P
Pörvis
Vieras
Olen seurustellut 1,5 vuotta miehen kanssa, joka asuu edelleen vanhempiensa kanssa saman katon alla. Hän aikoo tulevaisuudessa jäädä kotipaikalleen asumaan ja vanhemmille on jo ostettu kerrostaloasunto keskustasta. Välimatkaa meillä on 75 km, joten näemme yleensä viikonloppuisin minun luonani. Mies ei ole halukas tulemaan viikolla luokseni, koska käy töissä kotipaikan lähellä. Minä taas käyn hänen luonaan vain harvemmin kyläilemässä, koska hänen vanhempiensa vuoksi en osaa olla oma itseni ja haluaisin viettää viikonloput rennosti miesystäväni kanssa.*
Miehen vanhemmat eivät ole muuttamassa kotipaikalta vielä, eikä mies ole valmis muuttamaan kanssani yhteen esimerkiksi vuokra-asuntoon kotipaikan lähelle. Itse olen yrittänyt etsiä itselleni asuntoa miehen läheltä, mutta tarjonta on olematonta. Emme siis ole varsinaisessa etäsuhteessa, mutta silti tahtoisin viettää miehen kanssa enemmän aikaa yhdessä ja jakaa myös yhteistä arkeakin. Joka sunnuntainen ero raastaa, arki-illat menevät ikävöiden ja kumppania rinnalle kaivaten. Kaikki tämä on kuluttavaa. Samalla pelkään, että mitä kauemmin asun yksin, sitä hankalampi minun on sitten hyväksyä toista samaan asuntoon. Ikää molemmilla kuitenkin on jo 30 vuotta. Jotenkin myös tunnen, että en tunne miestä vielä kunnolla, kun olen vain hyvin vähän elänyt arkea hänen kanssaan.*
Onko kellään kokemuksia aiheesta? Olemmeko miehen kanssa liian erilaisissa elämäntilanteissa? Teenkö kärpäsestä härkäsen? Viikonloput olen onnellinen, mutta viikot menee "kituessa".
Miehen vanhemmat eivät ole muuttamassa kotipaikalta vielä, eikä mies ole valmis muuttamaan kanssani yhteen esimerkiksi vuokra-asuntoon kotipaikan lähelle. Itse olen yrittänyt etsiä itselleni asuntoa miehen läheltä, mutta tarjonta on olematonta. Emme siis ole varsinaisessa etäsuhteessa, mutta silti tahtoisin viettää miehen kanssa enemmän aikaa yhdessä ja jakaa myös yhteistä arkeakin. Joka sunnuntainen ero raastaa, arki-illat menevät ikävöiden ja kumppania rinnalle kaivaten. Kaikki tämä on kuluttavaa. Samalla pelkään, että mitä kauemmin asun yksin, sitä hankalampi minun on sitten hyväksyä toista samaan asuntoon. Ikää molemmilla kuitenkin on jo 30 vuotta. Jotenkin myös tunnen, että en tunne miestä vielä kunnolla, kun olen vain hyvin vähän elänyt arkea hänen kanssaan.*
Onko kellään kokemuksia aiheesta? Olemmeko miehen kanssa liian erilaisissa elämäntilanteissa? Teenkö kärpäsestä härkäsen? Viikonloput olen onnellinen, mutta viikot menee "kituessa".