H
Hämmentynytmumi
Vieras
Tarvitsisin kipeästi apua!
Esikoiseni on 3,5-vuotias poika, joka on luonteeltaan ollut syntymästään melko hitaastilämpeävä, mutta myös malttamaton. Erittäin leppoisaan kuopukseen (joka on puolivuotias) verrattuna esikoisen luonnehdinta on nyt entistä helpompaa, kun on vertailukohta.
Esikoinen on ollut aina suhteellisen herkkäitkuinen (vaikkakin kuitenkin vähäitkuinen), ja muutosvastarintainen. Hän itkee edelleen paljon enemmän kuin puolivuotias vauvamme. Lähdöt kodista ja paluu kotiin ovat aina olleet itkuisia. Perunasoseen putoaminen paidalle tai sormelle on aina ollut itkun paikka. Suihkussa käynti on aina ollut itkun paikka. Huonosti mennyt hanska aiheutta "äiti, äiti, äiti, yh - yh- yh"-tuskastumisääniä, eli selvää ahdistusta, vaikka tulisin paikalle korjaamaan sormet oikeisiin kohtiin. Myös päiväkodissa poikaa kuvaillaan hitaastilämpiäväksi, mutta lopulta on löytynyt ystäviäkin ja hommat sujuvat. Mitään hälyttävää ei hoidossa ole huomattu. Kehitystaso on normaali.
Se, mikä vaivaa todella paljon, on että tuntuu kuin esikoinen "imisi minut kuiviin" henkisesti. Tunnen jatkuvasti vatsanpohjassa ikäänkuin pienen jännityksen, joskus jopa kouraisun, kun olen hänen kanssaan. Vain yhteiset iltasadut tai painihetket ovat ainoa stressitön hetki hänen kanssaan. Tätä on näin kirjoitettuna vaikea kuvailla mutta päätin tänä aamuna kirjata ylös meidän kanssakäymisestä pienen pätkän ihan vuorosanoin, koska se antaaa huomattavasti paremman käsityksen asiasta. Olin lähdössä lasten kanssa kauppaan:
Ä: Nyt lähdetään, Sami voi kiivetä autoon omalle paikalle.
S: äiti, äiti äiti, minä haluan ....kiivetä toiselle puolelle
Ä: Voit kiivetä vauvan puolelta, totta, sitäkin kautta pääsee sinne omalle puolelle
S: äiti, ei, ...minä haluan jäädä tälle puolelle
Ä: sinun istuin on siellä oikealla puolella
S: äiti, EEEiii, minä istun tähän
Ä: laitetaan vauvan kaukalo tälle puolelle, no niin, menepä nyt sinne omalle puolelle, sieltä näkee tienkin paremmin
S: äiti, äiti... ANNA SE!
Ä: Sami, puhu hiljemmalla äänellä, huutaminen sattuu korviin
S: eeiii äiti, ole sinä hiljaa, vauva voi herätä
Ä: minkä sinä haluat?
S: Anna se, äiti, äiti kuuntele nyt, anna se
Ä: haluatko sinä sen puhelimen laturin
S: joo
Ä: pieni hetki, äiti laittaa...
S.: äiti anna sen laturin mulle!
Ä: odota pieni hetki, laitetaan vauvan vyöt kiinni
S: minä haluan sen laturin
Ä: saat, no niin, tässä
S: äiti, ei noin kovaa sanota
Ä:sanoiko äiti sinun mielestäsi liian vakavalla äänellä?
S: sanoi, äiti, äiti, älä tee näin (näyttää totista ilmettä suullaan), tee näin (hymyilme, samalla kun laitan lasta vöihin)
Ä: ai eikö äiti hymyillyt kun olisit halunnut. tarkasti sinä kyllä katsot
S: niin, äiti, se on huonosti
Ä: mikä, ai vyökö
S: niin, sen pitää olla näin (yrittää löysätä)
Ä: sen vyön on hyvä olla napakasti, jotta sinun kädet ei pääse sieltä ulos ja pysyt hyvin kiinni kun ajetaan maantietä
S: se on liian, äiti EI SAA KIRISTÄÄ!
Ä: nyt se on napakasti, nyt lähdetään
S: äiti avaa ikkuna, avaa
Ä: pieni hetki, äiti peruuttaa auton pois pihasta
S: no se ei toimi äiti se on rikki pitää ostaa uusi ikkunan nappi (yrittää painaa lapsilukossa olevaa ikkunaa auki)
Ä: avataan vähän ikkunaa mutta ei kokonaan auki, muuten tulee liian kova viime sinne takapenkille. Nyt taitaa olla hyvä, sieltä tulee kiva pieni tuulenvire sisälle
S: äiti ei noin ylemmäs, äiti, äiti avaa vielä....
________
Minusta tuntuu, että olen lapsen kanssa kuin terrieripari sukkaa vetämässä, ikäänkuin huoahdustaukoa ei olisi vaan lapsi vaatii kontaktia kanssani kuin ei saisi minusta tarpeeksi turvaa tai jotain. Asiat olivat näin jo ennen kuopuksen syntymää, joten kyse ei voi olla vain perhedynamiikan muutoksesta.
Kirjojen lukeminen on "stressaavaa" minulle, koska lapsi keskeyttää koko ajan ja esimerkiksi ruoan laitto on myös väsyttävää, koska lapsi kysyy kysymyksiä (laitatko sinä äiti maitoa siihen, laitatko, laitatko laitatko) toistaen, vaikka olisin juuri vastannut. Lapsi on myös hyvin herkkä. Jos stressaannut ja pidän häntä vaikka kävelytiellä kädestä kiinni, hän aistii pienenkin käteni puristumisen tai liikkeen muuttumisen väkinäisemmäksi ja parahtaa itkuun. Hän tarvitsisi hyvin rennon äidin, mutta en tunnu pääsevän tästä "vaatimusten suosta" ylös tarpeeksi vahvaksi johtohahmoksi hänelle.
Miten viisaasti jämäköidytään tällaisen lapsen kanssa?
Esikoiseni on 3,5-vuotias poika, joka on luonteeltaan ollut syntymästään melko hitaastilämpeävä, mutta myös malttamaton. Erittäin leppoisaan kuopukseen (joka on puolivuotias) verrattuna esikoisen luonnehdinta on nyt entistä helpompaa, kun on vertailukohta.
Esikoinen on ollut aina suhteellisen herkkäitkuinen (vaikkakin kuitenkin vähäitkuinen), ja muutosvastarintainen. Hän itkee edelleen paljon enemmän kuin puolivuotias vauvamme. Lähdöt kodista ja paluu kotiin ovat aina olleet itkuisia. Perunasoseen putoaminen paidalle tai sormelle on aina ollut itkun paikka. Suihkussa käynti on aina ollut itkun paikka. Huonosti mennyt hanska aiheutta "äiti, äiti, äiti, yh - yh- yh"-tuskastumisääniä, eli selvää ahdistusta, vaikka tulisin paikalle korjaamaan sormet oikeisiin kohtiin. Myös päiväkodissa poikaa kuvaillaan hitaastilämpiäväksi, mutta lopulta on löytynyt ystäviäkin ja hommat sujuvat. Mitään hälyttävää ei hoidossa ole huomattu. Kehitystaso on normaali.
Se, mikä vaivaa todella paljon, on että tuntuu kuin esikoinen "imisi minut kuiviin" henkisesti. Tunnen jatkuvasti vatsanpohjassa ikäänkuin pienen jännityksen, joskus jopa kouraisun, kun olen hänen kanssaan. Vain yhteiset iltasadut tai painihetket ovat ainoa stressitön hetki hänen kanssaan. Tätä on näin kirjoitettuna vaikea kuvailla mutta päätin tänä aamuna kirjata ylös meidän kanssakäymisestä pienen pätkän ihan vuorosanoin, koska se antaaa huomattavasti paremman käsityksen asiasta. Olin lähdössä lasten kanssa kauppaan:
Ä: Nyt lähdetään, Sami voi kiivetä autoon omalle paikalle.
S: äiti, äiti äiti, minä haluan ....kiivetä toiselle puolelle
Ä: Voit kiivetä vauvan puolelta, totta, sitäkin kautta pääsee sinne omalle puolelle
S: äiti, ei, ...minä haluan jäädä tälle puolelle
Ä: sinun istuin on siellä oikealla puolella
S: äiti, EEEiii, minä istun tähän
Ä: laitetaan vauvan kaukalo tälle puolelle, no niin, menepä nyt sinne omalle puolelle, sieltä näkee tienkin paremmin
S: äiti, äiti... ANNA SE!
Ä: Sami, puhu hiljemmalla äänellä, huutaminen sattuu korviin
S: eeiii äiti, ole sinä hiljaa, vauva voi herätä
Ä: minkä sinä haluat?
S: Anna se, äiti, äiti kuuntele nyt, anna se
Ä: haluatko sinä sen puhelimen laturin
S: joo
Ä: pieni hetki, äiti laittaa...
S.: äiti anna sen laturin mulle!
Ä: odota pieni hetki, laitetaan vauvan vyöt kiinni
S: minä haluan sen laturin
Ä: saat, no niin, tässä
S: äiti, ei noin kovaa sanota
Ä:sanoiko äiti sinun mielestäsi liian vakavalla äänellä?
S: sanoi, äiti, äiti, älä tee näin (näyttää totista ilmettä suullaan), tee näin (hymyilme, samalla kun laitan lasta vöihin)
Ä: ai eikö äiti hymyillyt kun olisit halunnut. tarkasti sinä kyllä katsot
S: niin, äiti, se on huonosti
Ä: mikä, ai vyökö
S: niin, sen pitää olla näin (yrittää löysätä)
Ä: sen vyön on hyvä olla napakasti, jotta sinun kädet ei pääse sieltä ulos ja pysyt hyvin kiinni kun ajetaan maantietä
S: se on liian, äiti EI SAA KIRISTÄÄ!
Ä: nyt se on napakasti, nyt lähdetään
S: äiti avaa ikkuna, avaa
Ä: pieni hetki, äiti peruuttaa auton pois pihasta
S: no se ei toimi äiti se on rikki pitää ostaa uusi ikkunan nappi (yrittää painaa lapsilukossa olevaa ikkunaa auki)
Ä: avataan vähän ikkunaa mutta ei kokonaan auki, muuten tulee liian kova viime sinne takapenkille. Nyt taitaa olla hyvä, sieltä tulee kiva pieni tuulenvire sisälle
S: äiti ei noin ylemmäs, äiti, äiti avaa vielä....
________
Minusta tuntuu, että olen lapsen kanssa kuin terrieripari sukkaa vetämässä, ikäänkuin huoahdustaukoa ei olisi vaan lapsi vaatii kontaktia kanssani kuin ei saisi minusta tarpeeksi turvaa tai jotain. Asiat olivat näin jo ennen kuopuksen syntymää, joten kyse ei voi olla vain perhedynamiikan muutoksesta.
Kirjojen lukeminen on "stressaavaa" minulle, koska lapsi keskeyttää koko ajan ja esimerkiksi ruoan laitto on myös väsyttävää, koska lapsi kysyy kysymyksiä (laitatko sinä äiti maitoa siihen, laitatko, laitatko laitatko) toistaen, vaikka olisin juuri vastannut. Lapsi on myös hyvin herkkä. Jos stressaannut ja pidän häntä vaikka kävelytiellä kädestä kiinni, hän aistii pienenkin käteni puristumisen tai liikkeen muuttumisen väkinäisemmäksi ja parahtaa itkuun. Hän tarvitsisi hyvin rennon äidin, mutta en tunnu pääsevän tästä "vaatimusten suosta" ylös tarpeeksi vahvaksi johtohahmoksi hänelle.
Miten viisaasti jämäköidytään tällaisen lapsen kanssa?