Etkö rakasta lastasi?

[Besserwisser]

Toisesta ketjusta tuli mieleen kysyä, onko täällä ketään, joka ei rakastaisi omaa lastaan?

 

[Pirullinen]

Jos näin olisi, niin aika vaikea olisi tunnustaa se muille :/

 

[Champion]

Tuntuu hassulta jos joku ei rakasta. Itse koen että vasta lasten syntymän jälkeen tietää mitä todellinen rakkaus on :heart:

 

[Jellicat is having a ball]

Miehen sukulainen (naispuolinen) on sanonut omasta lapsestaan noin. Ei vihoissaan vaan ihan keskustelun lomassa. Ja uskon kyllä että tarkoittikin sitä. :$

 

[Besserwisser]

Jos näin olisi, niin aika vaikea olisi tunnustaa se muille :/

Ainahan voi harmailla...

 

[pehmix]

Kyllä rakastan.

Ja vastakysymys: Tietääkö myös lapsesi, että rakastat häntä?

 

[Pirullinen]

Jos näin olisi, niin aika vaikea olisi tunnustaa se muille :/

Ainahan voi harmailla...

No en mä aatellut noin, vaan että sen yleensä sanoisi ääneen ja myöntäisi itselleen. Palstalla tai oikeassa elämässä.

 

[Besserwisser]

Kyllä rakastan.

Ja vastakysymys: Tietääkö myös lapsesi, että rakastat häntä?

Taisit muokata vastaustasi.

Mun lapset ainakin tietävät, että rakastan, koska sanon sen heille monta kertaa päivässä ja kyllähän halailu, sylittely ja pusuttelukin kertovan omaa sanomaansa. =) :heart:

 

[Besserwisser]

Jos näin olisi, niin aika vaikea olisi tunnustaa se muille :/

Ainahan voi harmailla...

No en mä aatellut noin, vaan että sen yleensä sanoisi ääneen ja myöntäisi itselleen. Palstalla tai oikeassa elämässä.

Niin... Tosiaan. :/

 

[katriina83]

Itse rakastan kaikkia lapsiani tasapuoleisesti ihan samalla tavalla vanhempaa kuin vielä vatsassa asustavaakin, mutta henkilökohtaisesti tunnen erään joka pitää ensimmäisestä lapsestaan jonkun verran siis huom! jonkun verran, mutta on aivan avoimesti ilmoittanut vihaavansa kirjaimellisesti nuorintaan ja toivonut monesti ettei lapsi olisi koskaan syntynytkään... :'( Siinä tulee itselleenkin todella huono olo lasten puolesta... Lapset tosin ovat välillä sijaisperheessä... Kovasti toivon, että sinne myös jäisivät siellä varmasti saa rakkautta ja huomiota!

 

[pehmix]

Kyllä rakastan.

Ja vastakysymys: Tietääkö myös lapsesi, että rakastat häntä?

Taisit muokata vastaustasi.

Mun lapset ainakin tietävät, että rakastan, koska sanon sen heille monta kertaa päivässä ja kyllähän halailu, sylittely ja pusuttelukin kertovan omaa sanomaansa. =) :heart:

Juup, heti kun hoksasin et voi hiukka väärinkäsitys syntyä...

Muutenkin mä luen aina omat viestit, ja muokkaan ehkä joka toista tai kolmatta, niinkuin nyt tätäkin...

Itse myös oikein tietoisesti sanon lapsille usein rakastavani ja osoitan sen myös pusuilla ja haleilla, kun mun lapsuudenkodissa ei tuollaista harrastettu. Tunnen, että olen siksi jäänyt jostain paitsi, ja haluan antaa lapsilleni vähän erilaisen lapsuuden kuin omani oli.

 

[Ihamieli]

Rakastan, paitsi jos kysytään tämän palstan äideiltä.

 

[Sanna80]

Mä voin sanoa ihan ääneen. Mun on monesti ollut tosi vaikea rakastaa esikoistani. Se on kertakaikkisen itsepäinen lapsi, osaa vetää just oikeista naruista saadakseen mut raivon partaalle. Meillä on ollut tosi rankka historia yhdessä: jäin yyhooksi kun poika oli n. 2-vuotias, parhaassa uhmaiässä ja osin syytin lasta (tarpeettomasti) siitä että erottiin miehen kanssa. Mä olin liikaa lapsen kanssa, en saanut tarpeeksi omaa aikaa. Tai korjataan: en vaatinut. Poika oli tosi rasittava, minä raskaana ja yksin. Yöt meni valvomiseksi, päivät huutamiseksi. Kun vauva syntyi, en edelleenkään saanut - tai älynnyt vaatia - omaa aikaa riittävästi ja esikoinen jäi puoliväkisin vauvan varjoon. Ja se aiheutti mustasukkaisuutta, uhmaa ja kiukuttelua, joka taas lisäsi mun vaikeutta rakastaa sitä poikaa. Eli osin oma moka, osin miehen vika, mutta nyt kun poika täyttää kohta 5 v, on mun edelleen kamalan hankala suhtautua poikaan. Meillä tehdään joka päivä töitä sen eteen, että mä voisin rakastaa lastani ja että ainakaan lapsi ei kokisi että en rakasta. Sanon toki rakastavani joka päivä, mutta välillä oli aika jolloin en todellakaan sitä tarkoittanut. En aina vieläkään. :'(

 

[Besserwisser]

Itse rakastan kaikkia lapsiani tasapuoleisesti ihan samalla tavalla vanhempaa kuin vielä vatsassa asustavaakin, mutta henkilökohtaisesti tunnen erään joka pitää ensimmäisestä lapsestaan jonkun verran siis huom! jonkun verran, mutta on aivan avoimesti ilmoittanut vihaavansa kirjaimellisesti nuorintaan ja toivonut monesti ettei lapsi olisi koskaan syntynytkään... :'( Siinä tulee itselleenkin todella huono olo lasten puolesta... Lapset tosin ovat välillä sijaisperheessä... Kovasti toivon, että sinne myös jäisivät siellä varmasti saa rakkautta ja huomiota!

Sitä vaan toivoisi, ettei lapset huomaisi äitinsä tai isänsä negatiivisia tunteita. Turha toive kai.

 

[limppu]

Mä voin sanoa ihan ääneen. Mun on monesti ollut tosi vaikea rakastaa esikoistani. Se on kertakaikkisen itsepäinen lapsi, osaa vetää just oikeista naruista saadakseen mut raivon partaalle. Meillä on ollut tosi rankka historia yhdessä: jäin yyhooksi kun poika oli n. 2-vuotias, parhaassa uhmaiässä ja osin syytin lasta (tarpeettomasti) siitä että erottiin miehen kanssa. Mä olin liikaa lapsen kanssa, en saanut tarpeeksi omaa aikaa. Tai korjataan: en vaatinut. Poika oli tosi rasittava, minä raskaana ja yksin. Yöt meni valvomiseksi, päivät huutamiseksi. Kun vauva syntyi, en edelleenkään saanut - tai älynnyt vaatia - omaa aikaa riittävästi ja esikoinen jäi puoliväkisin vauvan varjoon. Ja se aiheutti mustasukkaisuutta, uhmaa ja kiukuttelua, joka taas lisäsi mun vaikeutta rakastaa sitä poikaa. Eli osin oma moka, osin miehen vika, mutta nyt kun poika täyttää kohta 5 v, on mun edelleen kamalan hankala suhtautua poikaan. Meillä tehdään joka päivä töitä sen eteen, että mä voisin rakastaa lastani ja että ainakaan lapsi ei kokisi että en rakasta. Sanon toki rakastavani joka päivä, mutta välillä oli aika jolloin en todellakaan sitä tarkoittanut. En aina vieläkään. :'(

Toivottavasti tilanne korjaantuu :hug:

 

[hei haloo]

Itse rakastan kaikkia lapsiani tasapuoleisesti ihan samalla tavalla vanhempaa kuin vielä vatsassa asustavaakin, mutta henkilökohtaisesti tunnen erään joka pitää ensimmäisestä lapsestaan jonkun verran siis huom! jonkun verran, mutta on aivan avoimesti ilmoittanut vihaavansa kirjaimellisesti nuorintaan ja toivonut monesti ettei lapsi olisi koskaan syntynytkään... :'( Siinä tulee itselleenkin todella huono olo lasten puolesta... Lapset tosin ovat välillä sijaisperheessä... Kovasti toivon, että sinne myös jäisivät siellä varmasti saa rakkautta ja huomiota!

Ilmeisesti nuorempi lapsi on synytynyt hankalaan perhe- ja elämäntilanteeseen? Eli ei ole äidillä ollut voimavaroja enää uudelle tulokkaalle, tunnesidettä ei ole päässyt muodostumaan? Ilmeisesti äiti näkee, että jos se nuorempi ei olisi syntynyt, hänen elämänsä olisi nyt helpompaa, eikä pysty näkemään, ettei ne raskaan elämäntilanteet ole sen lapsen "vika" eikä lapsi oikeastaan tuonut lisäkuormaa..? mutta ei vaan jaksanut enempää?

Sen naisen pitäisi päästä jonnekin ns. terapiaan, jonnekin keskustelemaan noista tunteistaan koska lapselle on tosi raskasta elää ilman rakkautta. Lapsi kyllä vaistoaa sen, ettei ole yhtä rakastettu, saman arvoinen kuin perheen muut tai toinen lapsi.

 

[katriina83]

Itse rakastan kaikkia lapsiani tasapuoleisesti ihan samalla tavalla vanhempaa kuin vielä vatsassa asustavaakin, mutta henkilökohtaisesti tunnen erään joka pitää ensimmäisestä lapsestaan jonkun verran siis huom! jonkun verran, mutta on aivan avoimesti ilmoittanut vihaavansa kirjaimellisesti nuorintaan ja toivonut monesti ettei lapsi olisi koskaan syntynytkään... :'( Siinä tulee itselleenkin todella huono olo lasten puolesta... Lapset tosin ovat välillä sijaisperheessä... Kovasti toivon, että sinne myös jäisivät siellä varmasti saa rakkautta ja huomiota!

Sitä vaan toivoisi, ettei lapset huomaisi äitinsä tai isänsä negatiivisia tunteita. Turha toive kai.

Niinpä... Nämä lapset kyllä huomaavat ja sen huomaa heidän käytöksestään myös muita ihmisiä kohtaan... On se vaan niin väärin... :'(

 

[Scarlett O Harava]

Mulla ainakin on rakkaus lasta kohtaan niin suurta ja ehdotonta, että ei sellaista voisi olla kumppania kohtaan. Likka tietää, että rakastan häntä. =) :heart:

 

[enemmän]

enemmän kuin mitään muuta maailmassa mutta pelkään, että jos saisin toisen lapsen niin rakkautta ei riittäisikään enää hänelle tai sitten ihastuisin häneen niin että lakkaisin rakastamasta vanhempaa.
Näin minulle kävi koirien kanssa, ensimmäinen oli maailman rakkain mutta sitten tuli toinen joka olikin suloisempi ja siitä tuli tärkeämpi. En tiedä voinko peilata suhdetta koiriini tähän mutta pelottaa :|

 

[Besserwisser]

Sanna80

...mutta sä ainakin yrität. :hug:

 

[katriina83]

Itse rakastan kaikkia lapsiani tasapuoleisesti ihan samalla tavalla vanhempaa kuin vielä vatsassa asustavaakin, mutta henkilökohtaisesti tunnen erään joka pitää ensimmäisestä lapsestaan jonkun verran siis huom! jonkun verran, mutta on aivan avoimesti ilmoittanut vihaavansa kirjaimellisesti nuorintaan ja toivonut monesti ettei lapsi olisi koskaan syntynytkään... :'( Siinä tulee itselleenkin todella huono olo lasten puolesta... Lapset tosin ovat välillä sijaisperheessä... Kovasti toivon, että sinne myös jäisivät siellä varmasti saa rakkautta ja huomiota!

Ilmeisesti nuorempi lapsi on synytynyt hankalaan perhe- ja elämäntilanteeseen? Eli ei ole äidillä ollut voimavaroja enää uudelle tulokkaalle, tunnesidettä ei ole päässyt muodostumaan? Ilmeisesti äiti näkee, että jos se nuorempi ei olisi syntynyt, hänen elämänsä olisi nyt helpompaa, eikä pysty näkemään, ettei ne raskaan elämäntilanteet ole sen lapsen "vika" eikä lapsi oikeastaan tuonut lisäkuormaa..? mutta ei vaan jaksanut enempää?

Sen naisen pitäisi päästä jonnekin ns. terapiaan, jonnekin keskustelemaan noista tunteistaan koska lapselle on tosi raskasta elää ilman rakkautta. Lapsi kyllä vaistoaa sen, ettei ole yhtä rakastettu, saman arvoinen kuin perheen muut tai toinen lapsi.

Lapsilla vaan 10 kk ikä ero ja todella osuit naulankantaan siinä että on "lasten vika" kun näin on käynyt... Äidillä myös rankka lapsuus ja huume tausta... Apua on tarjottu monesta suunnasta mutta ei se auta kun ei sitä apua halua... Mutta se on hänen valintansa, mutta lapsia säälin kovasti...

 

[hei haloo]

enemmän kuin mitään muuta maailmassa mutta pelkään, että jos saisin toisen lapsen niin rakkautta ei riittäisikään enää hänelle tai sitten ihastuisin häneen niin että lakkaisin rakastamasta vanhempaa.
Näin minulle kävi koirien kanssa, ensimmäinen oli maailman rakkain mutta sitten tuli toinen joka olikin suloisempi ja siitä tuli tärkeämpi. En tiedä voinko peilata suhdetta koiriini tähän mutta pelottaa :|

Meillä vanhempi muksu on mustasukkainen pienemmästä. Pienen sisaren syntymä on ollut kova pala, ikäeroa kun kuitenkin on.. ja vaikka nuorempi on nyt jo 1,5 v noin, on sitä mustasukkaisuutta ja joskus sanoo vieläkin että nakkaa siskon roskiin tms. Enää ei niin usein kuin aiemmin..

Kerran tuli Suuri Oivaillus.
Mietin, että poika varmaan luulee, että koska nyt on pieni sisko myös, minulla ei enää riitä rakkautta hänelle, vaan vain pienemmälle...

Joten kerroin lapselle. En muista enää sanatarkasti, mutta siihen suuntaan, että kun äiti alkaa odottaa vauvaa, ja kun vauva syntyy samalla tulee äidille ja isille myös rakkautta, ikään kuin semmonen pussi, missä on rakkautta sille vauvalle.. -- ja piirsin pussin jossa on sydämiä.
Ja kun sitten se äiti ja isi saa toisen vauvan, tulee senkin vauvan mukaa oma rakkauspussi, jossa on ihan yhtä paljon rakkautta.. ja piirsin pussin ja sydämiä pussin sisään, mutta poika huomautti että toisessa pussissa oli enemmän ja toisessa pienempiä / isompia sydämiä, jolloin piti sanoa, että pussit painaa saman verran, piirsin vaa'an sinne pussin alle.

Rakkaus ei ole mikään yksi iso kakku tai yksi pussukka, josta pitää jakaa, että jos syntyy lisää sisaria, kaikki saa vähän, ja se ensimmäinen saa vähemmän. vaan että jokaiselle lapselle riittää rakkautta, eikä se ole toiselta pois, koska jokaisen vauvan mukana syntyy myös lisää rakkautta...

Kyllä se 5 vuotias ymmärsi.

 

[vakkari]

Mä voin sanoa ihan ääneen. Mun on monesti ollut tosi vaikea rakastaa esikoistani. Se on kertakaikkisen itsepäinen lapsi, osaa vetää just oikeista naruista saadakseen mut raivon partaalle. Meillä on ollut tosi rankka historia yhdessä: jäin yyhooksi kun poika oli n. 2-vuotias, parhaassa uhmaiässä ja osin syytin lasta (tarpeettomasti) siitä että erottiin miehen kanssa. Mä olin liikaa lapsen kanssa, en saanut tarpeeksi omaa aikaa. Tai korjataan: en vaatinut. Poika oli tosi rasittava, minä raskaana ja yksin. Yöt meni valvomiseksi, päivät huutamiseksi. Kun vauva syntyi, en edelleenkään saanut - tai älynnyt vaatia - omaa aikaa riittävästi ja esikoinen jäi puoliväkisin vauvan varjoon. Ja se aiheutti mustasukkaisuutta, uhmaa ja kiukuttelua, joka taas lisäsi mun vaikeutta rakastaa sitä poikaa. Eli osin oma moka, osin miehen vika, mutta nyt kun poika täyttää kohta 5 v, on mun edelleen kamalan hankala suhtautua poikaan. Meillä tehdään joka päivä töitä sen eteen, että mä voisin rakastaa lastani ja että ainakaan lapsi ei kokisi että en rakasta. Sanon toki rakastavani joka päivä, mutta välillä oli aika jolloin en todellakaan sitä tarkoittanut. En aina vieläkään. :'(

mulla ihan samanlainen tarina, tosin en voi sanoa ettenkö lastani rakastaisi sydämessäni ,mutta välillä tuntuu että keinot on niin lopussa sen kans et tekis mieli lahjottaa se ihan oikeesti jollekkin kenellä on voimavaroja kasvattaa..
tiedän et vietän liian vähän aikaa lasten kans ja tiedän et pitäs olla parempi äiti ja johdonmukaisempi useimmiten, mutta ku on monta narua käsissä niin tulee helposti löysättyä narua just lasten kans
On kokopäivä työ, harrastuksia, liikaa velkaa (myös ulosotossa,) masentaa, stressaa, meil oli just vesivahinko siitä oikeustappelu menossa ku ostin vuosi sitte tän asunnon mikä olikin osittain homees,
lasten isän kans myös huoltajuuskiista kesken, isäni on sairastunut kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön , poikaystävän kans en tiä pitäskö ottaa vai jättää..tuntuu et oon niin tyhmä en muista mitää, en hoksaa mitään, kauhee väsymys,
en pysty keskittyyn mihinkään voiko oikeasti kauha stressi tehdä ihmisestä tällase, niinku en tiä mikä vaivaa tuntuu et en pysty keskittyy mihkää..
varasin ajan perheneuvolaan jos se jotain auttas..
minä myös jäin yh:ksi kun poika oli 2v. ja toisen laskettuun aikaan oli 2 viikkoa,mies lähti ja alko juomaan, hyvä niin, eniten masentaa et luottotiedot meni ku mun kontille jöäi kaikki osamaksut ym.
kaikki tää on tehny musta tosi hermoheikon ja poika reagoi tietty..mikäö oravanpyörä..

 

[katriina83]

Ja vielä omien lasten rakastamisesta, joskus ihan kesken päivän sitä vaan pysähtyy ihailemaan lapsia ja mietin että miten voi olla että minusta on voinut tulla jotain niin suloista kuin nuo taaperot :heart: :heart: Ja mikään ei voita niitä haleja ja pusuja joita saa pitkin päivää! Ja eräskin ilta 2,5 v poikani sanoi minulle että äiti minä olen onnellinen :heart: Siinä ihan sydän pakahtuu =)

 

[vieras]

Itse rakastan kaikkia lapsiani tasapuoleisesti ihan samalla tavalla vanhempaa kuin vielä vatsassa asustavaakin, mutta henkilökohtaisesti tunnen erään joka pitää ensimmäisestä lapsestaan jonkun verran siis huom! jonkun verran, mutta on aivan avoimesti ilmoittanut vihaavansa kirjaimellisesti nuorintaan ja toivonut monesti ettei lapsi olisi koskaan syntynytkään... :'( Siinä tulee itselleenkin todella huono olo lasten puolesta... Lapset tosin ovat välillä sijaisperheessä... Kovasti toivon, että sinne myös jäisivät siellä varmasti saa rakkautta ja huomiota!

jaa, no mulle ei merkinnyt kuopus mitään verrattuna esikkoon kun kuopus oli vielä mahassa. JOtenkin tuollainen "tasapuolisesti " ym kiihko ei tunnu edes rehelliseltä.