Erossako onni piilee?

Mietin ja mietin pääni puhki mitä tehdä.
Elän miehen kanssa avoliitossa ja meillä on ihana 5kk ikäinen tytär. Miehen ailahteleva luonne ja ajoittainen tunnekylmä itsekkyys on kuitenkin asia joka imee minusta voimat.
Tällä hetkellä en sanoisi olevani onneton sillä pieni tyttö saa minut välillä ihan pakahtumaan onnesta mutta tottakai arki on rankkaa ilman isän tukea.
Mies ei nimittäin juurikaan osallistu tytön tai kodin hoitoon.
Hetkittäin menee paremmin ja hyvät hetket saa minut todella onnelliseksi mutta huonot hetket ovat taas sitten niin pahoja ja tietoisuus siitä että ne toistuu kokoajan saa mielen synkäksi.
Vastuu vauvan hoidosta on kokonaan minulla. Vastuu kodin hoidosta on minulla. Mies saa mökötyskohtauksia jolloin hän vaan "on" eikä hänen kanssa kannata edes yrittää puhua. Mökötykset voi kestää päiviä (ellen minä "sovittele" asiaa vaikka itse en ole mitään pahaa mökötyksen aikaansaamiseksi tehnytkään). Mies mököttää minulle ihan mistä vaan, myös siitä (ja yleensä nimenomaan siitä ) jos hän itse on käyttäytynyt huonosti ja potee siitä morkkista.
Minun elämäni on muuttunut täysin vauvan synnyttyä, miehen ei. Minä elän vauvan ehdoilla, mies menee ja elää niin kuin ennen.
Miehen kanssa ei pysty puhumaan. Olen hänelle lähettänyt sähköpostia ja asiat paranivat 3 päivän ajaksi ja sitten taas suistuttiin takaisin vanhaan kaavaan. Mies tulee töistä kotiin ja alkaa näpytellä tietokonetta ja katsoa telkkaria. Samaa tekee viikonloput. Viikonloppuna ajoittain odotan jo viikkoa ja tuttua rutiinia tytön kanssa kahdestaan. Miehen läsnäolo vaan ärsyttää kun hän ei minua auta ollenkaan vaan tekee vain omia juttuja kun minä jatkuvasti hoidan tyttöä ja teen samalla kotihommatkin.
Mies on kokoajan tyytymättömän oloinen kun itse iloitsen jo tosi pienistä asioista. Tuntuu siltä että mies ja hänen olemuksensa imee minusta kaikki voimat. Vaikka olisin tosi vähään tyytyväinen, mies ei vaivaudu ollenkaan piristämään minua - koskaan ei kysy miten jaksan eikä koskaan yllätä iloisesti, esim jollain pikku palveluksella kuten minä niin useasti taas teen hänelle. Tuntuu että tämä suhde vaan vie minulta voimia eikä toisinpäin niinkuin pitäisi olla. En kannata eroamista yrittämättä korjata asioita ensin mutta eihän tämä yksipuolisestikaan toimi. Tuntuu että minä teen kaiken työn parisuhteen eteen - ilmeisesti turhaan.
Olen tehnyt selväksi että en ole tyytyväinen suhteeseemme ja että hän saa lähteä ellei asiat muutu mutta se ei näytä menevän perille.
En halua että tyttö joutuu kärsimään, nyt olisi kai parempi erota kun ei tyttö ole vielä isäänsä niin kiintynyt...?

 

hei!kirjotuksesi oli kuin suoraan minun elämästäni..meillä on 3 lasta..5v,3v ja kohta 10kk..hoidan lapsemme,teen kotityöt ja yleensäkin kaiken.mies hoitaa tosi harvoin lapsia,yleensä ns.pakon alla..kaikki vapaa-aika menee tallissa autoharrastuksen parissa..jos ei ole tallissa niin istuu sohvalla erittäin tympääntyneen näköisenä..aina kun huomautan esim.huonosta suhteestamme saa hän raivarit tai alkaa monen päivän mukava hiljaisuus..oletteko ollu kauan yhessä?mitä mieltä poikaystäväsi on erosta/suhteestanne?

 

Moottoriurheilun harrastaja täälläkin, onkohan tympeys joku ominaispiirre niissä ukoissa? :/
Mies on kyllä viestitse kertonut miten olemme tytön kanssa hänelle tärkeitä mutta kun se valitettavasti on vain sanallista välinpitoa, todellisuudessa hän itse tulee aina ensin.
Hän leikkii tytön kanssa jos hänelle sopii, jos on "parempaa" tekemistä niin keskittyy ainoastaan siihen. Ei osaa laittaa muita ja heidän tarpeitaan oman itsensä edelle. Hän tekee kaiken oikein, minä taas en osaa mitään - heti on moittimassa ja mölyämässä jos on pienintäkin ongelmaa jonkun asian kanssa. Kuitenkin sanoo arvostavansa minun osaamistani ja sanoo minun olevan fiksu, mutta ei kuitenkaan todellisuudessa arvosta menetelmiäni tai mielipiteitäni ollenkaan.
Keskusteleminen hänen kanssaan ei kertakaikkiaan onnistu - hän tuijottaa sinnikkäästi tietokonetta tai telkkaria eikä huomautuksista huolimatta suostu katsomaan minua kun puhun hänelle - tämä on TODELLA raivostuttavaa ja mielestäni erittäin törkeää ja epäkunnioittavaa käytöstä.
Pienimmästäkin vastoinkäymisestä hän saa raivarin ja hän on oikeutettu raivoamaan ja möykkäämään minkä lystää. Ei ole väkivaltainen, esineille kyllä eli niitä saattaa suuttuessaan hajottaa. Kiukkuaa siis kuin 5-vuotias pikkupoika. Käyttäytyy näin kaikkia läheisiään kohtaan eli myös esim vanhempansa saavat osansa kiukuttelusta.
Hänen mökötyksensä on niin kokonaisvaltaista että hän vetäytyy muusta maailmasta. Ei vastaa puhelimeen, ei ota kontaktia. Huomasin vauvankin jo olevan hämillään kun ei isä reagoi häneen mitenkään ja istuu tympeä ilme naamalla lukemassa itekseen.
En tiedä onko enää mikään apu mahdollinen, jotain suurta olisi tapahduttava että asiat korjaantuisi. En tosiaan halua lapsen joutuvan kärsimään isän epäkypsästä käytöksestä.
Olemme olleet yhdessä vajaat 4 vuotta.

 

En suosittelisi jäämään suhteeseen. Tai sitten otat aikalisän ja katsotte joskus myöhemmin uudestaan, ei ole lapsellekaan hyväksi tuollainen ja lapsi myös oppii tulevaisuudessa myös isältään miten toimia kun elämässä jokin harmittaa. Voisiko olla, että mies huomaisi mitä menetti kun oikeasti lähtisit lapsen kanssa uuteen asuntoon ja eroaisit? Jos mies sitten parantaisi tapansa?

 

Kirjoitin pitkän, pitkän tarinan omasta elostani ja se katosi kun lähetin sen.... En jaksa alkaa uudelleen kirjoittamaan, PRKL! :headwall: No helpotti kun kirjoitti ja purki mieltään, tosin olisi ollut kiva kun olisi voinut jakaa sen kanssanne kohtalotoverit!

Mistä päin olet tuc? Minkä ikäisiä olette?

Painin samojen kysymysten kanssa kuin sinä. Olisi mukava kuulla miten aiot edetä.

 

Samojen kysymysten kanssa painin myös minä, mutta ilmeisesti tällä hetkellä pienemmässä mittakaavassa. Joka tapauksessa, pääpiirteet ovat samoja: Esikoisemme on 5kk, ja hän on mitä ihanin pikku vauva. Minun elämäni on muuttunut ihan mullin mallin (muutto toiselle paikkakunnalle ja kotiäidiksi ryhtyminen), ja miehellä elämä rullaa melkein niinkuin ennenkin. Pienen perheemme arjen pyörittämisessä on tosiaan vielä sovittamista, ja monesta asiasta pystymmekin sopimaan ja mieheni hoitaa osansa, mutta hänen harrastuksensa ovat suorastaan pyhiä. Nämä harrastukset (joka päivä!) ovat kuulemma täysin välttämättömiä, jotta hän jaksaa käydä töissä yms. Kun yritän selittää, että tarvitsisin häntä enemmän kotona arki-iltoina, ja että lapsi tarvitsee aikaa isänsä kanssa, niin se menee hänellä täysin yli hilseen. Ja tästä riitelemme ilman että asiaan saadaan mitään tolkkua. Kävimme asiasta myös perheasiainneuvottelussa, ja ensimmäisen kerran lopputulos oli ihan sama. Multa siinä sitten kysyttiin, että enkö tiennyt että miten kiinni mieheni näissä harrastuksissa on. Kyllä tiesin, mutta kyllähän sitä myöskin odottaa, että mieskin on valmis muuttamaan elämäänsä lapsen saavuttua.
Näin 5 kk:n perusteella sanoisin tässä vaiheessa kuitenkin, että miehillä se isäksi kasvaminen saattaa vaan kestää niin tuhottoman pitkään, mutta ehkä sitä edistystä tapahtuu hitaasti mutta varmasti. Aion siis jatkaa tappelua , vaikka se joskus tosi raskasta ja turhauttavaa onkin.

 

esim. komennustöissä, vaikka norjassa tai kauempanakin..., käy parin kuukauden välein kotona.
Jotkut ajaa rallia tai jotain muuta juttua mikä saattaa viedä 8 - 9 kk maailmalla vuosittain.
Mikä olikaan ongelma?????????????????????????????????????????????????????????????????????????????????????????

 

tarkotan sitä, että on muuta kuin kotonavelttoilua ja sitä myötä osallistumattomuutta kodin askareisiin ja lapsien hoitoon.
Eli lähinnä tuohon Tihulin juttuun.
On naisiakin joilla harrastukset vie aikaa ja joku niitä lapsia silloin katsoo..., joskus ehkä jopa se isi.
Molemmille vaan harrastusta ja toinen hoitaa silloin kotibaletin ja sitten viell lasten kanssa yhteistä harrastamista.

 

Juu, helposti sitä odottaa toisen muuttuvan samaan tahtiin kuin itsekin. Kai tässä on useampi vaihtoehto, mitä voi tapahtua: molemmat muuttuu ja haluaa muuttaa elämäänsä lapsen synnyttyä ja sopeutuvat siihen. Tai sitten toinen muuttuu ehkä vastentahtoaan (meillä kävi näin ja mies kokee kai nyt, että lapsen myötä kadotti itsestään jotain tärkeää tai sitten toinen ei muutu ja toinen kokee sen uhkana ja loukkaavana jos toinen jatkaa entiseen malliin. Tässä tapauksessa kai keskustelulla voi yrittää saada ratkaisua aikaiseksi, mutta helposti sekin menee siihen, että jompikumpi joutuu omasta mielestään taipumaan toisen tahtoon ja katkeroituu ajan myötä? Ihanne olisi, että molemmat ymmärtäisivät vastuunsa perheestä ja oman elämän muutoksen kestävyyden ja kuitenkin antoisuuden..?