Esikoiseni imee minut kuiviin henkisesti - mikä on vikana?

[Hämmentynytmumi]

Lisätietona,

Lapsi sanoi tänään mm. " äiti, en minä halua mennä ulos ilman pikkuhousuille", mikä tarkoittaa että hän ei halua alushousujen päälle pitkiä housuja, vaan haluaa ulos pelkissä alushousuissa. Tällaisia lauseita tulee siis häneltä normaalin puheen ohessa.

 

["jaa"]

Mulla on ollut meidän keskimmäisen tytön kohdalla tuo kuiviin imemisen tunne. Tutulta kuulostaa tuo turvavyön puristaminen ja kovien äänten sietämättömyys. Meillä suurinta vaikeutta aiheutti pukeminen, koska vaatteet aina hankasivat ja kiristivät. Tämä alkoi joskus 3 vuoden ikäisenä ja on nyt helpottanut vaikkei kuitenkaan jäänyt kokonaan pois. Joten kyse ei ollut uhmasta. Joissain asioissa oli pysyttävä kovana, mutta joskus oli pakko taipua. Meillä on ollut käytössä myös kaikenlaisia "palkinto" taulukoita. Mutta iän kanssa siis helpotti, kun tyttö oppi paremmin kertomaan mikä vaivaa.

 

["vieras"]

Lisätietona,

Lapsi sanoi tänään mm. " äiti, en minä halua mennä ulos ilman pikkuhousuille", mikä tarkoittaa että hän ei halua alushousujen päälle pitkiä housuja, vaan haluaa ulos pelkissä alushousuissa. Tällaisia lauseita tulee siis häneltä normaalin puheen ohessa.

Tämä kuulostaa ihan normaalilta pikkulapselta. Ei se lauserakenne ja sanavarasto vielä täysin kehittynyttä ole.

nimimerkillä oma lapsi puhunut pienestä pitäen "hyvin" ja laajalla sanavarastolla mutta silti niitä lapsuksia tulee suusta vaikka kuinka.

 

[Phoebsi]

Ainakin sinulla on kärsivällisyyttä selittää ja muutenkin. Itse olisin istuttanut lapsen omalle paikalleen heti kättelyssä, en antanut laturia enkä avannut ikkunaa.

Meillä on myös 3,5 vuotias poika, joka kuulostaa osin samalta kuin sinun poikasi. Meidän esikoisemme kinuaa, kinuaa ja kinuaa, välillä mikään ei ole hyvin jne. Hän osaa myös oikein hienosti matkia vuoden ikäistä pikkusiskoaan varsinkin silloin, kun ei saa mitä haluaa. Yritän olla hänen kanssaan johdonmukainen: se mikä on ei on ei ja mikä on sallittua, on sallittua. Yritän jutella hänen kanssaan, yritän selittää ja kuunnella ja ymmärtää, mutta minulla raja ei mene niin pitkälle kuin sinulla. Kumpi sitten "parempi", en tiedä.

Sen kyllä huomaan, että kärsivällisyydessään esikoinen on tullut minuun, ja siksi täällä räiskyy usein. Tunteitani en lapsilta piilota, se ei minusta ole hyväksi.

 

["juu"]

[QUOTE="vieras";26709180]et voi verrata tuon ikäisiä keskenään, toisella uhmaikä ja toinen vasta vauva. Etkä voi siloittaa liikaa tietä toiden edeltä.[/QUOTE]

Mulla sama tilanne. Esikoinen on ihan vauvasta asti ollut kärsimätön, vaativa, herkästi reagoivat. En tahdo pysyä hänen rytmissään ja olen jo yhdenksän vuotta ollut napit vastakkain. Keskimmäinen taas on ns. ajatuslapsi, ollut jo vauvasta. Hänen kanssaan en koskaan ole jännitystilassa. Jaksamista AP, en ole keksinyt yhdeksässä vuodessa muuta kuin sen, että yritän hengittää itse syvään, pysyä rauhallisena mutta periksiantamattona.

 

[ddad]

Komppaan montaa edellistä. Eli lopeta se lapsen mielistely ja miellyttäminen. Sinun tehtäväsi on laittaa rajat jämäkästi. Ei anteeksipyydellen ja lepytellen. Minäkään en olisi tuossa käynyt minkäänlaista keskustelua siitä, että mistä autoon kiivetään, avataanko ikkuna ajon aikana tai leikitäänkö laturin kanssa. Saatika olisi anteeksi pyydellyt lapseltani hymyttömyyttä. Vai oliko se liian kovaan ääneen puhumista.

Hyvin monet 3,5 vuotiaat ovat just tuollaisia. Rajoja koetellaan uhmaamalla, kiukkukohtauksilla, ollaan monesti aika kärsimättömiä ja kyselyikä painaa päälle. 3,5 vuotias on kuitenkin vielä pieni. Lapsi tarvitsee niitä rajoja ja jonkun sanomaan jämäkästi miten asiat tehdään. 3,5 vuotiaan tehtävä on myös kokeilla, että josko tänään saisikin tässä asiassa tahtonsa läpi mutta kyllä vanhempi on se kuka päättää miten asiat tehdään. Ja ilman anteeksipyytelyitä ja aneluita. En sinun tarvitse pyytää anteeksi sitä, että olet lapsesi vanhempi ja aikuinen ihminen.

Ja tosiaan, aina se lapsi ei tarvitse sitä huomiota. Jos sinulla on homma kesken ja lapsi tulee mankumaan, niin sanot, että äiti tekee tämän ja jutellaan sitten. Ei lapsi siitä mene rikki vaikka joutuisikin vähän aikaa odottamaan. Päinvastoin, on ihan hyvä tuon ikäisen jo oppia että joskus joutuu odottamaan omaa vuoroa ja maailma ei pyöri täysin hänen pillinsä mukaan. Joskus se on opittava kuitenkin.

 

[Hämmentynytmumi]

Luehan tuo teidän keskustelu ajatuksella ja huomaat itsekin, että yrität pinnistellä koko ajan, ettet tuottaisi lapselle mielipahaa. Ihan jo lapsen takia sun on pakko muuttaa käytöstä tai hänestä tulee pikkutyranni. Hänen on paha olla, kun hänen pitää päättää asioista ja johtaa hommaa.

No niin, täällä ollaan!

Tämä vastaus oli mielestäni erityisen hyvä. Ei lapsella ole mitään kehitysviivettä, puhe on ihan normaalia (luki jo vuosi sitten kirjoja ulkoa, pitkiä lauseita), hän on vain hätäinen ja takertuvainen. Hätäisyys on mielestäni hänen synnyinlahjansa, mutta takertuvuus johtuu mielestäni nyt äidistä. Olen liian pehmeä, liian vietävissä. Minulla on nimittäin itselläni ollut tällaiset pehmeät vanhemmat ja toista nyt samaa kaavaa.

Havahduin tähän eilen kun lapsi vaati autossa koko ajan jotakin. Keskustelu meni näin:

S: "äitii, äiti, KUUNTELE äiti nyt, mikä se auto oli?"
Ä: en osaa sanoa mikähän se auto oli
S: äiti eiii, mikä se auto oli
Ä: olisiko ollut tarja-serkun auto
S: äiti mikä se auto oli
Ä: tarja-serkun auto varmaan. (alan puhua miehelle jotain kauppa-asiaa)
S: äiti ei ei puhuta, kuuntele nyt!
Ä: Sami, nyt äiti puhuu isille
S: räyh

Olenko niin pehmeä, että lapsi ei ikäänkuin uskalla vaipua omiin ajatuksiinsa ja omiin maailmoihinsa? Tuntuuko hänestä, että hän joutuu kontrolloimaan minua saadakseen minut henkisesti heräämään?

Varmaan jonkinlainen jämäköityminen on paikallaan. Äsken teinkin sitten näin:

S: (piirtämässä) äitii, äiti, missä se vihreä kynä on?
Ä: siinä pöydällä
S: missä, äiti missä se vihreä kynä on?
Ä: siinä kasassa, siinä sinun nenän edessäsi
S: äitiii... (ei löydä)
Ä: (nousee katsomaan) tässä on vaalean vihreä ja tässä on tumman vihreä (asetan ne lapsen eteen)
S: äitii, ei ne ole hyvät, minä haluan sen toisen vihreän... etsi se äiti missä se on
Ä: en etsi. ne kynät saa nyt luvan riittää
S: äitii... hmm... (jää piirtämään)

Tiesin että poika tarkoittaa ehkä yhtä vihreää tussia, mutta en vain jaksanut alkaa etsiä. Asetin siis rajat ja ajattelin, että jos poika itse etsii tussin, saa toki sitä käyttää, mutta minä en enää juokse palvelemassa. Hän oli yllättävän tyytyväinen kun lopetin palvelemisen.

 

[Ddgg]

Jos lapsi jankkaa samaa miksi kysymystä? Miksi äiti laitat maitoa tms? Lapsi ei ehkä ymmärrä antamaasi vastausta, yritä selittää eri sanoin, josko niin ymmärtäisi.

 

["Jeera"]

Mielestäni kuulostaa siltä kuin et osaisi olla tarpeeksi jämäkkä. Varsinkin tuosta dialogista tuli mieleen että tietääkö se sinun lapsesi että sinä määräät ja hän tottelee? Eli jos jankkaa ja jankkaa jotain epäolennaista nii sanot vain että unhoda koko juttu, nyt mennään näin! Etkä enää kuuntele edes vastaväitteitä.

 

[tyyt]

Lyhyesti: ole jämäkämpi, sinä määräät, lasta ei tarvitse koko ajan miellyttää koska pettymyksiäkin pitää lapsen oppia sietämään ja lapsen ei tarvitse aina olla keskipisteenä vaan voi odottaa omaa vuoroaan.

 

[Pumbuliini]

Tuo piirtämiskeskustelu oli iso askel positiiviseen suuntaan. Sen sijaan että olisit lähtenyt kynää ettimään ja kysellyt, mikä vihreä pitää olla, sanoit ei, en palvele, ja poika jäi tyytyväisenä piirtämään Lisää näitä, sovellat tätä vaan muihinkin tilanteisiin, siitä se lähtee Tsemppiä!

 

[jhol]

Hmm. Mun lapsi ei ole vielä tuon ikäinen joten käytännön kokemusta mulla ei ole. Pisti silmään tuo että lapsesi vaatimalla vaatii äitiä tekemään jotain, sitten vielä huomauttaa että äidin olisi pitänyt tehdä se 'palveleminen' hymyssä suin. Onko tuo lapselta ihan normaalia, siis että opettelee tunnistamaan tunteita ja äidin reaktioita omiin tekemisiinsä vai jotain... vallankäyttöä tms.?

 

[tuutis]

On hyvin paljon mahdollista, että lapsi turhautuu, koska ei saa tahtooan läpi HETI. Lapsen pitää kuitenkin turhautua ja oppia odottamaan vuoroaan, muuten ei ikinä opi.

Keskustelun perusteella lapsi vie ja sinä vikiset. Lapsi haluaa laturin, lapsi saa laturin. Lapsi haluaa avata ikkunaa, lapselle avataan ikkuna. Lapsi haluaa kätensä pyyhittävän, lapsen kädet pyyhitään. Tekisi sinullekin todella hyvää, kun et mielistelisi lastasi koko ajan Vanhemman työ on tuottaa lapselle pettymyksiä, ei olla kaveri.

Lisäksi, lapsella ei ole minkäänlaista perusturvallisuutta, jos hän saa koko ajan itse päättää kaikesta. Selvästi lapsi on itsekin hakoteillä, että mitä haluaa ja mitä ei. Se, että lapsi saa itse päättää, mistä ovesta mennään autoon, voi olla suurikin asia päätettäväksi, vaikka asia tuntuukin mitättömältä aikuisen silmissä. Lapsi ei ole vasta kuin 3,5-vuotias. Hänen ei kuulu päättää asioista.
Lapsi menee autoon juuri siitä ovesta, kun sinä käsket. Tuon ikäinen lapsi osaa itse pyyhkiä kätensä. Lapsi ei leiki laturilla, ellet sinä halua. Lapsi laitetaan vöihin, piste. Ja kyllä, sinulla on oikeus sanoa tiukasti lapselle, vaikka lapsi ei siitä tykkäisikään. Se ei tarkoita, ettäkö sinä et häntä rakastaisi, lapsi ei tuntisi itseään rakastetuksi, huutaisit tai henkisesti pahoinpitelisit

 

[tuutis]

Tuo piirtämiskeskustelu oli iso askel positiiviseen suuntaan. Sen sijaan että olisit lähtenyt kynää ettimään ja kysellyt, mikä vihreä pitää olla, sanoit ei, en palvele, ja poika jäi tyytyväisenä piirtämään Lisää näitä, sovellat tätä vaan muihinkin tilanteisiin, siitä se lähtee Tsemppiä!

iso peesi!!!

 

[mörski]

[QUOTE="vieras";26709503]Voi, kuulostaa hyvin tutulta. Minulla samanlaisia tuntemuksia omaa esikoistani kohtaan ja hänellä ikää pian 5v. Kovin smanlaiselta kuulostaa nuo keskustelut sun muut, tosin meillä sanotaan lapselle melko napakasti, eikä jäädä jankkaamaan tai liikaa selittelemään. Lapsi tietysti siitä aina turhautuu ja ärsyyntyy lisää, mutta omien hermojeni takia en jaksa alkaa vänkäämään joka asiasta. Meillä on 2 muutakin lasta, jotka yhdessäkään eivät vie niin paljon energiaa meiltä vanhemmilta kuin tämä meidän esikoinen. Meillä lapsi myös puhuu hyvin kovalla äänellä, melkein huutaa koko ajan. Haluaisi olla jatkuvasti äänessä, puhua muiden päälle... Alkaa huutamaan ja raivoamaan joka kerta kun yrittää keskeyttää meidän vanhempien keskustelun ja kun hänen ei niin anneta tehdä. Ja huom! lapsi saa paljon huomiota ja kahdenkeskistä aikaa vanhempien kanssa, mutta mikään ei tunnu riittävän. Ei osaa myöskään aloittaa omatoimisesti mitään leikkiä, vaan tarvitsisi aina vanhemman mukaan touhuihinsa. On riehakas, mutta toisaalta kovin varovainen, lämpiää hitaasti kaikkea uutta kohtaan.

Tsemppiä ap! Ole vaan reippaasti jämäkämpi lasta kohtaan. Meillä on se periaate, että yhdestä asiasta sanotaan max 2 kertaa, sitten en enää jää lapsen kanssa jankkaamaan. Välillä voi lasta pyytää/käskeä olemaan hiljaakin.[/QUOTE]

Sä kuvailit juuri täsmällisesti mun esikoisen. Tosin mun tyttö on jo 7v mutta koko ikänsä on osannut kuluttaa vanhempiensa hermoja oikein urakalla. Meillä myös kaksi nuorempaa jotka yhdessäkin paaaaljon "helpompia". Lohduttavaa kuulla että on muistakin.

 

[Tallu -]

Olet saanut hyviä vastauksia. Yksi juttu tuli itselleni mieleen, varsinkin uusien tilanteiden eteen tullessa - eli tilanteen etukäteen läpikäyminen ja selittäminen lapselle miten siellä ollaan ja käyttäydytään. Esim. kauppareissulle lähtiessä voi aivan hyvin sanoa, että emme osta leluja nyt. Ja jos kaupassa lapsi sitten tahtoo, niin voi sanoa, että muistatko mitä ennen kauppaanlähtöä juteltiin. Ja muunkinlaiset tilanteet voi käydä läpi lapsen kanssa, jotta tämä tietää mitä on odotettavissa ja osaa sen vuoksi olla rauhallisemmin.
Lisäksi mä peräänkuulutan huumoria lastenkin kanssa toimiessa. Ei kaiken tarvitse olla niin vakavaa, vaan voi opettaa lasta myös vitsailun pariin ja leikinlaskuun. Kun oman lapsesi tunnet ja tiedät, niin varmaan osaat myös vetää oikeista naruista, jotta saatte yhdessä hyvän, nauruntäyteisen hetken.
Meidän lapsista keskimmäinen, tyttäremme, on ollut se vaativin kaikin puolin ja on edelleen, temperamentiltaan ja persoonaltaan. Nyt murkkuikäisenä kyseenalaistaa lähes kaiken, eikä niele määräyksiämme keskustelematta ja neuvottelematta. On hänkin imenyt minut kuiviin monet kerrat, mutta onneksi olen itsekin hänen laillaan sinnikäs, enkä aina mene siitä mistä aita on matalin, vaan jaksan ja viitsin vääntää asioista hänen kanssaan. Mutta tämän vääntämisen ohella hänen ollessa pienempi tyttö kutitusterapia oli meille selviytymiskeino monesta mielipahasta. Sitä käytin lähinnä sellaisissa tilanteissa, joissa katsoin, ettei mielipaha nyt muuta vaatinut, vaan kutitus auttoi viemään mielipahan pois ja tilanne ratkesi iloon. Toki suuremmat mielipahat vaativat lohdutusta ja senkaltaisia keinoja, mutta kun päivän kymmenennen mielipahan lohduttelu alkoi käydä jo äidinkin voimille, niin jopa oli kutitusterapiasta suuri apu =)

 

["Jenis"]

Missäs kaikki palstan vaistovanhemmuus-hihhuloijat nyt on? Haluaisin tietää, miten näissä arjen jankkaustilanteissa (joissa on yleensä kiire...) toteutetaan muuta kuin nyt minä määrään ja piste-tyyppistä kasvatusmetodia

 

[turhautunutkin]

Kyllä, tunnistan oman kolmi-ja puolivuotiaan poikalapseni (myös esikoiseni) tästä kuvauksesta. Poika yrittää koko ajan viedä koko aikani ja huomioini, juuri samoilla keinoilla mitä oma lapsesi tekee: jankkaus, toistelu, haluaminen, turhien höpöasioiden haluaminen, jne. Mun tulkintani on että ei tuo poika oikeasti halua kiivetä toiselta puolelta, kaupassa jotain turhista, toista haarukkaa tms tms, eikä sitä todellakaan kiinnosta laitetiiinko ruokaan juuri äsken juuri sitä maitoa !! Oikeasti nuo pojat ovat koko ajan huolissaan siitä, että onko ne meidän kultia ja onko niille kaikki meidän aika ja rakkaus. Ja sen takia meillä on aika kova komento tällaisiin haluamisasioihin ja härnäämisiin: jos ei jankkaus lopu, voi mennä toiseen huoneeseen jankkaamaan tai lopettaa se heti. Sitten kerron, koska on seuraava hetki hänen kanssa leikkimiseen tai keskusteluun - aikuisten kahvihetkeä ei keskeytetä joka jankkaukseen. Voimia sulle, etenkin sitä jämäkkyyttä ja pitkäjänteistä turhauttavaa johdonmukaisuutta!!!

 

[dr]

Hyviä vastauksia! omat lapseni eivät ole vielä jankkausiässä, mutta sitä odottelen Itsellenikin pisti silmään, että harvinaisen fiksua on keskustelu ollut, eikä näit vaisto-tyyppejä ole näkynyt. Hyvä näin: tarkoitushan kai on, että näiltä palstoilta saa oikeaa apua, eikä oikeaa v*tutusta. Ei pahalla

 

[bud]

Meillä on tyttö 3.8v ja on ihan samanlainen sillä erotuksella, että itse en anna noin paljon periksi. Tytöstä on hetkessä tullut tooosi rasittava ja on alkanut lisäksi härnäämään 8v veljeään ja soppa on valmis! Huoh! En muistanutkaan, millaisia 3v:t on, just se kysymysten ja papatuksen tulva ja meilläkin tyttö loukkaantuu niin herkästi, kun vähänkin komentaa..sanoo: älä komenna, mulle tuli paha mieli tai nyt mä loukkaannuin.

 

[Pahvikannu]

Tilanteet kuulostavat tosi samalta kuin oman reilun 3-vuotiaan poikani kanssa! Olen itse kyllä jämäkämpi, mutta annan välillä periksikin, jos kyseessä on joku mielestäni tosi pieni juttu (tyyliin haluaa mennä pissalle meidän toiseen vessaan, vaikka olen sanonut että mennään siihen toiseen) ja lapsi on muuten ollut hyväntuulinen siihen asti enkä jaksa pilata hyvää ilmapiiriä. En tiedä teenkö tässä virheen, pitäisikö olla aina täysin periksiantamaton? Tuota jankataan aina että "anna lapsen päättää pieniä asioita, kumpi paita tänään laitetaan päälle", mutta kun maailma ja päivä on täynnä pieniä asioita ja tilanteita(ja joka päivä tulee uusia) joihin lapsikin voi vaikuttaa, niin itse olen välillä ihan ulalla siitä että mitkä ovat tarpeeksi pieniä että voin kuunnella lapsen mielipiteen ja milloin minun tulee päättää.

Mutta siis, meillä tilanne on se, että jos lapsi jää jotain jankkaamaan tai tivaa minua tekemään jotain(esimerkki tältä päivältä, lapsi oikeasti vinkui ruokapöydän ääressä ja VAATI minua nostamaan lattialta hänen itse tahallaan pudottamansa lusikan!), ja jos en tee niin hän tekee ilkeyksiä, esim. käy puraisemassa pikkuveljeä! Tästä seuraa AINA tietysti rangaistus (yleensä jäähy, joskus lelun menetys), mutta se ei vie lapsen uhmaa mihinkään, hän on vain tyytyväinen kun sai huomion itseensä! Näissä tilanteissa olen oikeasti tosi neuvoton, koska en voi jättää lasta huomiotta (=rangaistuksetta) jos hän käy toisia satuttamassa. Tuntuu että päivät on yhtä taistelua ja komentamista lapsen kanssa, harvoin on niitä "hyviä hetkiä"...

Että tässä nyt tasapainoillaan, kun en tiedä annanko lapselle liikaa vai liian vähän huomiota, olenko liian lempeä vai liian ankara...

 

["Vieras"]

Lapselle tekis varmaan hyvää mennä esim kerhoon syksyllä, toivottavasti oot hakenu paikkaa. Kun lapsi näkee muiden samanikäisten ja vähän vanhempien esimerkkiä niin saattaa jäädä turhat itkut siihen. Toki voi olla niin että laps edelleen nyyhkii kun äiti on paikalla mutta muuten on reipas..

 

["Äiti x 2"]

Kuulostaa liiankin tutulta. Tosin en kuitenkaan kaikista asioista neuvottele. Olen ihan puhki pian 3v täyttävän tyttöni kanssa. Varsinkin nukkumaanmenot on yhtä jankkaamista. Yritän olla jämäkkä, mutta huomaan liian usein neuvottelevani liikaa lapsen kanssa asioista. Ja lapsi sanoo ensin ei, sitten joo ja sitten taas ei. Ei siis osaa päättää. Usein tilanteet päättyvät hysteerisiin itkupotkuraivareihin, kun yritän olla jämäkkä. :/ Raskasta.

 

[MorbidMama]

Jaaha, kuulostaapa tutulta. lapseni hieman nuorempi, mutta samanlaista tahtoa ja tilannetta löytyy.

Meillä keskustelu olisi suurinpiirtein tällainen:
Ä: Nyt lähdetään, Sami voi kiivetä autoon omalle paikalle.
S: äiti, äiti äiti, minä haluan ....kiivetä toiselle puolelle
Ä: Voit kiivetä vauvan puolelta, totta, sitäkin kautta pääsee sinne omalle puolelle
S: äiti, ei, ...minä haluan jäädä tälle puolelle
Ä: sinun istuin on siellä oikealla puolella
S: äiti, EEEiii, minä istun tähän
Ä: laitetaan vauvan kaukalo tälle puolelle, no niin, menepä nyt sinne omalle puolelle, sieltä näkee tienkin paremmin
S: äiti, äiti... ANNA SE! (kiinnitän vauvan kaukalon paikalleen)
Ä: Noniin, nyt istut siihen omalle puolelle ja lähdetään -> Laitan lapsen istumaan omalle paikalleen.

Tsempiä sulle

Meillä menis vielä lyhyemmän kaavan mukaan.
Ä:Nyt lähdetään, Sami voi kiivetä autoon omalle paikalle.
S: äiti, äiti äiti, minä haluan ....kiivetä toiselle puolelle.
Ä: Ei kun Sami kiipeää nyt sieltä mistä on menossa tai voi jäädä kiukuttelemaan iskän kanssa kotiin/ tai äiti laittaa Samin istumaan.

En mä jaksa jaagata tuollaisissa tilanteissa. Mä luulen, että lapsi vaistoaa ennenkaikkea epävarmuutesi ja vedättää sen mukaan.

 

["Vieras"]

Mä kanssa sanoisin että olet liian " kiltti" ja ehkä turhaan " lässytät lapselle" ( tämä ei siis pahalla, en vaan keksi kuvaavampaakaan sanaa).
Meillä isompi poika myös todella kiivasluontoinen, jankuttaa, huutaa yms. Täytti juuri 3v, mä en juurikaan sille selittele tollaisia itsestäänselvyyksiä, sanon että " kiipeähän omalle paikallesi" jos vastalauseita tulee, kehotan uudestaan ja sanon että " se on sinun puolesi, sinä istut siinä, jos ei kelpaa ei lähdetä mihinkään"
Jos pyytää saada jotain tms. pyydän odottamaan, jos kitisee/jankuttaa, sanon että "odota hetki, äiti kuuli jo ja auttaa sinua kohta"