko rajoittaa elämistä.
Jos pelkää lapsen kanssa yksin jäämistä niin kovasti, niin todennäköisesti ei yritä edes lapsen tekoa. Pelätä vois myös sitä, entä jos mies joku päivä muuttaa mielensä ja haluaakin lapsen, niin jättääkö hän silloin sinut, ja etsii naisen joka haluaa lapsen. Tai jos pelkää hylätyksi tulemista, niin uskaltaako edes rakastua. Entä jos kuolen ja lapsi jää ilman äitiä?
Eihän kukaan tiedä huomisesta, asiat on kohdattava sellaisena kuin ne eteen tulevat, ja keskityttävä elämään tämä päivä huolehtien itsestä (&perheestä) ja pitäen hyvät suhteet läheisiinsä.

 

[L.Ä.H.]

Hyviä ajatuksia. Itsekin olen niitä pohtinut useastikin viimeisten vuosien aikana. Itse ole päättänyt jättää lasten hankinnat muille. Voin olla hyvä täti kavereiden mukeloille, mutta äidiksi minusta ei taida olla. En kerta kaikkiaan jaksaisi sitä lapsiperherumbaa, eikä minulla ole mitään halua kokea vanhemmuuden iloja ja suruja. Vierestä seuraaminen riittää minulle.

 

[pohtija_77]

Etsin vanhoja viestejä joissa olisi hiukan toinen näkökulma kuin lapsenhankintapalstoilla yleensä, ja löysin tämän. Tutulta kuulostaa. Olen kolmikymppinen ja naimisissa, ja odotettu vauvakuume tai edes kiinnostus asiaa kohtaan ei ole herännyt.

Ajattelin olevani yksnäinen friikki kun kaikki muut tuntuvat vain hehkuttavan vaaleanpunaisessa vauvamaailmassa, mutta edes vähemmistönä on niitä jotka epäilevät koko touhun mielekkyyttä.

Eräs kaveri sanoi minulle että "ei pidä ajatella, jätätte vain ehkäisyn pois ja annatte lapsen tulla jos on tullakseen". Sehän on jo aktiivista plapsenhankkimista, ei mitään "luonto hoitaa tehtävänsä ilman minun päätöstäni" - mystiikkaa. jos en tietoisesti lopeta pillereitä niin "luonto" ei tee niin mitään.

Usnko että luonto kyllä auttaisi siinä että rakastuisin lapseeni, kaipa se on prosessin hormonaalisista muutoksistakin jo melko todennäköinen seuraus. Se ei vain riitä, en halua lapseni olevan sellainen jonka olemassaoloa saattaisin kuitenkin katua. Mistäs sitä tietää sopeutuisinko koskaan niin totaaliseen läsnäoloon..

Sori kun tuli sekavaa tajunnanvirtaa, en osaa nuyt jäsentää. Ja mainittakoon että mieheni on mitä parhain ja hänen kanssaan olemme pohtineet asiaa juurta jaksain. Hän voisi alkaa isäksi, minä en äidiksi.

Voipi olla että menee mieskin jos en osaa päättää, mutta sille ei sitten voi mitään. Pakolla en synnyttämään ryhdy, millaiseksi koen lapseneon vain toisen mieliksi.

 

[Jaana11]

Minulla taas on lähipiirissä enemmänkin niitä "vauvat sucks" -ihmisiä, jotka ei voi olla lapsen lähellä viittä minuuttia ärsyyntymättä siitä, että lapset on niin meluisia, fyysisiä ja sosiaalisesti kypsymättömiä - siis lapsellisia. Olisin tosi iloinen, että edes joskus törmäisin tuollaiseen vaaleanpunaiseen höttöönkin, varsinkin nyt kun olen itse raskaana. Olen itse aina viihtynyt lasten kanssa, kestän ne kiukuttelut ja itkut ja toilailut - ei lasten homma ole olla ihania ja kilttejä kärsimättömien aikuisten viihdykkeitä, vaan kasvaa ja kehittyä, ja se nyt vaan on työlästä hommaa, niin kuin elämä ylipäänsä. Olisi radikaalia ja virkistävää, jos kaverit lakkaisivat kauhistelemasta lapsensaantia ja sanoisivat, että äitiydessä ehkä voi olla myös pieni murunen iloa ja rakkautta.

Ennen yrityksen alkua tietenkin mietitytti moni asia, mutta just nyt ei enää ole aikaa pelkäämiselle, nyt täytyy elää tässä hetkessä, koska on niin paljon tehtävää ennen lapsen syntymää. Minulla on hyvä tutkinto, hyvin töitä, laaja ystäväpiiri ja olen oppinut nuoresta asti hoitamaan hyvin taloutta ja kotia. Kyllä tässä pärjätään. Jos käy huonosti, niin sitten käy. Maailma on täynnä vaaroja, eikä _yksikään_ ihminen ole elänyt täydellistä elämää ilman kolhuja.

 

[lapseton]

Usnko että luonto kyllä auttaisi siinä että rakastuisin lapseeni, kaipa se on prosessin hormonaalisista muutoksistakin jo melko todennäköinen seuraus

Kyllä raskausajanhormonit tuntuvat asian hoitavan. En ole itse koskaan kuumeillut vauvaa enkä pahemmin edes pitänyt muiden lapsista. Tulin sitten vahingossa raskaaksi, mutta raskaus päättyi keskenmenoon viikolla 10. Minun on edelleen vaikea käsittää kuinka voin kaivata näin paljon syntymättömäksi jäänyttä lastamme. Lasta, jota en ennen raskautta ollut koskaan halunnut.

 

[---,---]

Mitä jos miehellä iskee menohalut ja jään mahan kanssa yksin?

Tämä lause kuulostaa siltä, että miehesi ei ole kypsä perheen isäksi jos sinun edes tarvitsee miettiä tuollaista. En siis tarkoita tällä loukata, piikitellä, provosoida tms, mutta tällainen ajatus minulle heräsi heti kun olin tuon lukenut.