erotakko?

["minä vain"]

En ookkaan sitten moneen vuoteen tänne kirjottanu.

Mutta mä oon sellasessa tilanteessa, että on tuntunu jo pitkään, että multa on rakkaus loppunu mun mieheen, ei ole siis todellakaan mikään hetken ajatus. Me ollaan oltu yhessä nyt jo kohta 17v. ja meillä on kolme lasta. Meidän suhde ollu jo pitempään vähän niinku kämppiksiä tai sisaruksia oltas, välillä on mukavaakin ja välillä taas ei, erostakin jo viime kesänä puhuttiin, mutta päätettiin jatkaa. Mutta mä EN rakasta enää sitä miestä niinkun mun pitäs aviomiestä rakastaa ja en kaipaa sen kainaloon tai muutenkaan vois kuvitella sen kans edes seksiä harrastavani... haluisin ettei niin olis, mutta mä en myös haluu enää olla yhessä vaan lasten takia... Ja sitten mä oon myös ihastunu toiseen mieheen, mitään en oo sen kans tehny tietenkään kun en aio pettää, no okei oon sen kainalossa nukkunu pari yötä viihteellä olon jälkeen (oon siis tän ihmisen ((työkaverin...)) tuntenu jo neljä vuotta) ja se vaan tuntuu niin oikeelta ja ihanalta, sellaselta miltä pitäs tuntua kun on oman miehen kainalossa... Ja nyt sitten on mun omat ajatukset ihan sekasin... on tullu isosti raja vastaan avioliiton jatkamisessa ja se on ruvennu tuntuun kovin kuluttavalta ja ero pyörii mielessä jatkuvasti... mutta se on niin himputin vaikeeta oikeesti jotain tehdä kun niin kovin mun miehestä välitän ja siitä ihmisenä tykkään valtavasti ja en sille mitään pahaa haluis, mutta mä en vaan jaksa enää... Ja lapsiakin mietin kuinka kamalaa se niille on ja kaikki asumiskuviot ja kaikki, voi helvettiläinen.

No, tää oli vaan tällanen avautuminen... ja olis ihan kiva saada jotain mielipiteitä vaikka eron kokeneelta tai ihan keltä kuka haluu kommeintoida. Tänks.

 

["Minni"]

Mulla on ajatukset nykyään vähän erit avioliiton/parisuhteen kanssa kun joskus ennen. Mä kun olen nykyään varma, et se kämppis/sisaruussuhde tulee väistämättä eteen ennemmin tai myöhemmin. Mutta se tunne voi myös jossain vaiheessa muuttua uudelleen rakastumiseksi. Nykyinen ihastuksesi tottakai tuntuu nyt just sellaiselta mistä olet aina haaveillut ja täydelliseltä, sitähän se ihastuminen on.

Musta toi on nyt ihan valintakysymys; halutako jatkaa yhdessä niin myötä ja vastoinkäymisissä vai halutako kokea vielä sitä ihastumisen ja uuden suhteen huumaa, joka myöskin väistämättä muuttuu ajan kanssa. Luulen että kuitenkin miestäsi rakastat, se vaan on erilaista. Itse tykkään siitä alun huumasta ja olenkin ollut haka suhteesta lähtemään, kun se huuma hiipuu, mutta mitään pysyväähän sillä ei saa. Te nyt toki olette olleet jo niin kauan yhdessä, ettei alun huuman hakemisesta ole kyse. Mutta mun mielestä kyl kannattaisi pohtia tarkkaan voiko teiän suhteen pelastamiseksi tehdä mitään ettei kävisi niin, että tajuaa mitä hyvää oli vasta kun sen on menettänyt.

 

["minä vain"]

Niin.. Noita ajatuksia oon mielessäni pyöritellykkin ja kauheeta olis just se, että tajuis tehneensä virheen... Oon vaan niin monta kertaa tehny sen valinnan suhteen jatkamisesta, mutta nyt jotenki tuntuu erilaiselta ja en oo oikeesti varma haluanko oikeesti tehdä sitä valintaa enää.. Ja kun on pareja jotaka haluaa suhteen kestettyä kymmeniä vuosia edelleen sitä puolison läheisyyttä ja on rakastunu edelleen isosti siihen puolisoon... ja mä haluan sellasen suhteen... paljon vaadittu, tiedän ja se ihastuminen se on niin ihanaa ja ikävä kyllä se ei kauaa kestä, höh. on tää vaan hankalaa. kiitti Minni.

 

["millis"]

vaikket oo mitään tän uuden ihastuksen kans tehnytkään on sun ajatukset jo siellä. Olet tainnut jo kauan aikaa sit luovuttaa.. surullista. Tarkoitan et olet antanut uudelle suhteelle tilaisuuden, et ollut todella sitoutunut puolisoosi.

 

["Minni"]

Eip kestä. Mä varmaan ensin pohtisin asiaa miehen kanssa yhessä ja toivoisin, et kumpikin yrittäis yhdessä tehdä jotain olosuhteiden kohentumiseksi. Et ei vaan olla ja katota mitä tapahtuu, vaan aktiivisesti tsempattais ja sit katottais vaikka vuoden päästä et miltä tuntuu. Teot aktivoi tunteita.

Ja eihän ne asiat hetkessä korjaannu. Pitää myös muistaa et kaikki "tylsistyminen" yms. ei ole aina siitä parisuhteesta lähtöisin. Se on ehkä vaan semmonen helpoin keino lähteä hakemaan elämäänsä jotain vaihtelua ja huumaa. Tylsä totuus kuitenkin on, et monet jutut lähtee omasta itsestään. Mäkin olen kuullut noista pareista joiden suhde kestää ihanana ja intohimoisena vuodesta toiseen. Toisaalta mistä sitäkään tietää millaista niillä on aina ollut. Ja taas toisaalta luulen et siihen tarvittais jo itseltään jotain aivan erityislaatuista luonnetta, mitä taas ei ehkä kovin monella ole. Me muut joudutaan vaan pähkäilemään. Tsemppiä mitä ikinä päätätkin tehdä!

 

["minä vain"]

Minni: nii'n... sä puhut asiaa. Kiits tsempeistä ja ajattelun aiheista.

Millis: Sä oot toisaalta ihan oikeessa, sitoutunut oon ollu ja oon edelleen siihen mun mieheen, MUTTA se on totta kyllä, että oon ajatuksissa antanu mahdollisuuden ns. uudelle suhteelle ja sekin on totta, että se vie mun pääkopassa tilaa aikalailla... phuuh. luovuttaminen, niin... saattaa niin ollakin ja surullistahan se on, ei tää tilanne oo millään tapaa onnellinen.

 

["vieras"]

Ihan ensin sinun pitää kertoa miehellesi kaikki asiat, myös tästä ihastuksesta. Sen verran reilu pitää olla 17 vuoden ja kolmen lapsen jälkeen, ettet suunnittele eroa salassa. Miten ajattelit hoitaa asiat? Heittää kaikki miehen silmille sitten kun olet jo mahdollisesti kuksinut kuukausia sen toisen miehen kanssa ja lähteä kävelemään ovesta? Eroa ellet kestä arkea, mutta tee se edes reilusti perhettäsi kohtaan.

 

["minä vain"]

Tottakai aion asiasta keskustella, en mä niin tekis, että yhtäkkiä kaikki silmille heittäsin. En vaan aio meidän joulua pilata tällä aiheella ja asiaa siis siirtelen... Siitä mun ihastumisesta en aio tosin kertoo, en halua sitä tehdä mun miehelle, reilua tai ei. Hmm, arjen kestäminen, niin mä oon kyllästyny meidän arkeen se on totta, mutta mistään uudesta asiasta ei toki ole kyse, sitä arkee kun on kestäny jo monen monta vuotta, nyt vaan on tunne, että mä haluan enemmän itellenikin kun oon perheelle eläny aikalailla jo monet arkiset vuodet. Ja arki toki jatkuu eronki jälkeen ja monin verroin haastavampana kun ehjänä perheenä..., tiedän. En siis sano etteikö se arki olis ihanaa, oikeestihan se arki just elämässä on sitä parasta sillon kun vaan on sitä onnellisuutta ja tyytyväisyyttä omaan elämään. Nii'in, mä oon tyytymätön. Sitä oon kans miettiny, että onko se reilua perheelle jos vanhemmat ei oo onnellisia yhdessä? Kyllähän se näkyy ennemmin tai myöhemmin ja sitten katkeruus saatta iskeä... en tiedä. Meillä jo poikakin on monta kertaa todennu, että ei aio ikinä mennä naimisiin tai aio tulla isäks, kertooko sekin jo jostain? Niin, helpompaa mun olis jatkaa onnettomassa suhteessa kun tehdä isoiso elämän muutos meille kaikille, mikä sitten on oikeesti oikein, uhraanko mun (ja miehen) onnellisuuden sen takia, että voidaan olla kokonainen perhe? Mä ainakin haluisin, että olis joku vipu mitä vääntämällä vois muuttaa tunteita, ja voitte olla varmoja, että sitä vipua kääntäsin niin, että olisin palavasti taas rakastunu mun mieheen..., mutta....

 

["millis"]

Kun uusi ihastus saa ne perhoset lepattamaan vatsanpohjassa... Eihän se "vanha" suhde voikkaan tuntua juuri muulta kuin velvollisuudelta.
Mut kaunko uudessakaan suhteessa ne perhoset lepattais?? Ehkä muutaman vuoden, mitäs sitten? Uusien perhosten hakua vai? Se ois aika loputon tie...
Tunteita voi kyllä ohjailla mut mitään ihme vipua ei oo joka hetkessä ne tunteet muuttais. Kummankin täytyy tahtoa.

 

["vieras"]

Itsestään tuo tilanne ei korjaannu. Yhdessä asiasta keskustelemalla ja toimimalla voitte ehkä saada tilannetta korjattua, mutta se vaatii yhteisen näkemyksen, päätöksen ja aktiivista toimintaa. Jonkin asian muuttamisen elämässänne (yhteistä aikaa varmaankin). Yksi vaihtoehto on sopeutua tuohon tilanteeseen, sehän se tässä maassa on perinteinen ratkaisu on ollut - tunteita tai läheisyyttä ei enää ole, mutta ei kehdata/jakseta tms. erota.

 

["minä vain"]

Niin, me ollaan jo useesti keskusteltu meidän suhteen ns. epäkohdista. Mä oon meillä se joka käytännössä huolehtii ja pyörittää ihan kaiken arjessa, kyllä siis mies tekee jos pyydän, mutta ite oon sit kans jo jotenki turtunu siihen pyytämiseen. Mies tykkää kovasti pelata tietokoneella ja aika paljon aikaa koneella siis viettää ja itestä huolehtiminenkin on sillai niinku aikalailla jääny. Ei siis se mun mies ihan rupsahtanu oo, mutta ei siitä paljoo puutu, kiloja on kertynyt ja ulkonäköön panostus jää vaan suihkussa käymiseen ja parran aajamiseen sillon kun se rupee oleen jo vankikarkurimainen ja toisaan kun ei ees verenpaineen nousu ja kolesteroli saa havahtumaan, että terveydestä pitää pitää huolta liikkumalla jne. ei kiva. Ja sit se mun mies tykkää kaljasta, useemman kerran viikossa se juo ne muutamat kaljatölkit, ei mitään kännejä, mutta kuitenkin. Ja nää edellä mainitut asiat on sellasia mistä ollaan puhuttu ja puhuttu, hetkeks saattaa tsemppaaminen alkaa, mutta sitten se jää ja tää on niin nähty! Mä ite rakastan liikkumista ja pidän itestäni huolta, yritän elää terveellisesti ja sit se miehen elämäntyyli tuntuu niiin päinvastaselta kun mun oma... Ollaan siis alettu oleen yhdessä jo teininä ja monessa paikassa sanotaanki, että teinisuhteessa käy vaan niin, että parit kasvaa erilleen, nyt on varmaan niin käyny...

Millis: Kirjotat siitä uusien perhosten hausta, jos olisin ihmisenä sellanen, että niitä perhosia jatkuvasti hakisin en varmaan olis viettäny yli puolta mun elämääni saman ihmisen kanssa... totta se on, että perhosten lepatus mahassa on ihana tunne ja sitä kun vois jatkaa loputtomiin niin se olis tosi huippua, mahdollistahan se ei oo, karu totuus se on. Ja siis korostan sitä vielä, että mikään hetken mielijohde ei tää mun ajatus mahdollisesta erosta ole, ehkä se mun ihastuminen saattaa mun ajatuksia korostaa, mutta kuitenkaan ei tää siitä missään tapauksessa pelkästään johdu.

vieras: se sopeutuminen...phuuh. Varmaan aika moni vaan sopeutuukin siihen parisuhteeseen missä ei oo tyytyväinen, se perinteinen ratkasu niinpä. Mä vaan en halua sellasta suhdetta ja en jotenkin pysty uskoon, että meidän suhde jotenki isosti enää siitä vois muuttua. Ja sitten vanhana mummona en haluais huomata, että hups miten mun elämän kanssa kävikään...