Mietin ja mietin pääni puhki mitä tehdä.
Elän miehen kanssa avoliitossa ja meillä on ihana 5kk ikäinen tytär. Miehen ailahteleva luonne ja ajoittainen tunnekylmä itsekkyys on kuitenkin asia joka imee minusta voimat.
Tällä hetkellä en sanoisi olevani onneton sillä pieni tyttö saa minut välillä ihan pakahtumaan onnesta mutta tottakai arki on rankkaa ilman isän tukea.
Mies ei nimittäin juurikaan osallistu tytön tai kodin hoitoon.
Hetkittäin menee paremmin ja hyvät hetket saa minut todella onnelliseksi mutta huonot hetket ovat taas sitten niin pahoja ja tietoisuus siitä että ne toistuu kokoajan saa mielen synkäksi.
Vastuu vauvan hoidosta on kokonaan minulla. Vastuu kodin hoidosta on minulla. Mies saa mökötyskohtauksia jolloin hän vaan "on" eikä hänen kanssa kannata edes yrittää puhua. Mökötykset voi kestää päiviä (ellen minä "sovittele" asiaa vaikka itse en ole mitään pahaa mökötyksen aikaansaamiseksi tehnytkään). Mies mököttää minulle ihan mistä vaan, myös siitä (ja yleensä nimenomaan siitä ) jos hän itse on käyttäytynyt huonosti ja potee siitä morkkista.
Minun elämäni on muuttunut täysin vauvan synnyttyä, miehen ei. Minä elän vauvan ehdoilla, mies menee ja elää niin kuin ennen.
Miehen kanssa ei pysty puhumaan. Olen hänelle lähettänyt sähköpostia ja asiat paranivat 3 päivän ajaksi ja sitten taas suistuttiin takaisin vanhaan kaavaan. Mies tulee töistä kotiin ja alkaa näpytellä tietokonetta ja katsoa telkkaria. Samaa tekee viikonloput. Viikonloppuna ajoittain odotan jo viikkoa ja tuttua rutiinia tytön kanssa kahdestaan. Miehen läsnäolo vaan ärsyttää kun hän ei minua auta ollenkaan vaan tekee vain omia juttuja kun minä jatkuvasti hoidan tyttöä ja teen samalla kotihommatkin.
Mies on kokoajan tyytymättömän oloinen kun itse iloitsen jo tosi pienistä asioista. Tuntuu siltä että mies ja hänen olemuksensa imee minusta kaikki voimat. Vaikka olisin tosi vähään tyytyväinen, mies ei vaivaudu ollenkaan piristämään minua - koskaan ei kysy miten jaksan eikä koskaan yllätä iloisesti, esim jollain pikku palveluksella kuten minä niin useasti taas teen hänelle. Tuntuu että tämä suhde vaan vie minulta voimia eikä toisinpäin niinkuin pitäisi olla. En kannata eroamista yrittämättä korjata asioita ensin mutta eihän tämä yksipuolisestikaan toimi. Tuntuu että minä teen kaiken työn parisuhteen eteen - ilmeisesti turhaan.
Olen tehnyt selväksi että en ole tyytyväinen suhteeseemme ja että hän saa lähteä ellei asiat muutu mutta se ei näytä menevän perille.
En halua että tyttö joutuu kärsimään, nyt olisi kai parempi erota kun ei tyttö ole vielä isäänsä niin kiintynyt...?
Elän miehen kanssa avoliitossa ja meillä on ihana 5kk ikäinen tytär. Miehen ailahteleva luonne ja ajoittainen tunnekylmä itsekkyys on kuitenkin asia joka imee minusta voimat.
Tällä hetkellä en sanoisi olevani onneton sillä pieni tyttö saa minut välillä ihan pakahtumaan onnesta mutta tottakai arki on rankkaa ilman isän tukea.
Mies ei nimittäin juurikaan osallistu tytön tai kodin hoitoon.
Hetkittäin menee paremmin ja hyvät hetket saa minut todella onnelliseksi mutta huonot hetket ovat taas sitten niin pahoja ja tietoisuus siitä että ne toistuu kokoajan saa mielen synkäksi.
Vastuu vauvan hoidosta on kokonaan minulla. Vastuu kodin hoidosta on minulla. Mies saa mökötyskohtauksia jolloin hän vaan "on" eikä hänen kanssa kannata edes yrittää puhua. Mökötykset voi kestää päiviä (ellen minä "sovittele" asiaa vaikka itse en ole mitään pahaa mökötyksen aikaansaamiseksi tehnytkään). Mies mököttää minulle ihan mistä vaan, myös siitä (ja yleensä nimenomaan siitä ) jos hän itse on käyttäytynyt huonosti ja potee siitä morkkista.
Minun elämäni on muuttunut täysin vauvan synnyttyä, miehen ei. Minä elän vauvan ehdoilla, mies menee ja elää niin kuin ennen.
Miehen kanssa ei pysty puhumaan. Olen hänelle lähettänyt sähköpostia ja asiat paranivat 3 päivän ajaksi ja sitten taas suistuttiin takaisin vanhaan kaavaan. Mies tulee töistä kotiin ja alkaa näpytellä tietokonetta ja katsoa telkkaria. Samaa tekee viikonloput. Viikonloppuna ajoittain odotan jo viikkoa ja tuttua rutiinia tytön kanssa kahdestaan. Miehen läsnäolo vaan ärsyttää kun hän ei minua auta ollenkaan vaan tekee vain omia juttuja kun minä jatkuvasti hoidan tyttöä ja teen samalla kotihommatkin.
Mies on kokoajan tyytymättömän oloinen kun itse iloitsen jo tosi pienistä asioista. Tuntuu siltä että mies ja hänen olemuksensa imee minusta kaikki voimat. Vaikka olisin tosi vähään tyytyväinen, mies ei vaivaudu ollenkaan piristämään minua - koskaan ei kysy miten jaksan eikä koskaan yllätä iloisesti, esim jollain pikku palveluksella kuten minä niin useasti taas teen hänelle. Tuntuu että tämä suhde vaan vie minulta voimia eikä toisinpäin niinkuin pitäisi olla. En kannata eroamista yrittämättä korjata asioita ensin mutta eihän tämä yksipuolisestikaan toimi. Tuntuu että minä teen kaiken työn parisuhteen eteen - ilmeisesti turhaan.
Olen tehnyt selväksi että en ole tyytyväinen suhteeseemme ja että hän saa lähteä ellei asiat muutu mutta se ei näytä menevän perille.
En halua että tyttö joutuu kärsimään, nyt olisi kai parempi erota kun ei tyttö ole vielä isäänsä niin kiintynyt...?