"vieras"
Tiedämme jo miehen kanssa esikoisen vauva-ajalta, että rankkaa on, ja että oma aika jää vähiin. Emmekä tarkoitakaan nyt sitä, että pitäisi päästä ns. menemään yhtään minnekään, vaan ihan aikuisten keskeistä "vapaata" ihan vaikka tuossa sohvalla silloin kun lapset nukkuu. Seurustelua, keskustelua, elokuvaa, hellyyttä, seksiäkin.
Mutta ei. Tämä siksi, että pienempi lapsista, vauva 7kk, ei suostu nukkumaan millään ennen kuin vasta myöhään yöllä. Huutaa nytkin sylissäni umpiväsyneenä, mutta nukahtaa ei voi. Turhauttaa ja vituttaa, koska tiedän tässä menevän vielä ainakin tunnin... Siinä vaiheessa kun vauva nukahtaa, en sitten tietenkään jaksa tehdä mitään - eikä mieskään, sillä hänellä on huomenna työpäivä.
Vauva herää aamulla kahdeksalta ylös, valvoo kahteen saakka päivällä ja nukahtaa - tunniksi. Tämän jälkeen on sitten hereillä muutaman tunnin, nukkuu puoli tuntia, ja valvoo yömyöhään. On kokeiltu vähentää päiväunia (jotka mielestämme ovat kylläkin vähäiset) mutta ei auta.
Vauva on tosi herkkä muutenkin kaikelle. Jos esimerkiksi nousen sängystä ylös (vauva nukkuu omassa sängyssään samassa huoneessa, me miehen kanssa omassamme) niin herää heti ja parkuminen alkaa. Sitten herää jo esikkokin. (Joo ja enhän minä mitään meteliä noustessani pidä, siis ihan niin hiljaa nousen kuin suinkin vain on mahdollista, mutta ei auta mitään. Heti havahtuu ja on hereillä. Sänkynsä ei kuitenkaan ihan meidän sängyn vieressäkään, ettei ihan siitäkään johdu. Esikolla ei koskaan tällaisia ongelmia ole ollut vaikka nukkuu hänkin samassa huoneessa.)
Tilanne turhauttaa jo miestäkin, koska aikaa nimenomaan sellaisille asioille joita nainen ja mies haluavat joskus yhdessä tehdäkin, ei enää yksinkertaisesti ole. Tai sitten kun olisi aikaa, niin ei ole enää jaksamistakaan.
Kai se sitten on vain niin, että lapset ovat erilaisia ja tämäkin on temperamenttikysymys, johon pitää vain sopeutua ja tottua, mutta vittumaista tämä suoraan sanoen on silti. Esikon kanssa elämä ei ollut läheskään yhtä haastavaa.
Vauvaa ei halua kukaan ottaa hoitoon, koska tällä hetkellä riippuvuus meihin vanhempiinsa tai etenkin minuun, on suuri. Vauva ei ns. sopeudu tilanteeseen, saattaa rääkyä koko sen ajan (vaikka parikin tuntia) kun ollaan poissa ja takaisin tultuamme mikään muu kuin äidin syli ei kelpaa.
Rakastan lastani, mutta tämä alkaa käymään ihan tosissaan hermoille.
Kauankohan tätäkin pitää vielä jaksaa, tuntuu että tuo pentu ei ole koskaan mihinkään tyytyväinen... Inhottaa jo itseni kun sanon lapsestani noin rumanlaisesti, mutta ihan tosi; kai vuorokaudessa pitäisi olla edes joku saatanan tunti, jolloin voi käydä edes kusella niin, ettei tarvitse kuunnella tuon rääkylaukun huutoa? :O
Mutta ei. Tämä siksi, että pienempi lapsista, vauva 7kk, ei suostu nukkumaan millään ennen kuin vasta myöhään yöllä. Huutaa nytkin sylissäni umpiväsyneenä, mutta nukahtaa ei voi. Turhauttaa ja vituttaa, koska tiedän tässä menevän vielä ainakin tunnin... Siinä vaiheessa kun vauva nukahtaa, en sitten tietenkään jaksa tehdä mitään - eikä mieskään, sillä hänellä on huomenna työpäivä.
Vauva herää aamulla kahdeksalta ylös, valvoo kahteen saakka päivällä ja nukahtaa - tunniksi. Tämän jälkeen on sitten hereillä muutaman tunnin, nukkuu puoli tuntia, ja valvoo yömyöhään. On kokeiltu vähentää päiväunia (jotka mielestämme ovat kylläkin vähäiset) mutta ei auta.
Vauva on tosi herkkä muutenkin kaikelle. Jos esimerkiksi nousen sängystä ylös (vauva nukkuu omassa sängyssään samassa huoneessa, me miehen kanssa omassamme) niin herää heti ja parkuminen alkaa. Sitten herää jo esikkokin. (Joo ja enhän minä mitään meteliä noustessani pidä, siis ihan niin hiljaa nousen kuin suinkin vain on mahdollista, mutta ei auta mitään. Heti havahtuu ja on hereillä. Sänkynsä ei kuitenkaan ihan meidän sängyn vieressäkään, ettei ihan siitäkään johdu. Esikolla ei koskaan tällaisia ongelmia ole ollut vaikka nukkuu hänkin samassa huoneessa.)
Tilanne turhauttaa jo miestäkin, koska aikaa nimenomaan sellaisille asioille joita nainen ja mies haluavat joskus yhdessä tehdäkin, ei enää yksinkertaisesti ole. Tai sitten kun olisi aikaa, niin ei ole enää jaksamistakaan.
Kai se sitten on vain niin, että lapset ovat erilaisia ja tämäkin on temperamenttikysymys, johon pitää vain sopeutua ja tottua, mutta vittumaista tämä suoraan sanoen on silti. Esikon kanssa elämä ei ollut läheskään yhtä haastavaa.
Vauvaa ei halua kukaan ottaa hoitoon, koska tällä hetkellä riippuvuus meihin vanhempiinsa tai etenkin minuun, on suuri. Vauva ei ns. sopeudu tilanteeseen, saattaa rääkyä koko sen ajan (vaikka parikin tuntia) kun ollaan poissa ja takaisin tultuamme mikään muu kuin äidin syli ei kelpaa.
Rakastan lastani, mutta tämä alkaa käymään ihan tosissaan hermoille.
Kauankohan tätäkin pitää vielä jaksaa, tuntuu että tuo pentu ei ole koskaan mihinkään tyytyväinen... Inhottaa jo itseni kun sanon lapsestani noin rumanlaisesti, mutta ihan tosi; kai vuorokaudessa pitäisi olla edes joku saatanan tunti, jolloin voi käydä edes kusella niin, ettei tarvitse kuunnella tuon rääkylaukun huutoa? :O
