Mulla on ollu.
Oon tän kertonu monesti täällä, mutta näin tästä kaikesta on helpompi puhua. Mä olin 18v kun muutin yhteen miehen kanssa. Muutin vieraalle paikkakunnalle ja kaikki läheiset jäi mun synnyin eli myös mun kotikaupunkiin ja kaverit jäi myös. Mulla ei ollu uudella paikkakunnalla ketään, paitsi exä. Asuttiin neljä vuotta avoliitossa. Vajaa vuosi kun koko suhde meni jo alamäkeen. Exä oli väkivaltanen, käytti henkistä ja fyysistä väkivaltaa, käytti alkoa, petti mennen tullen, käytti huumeita aina kun, käytti alkoa ja mm. käytti äitinsä mielenterveyslääkkeitä(varasti niitä äidiltään). Nöyryytti ja halveksi mua, etsi musta aina virheitä ja sai lopulta mutkin uskomaan niihin kaikkiin virheisiin. Mulla oli noihin aikoihin todella huono itsetunto, käytin myös alkoa paljon. Lähinnä sen takia että, kaikki oli helpompi ottaa vastaan kännissä ja turtuneena. Kun exä alko käyttää hormoneita, niin käytös muuttu entistä agressivisemmaks, en juurikaan uskaltanu puhua mitään sille ja sitä ärsytti vaikka olin hiljaa ja saatto alkaa räyhäämään siitäkin. Suljin silmät kaikelta pahalta mitä meijän välillä tapahtu, annoin aina anteeks. Olin murtumispisteessä ja voin fyysisestikkin pahoin, peitin sen aina ja en kertonu kellekkään mitä meijän välillä tapahtu, en vaan jotenkin osannu kertoa kellekkään ja en luottanu kehenkään, niin paljoa että, oisin uskaltanu kertoa. Sillonkun exä oli töissä, niin tuntu että, saatoin hengittää aina vapaasti, vähän ennen exän kotiintuloa alko se paniikki ja mietintä, kuinka mun pitää olla ja käyttäytyä. Meillä ei ollu minkäänlaista läheisyyttä, jos yritin mennä halaamaan, niin aina tuli joo, joo ja työnsi mut pois ja sama juttu oli, jos yritin pusua antaa. Ei koskaan oma aloitteisesti tullu lähelle, ainoastaan seurustelu vaiheessa tuli ja lopahti hyvinkin nopeesti noi kaikki. Ei puhuttu yhessä asuessa koskaan vakavista asioista, unelmista, toiveista ja haluista. Jos yritin puhua, suuttu ja raivostu. Käski mun pitää turvan kiinni jos, en osaa muuta kuin jauhaa paskaa. Puhuttiin lähinnä jostakin pintapuolisista asioista, joihin en kommentoinu muuten kuin vaan ynähtämällä jotain epämäärästä. Jos olin ilonen ja nauroin, käski lopettamaan kun ei voi keskittyä mihinkään, jos itkin käski painua vittuun tai helvettiin. Vertaili mua aina toisiin naisiin ja se tuntu vähintään lyönniltä. Puolivuotta meijän suhteen lopusta nukuin olohuoneen lattialla, en pystyny mennä sen ihmisen viereen enää, ahdisti jo pelkästään sen naaman näkeminenkin. Seksi loppu kokonaan, eikä kyllä mieli etes tehny. Ton loput puolivuotta huitelin jokaisen viikonlopun baarissa kumpanakin päivänä, kännissä, tutustuin moniin miehiin(en menny kuitenkaan sänkyyn niitten kanssa). Sitten vaan tapasin yhen miehen johon aloin tutustumaan ja nähtiin aina viikonloppusin kumpanakin päivänä aina samassa baarissa/yökerhossa. N. 1kk ehittiin jutustella niitä näitä, kun menin ja petin. Jäin kiinni suoraan baarissa, suutelin tätä miestä, kun exä paukahti paikalle ja näki suoraan ulko- ovilta mitä tapahtuu. Silti otin tän miehen yöks mun kaverin luo sillon ja petin. Yövyttiin ton jälkeen viä kerran, kun lopetin koko touhun. En vaan enää meinannu pysyä kasassa ja meinasin romahtaa. Nykysen miehen tapasin 2008 elokuussa. Marraskuussa mies kysy että, halaunko muuttaa hänen kanssaan yhteen ja siinä se iski, paniikki. Kaikki vanhat asiat nousi pintaan ja mua pelotti. Pelkään pettämistä yli kaiket ja sen otin puheeks. Nykynen mies vaan sano että, laaditaan suhteelle selvät pelisäännöt ja toimitaan ja eletään niitten mukaan. Toi ilta ja yö meni jutellessa ja kerroin kaikista peloista ja ihan kaikesta muustakin, unelmista, toiveista, haluista jne. Mies ymmärsi mua. Mutta, sitten olikin seuraava ongelma mun mustasukkasuus ja se tuli fyysisinä oireina: päänsärkynä, huimauksena, pahoinvointina, tuskanhiki nousi otsalle, sydän hakkaa tuhatta ja sataa, tärinää ja vapinaa. Näistäkin puhuttiin ja saatiin kaikki selväks ja nykysin meillä menee hyvin. Me ollaan kihloissa ja meillä on 2v tytär.
Keskustelkaa miehes kanssa asioista, ihan kaikesta. Kerro rehellisesti omista peloista ja siitä mitä toivot teijän suhteelta. Kaikki muut järjestyy kyllä
. Avoin ja rehellinen keskustelu on se mitä painotan
.
) Ja mites lapset? Meillä kummallakin niitä on. Eniten kyllä pelottaa tuo, että osaanko olla parisuhteessa enää kun olen niin monta vuotta elänyt itsenäistä elämää. Onko kenelläkään (ollut) samanlaisia ajatuksia ja miten niistä on selvitty?