Alkuperäinen kirjoittaja ap:
no kai se niin menee että mies tuleee hakemaan kuin tulee.en minä halua tehdä pahaa lapsellemme,mutta käy tässä niin tai näin niin minä olen huono äiti ja hän hyvä isä.
Mutta onko sillä oikeasti mitään väliä? Jos kuitenkin itse tiedät olevasi hyvä äiti? Mitä väliä sillä on, mitä muut sinusta ajattelee?
Meillä ei exän kanssa aikoinaan ollut mikään ihan sopuisa ero. Ensimmäiset kaks vuotta mua oksetti joka kerta, kun exä tuli tänne meille poikaansa tapaamaan. Usein lähdinkin esikoisen kanssa siksi aikaa jonnekin muualle. Vähitellen exä alko ottaa - hyvin satunnaisesti - poikaansa myös omaan huusholliinsa.
Mun poikani täyttää marraskuussa 18 v. Hän on saanut kaikki nämä vuodet pitää isänsä. Ja exä on saanut pitää poikansa. Exän exä kun ei heidän tyttärensä suhteen ollut murto-osaltakaan yhtä lepsu kuin minä. Niinpä exän ja hänen tyttärensä välit eivät ole erityisen läheiset. Tai tyttö kyllä soittaa isälleen, kun tarvitsee rahaa.
Myönnän..ei ole aina ollut ihan helppoa. Mutta nyt, kun toi poika on viittä vaille täysi-ikäinen, en ikimaailmassa toimisi toisinkaan.
Meillä on marraskuussa juhlat. Pojan 18-vuotissynttärit. Mutta me juhlitaan sinä päivänä muutakin. Me juhlitaan exän ja mun yhteishuoltajuutta. Sitä, että me kaikista vaikeuksista huolimatta sittenkin tehtiin se: kasvatettiin toi poika yhdessä. Siihen juhlaan osallistuu ihan varmasti myös exäni uus - tai mikään uus enää oo, 10 v ovat olleet jo yhdessä -
Mä olen halunnut, että lapsillani on rakastavat vanhemmat. Toiselle en valitettavasti pystynyt isää antamaan, mutta toiselle pystyin. Kaikki ne exän pillin mukaan hyppelyt, nöyrtymiset, inhotukset yms, mitä silloin ensimmäisinä vuosina jouduin sietämään, ovat olleet jo yli 10 vuotta vain muisto, jolle lähinnä hymähtelen. Ja mä muistan vieläkin sen päivän 90-luvun puolivälistä, kun exä - eronneiden kavereidensa kanssa juteltuaan - mulle sanoi: Kiitos, että olet antanut mulle mahdollisuuden olla XX:n elämässä joka ainoa päivä. Exällä meni nimittäin noin 4 vuotta ennenkuin se tajusi, ettei tää meidän yhteishuoltajuus ollut mikään keskivertoyhteishuoltajuus
Valitettavan usein näkee tilanteita, missä toinen vanhemmista ehkä antaa vähän periksi. Kun toinen ei sitten reagoikaan toivotulla tavalla, se jousto vedetään takaisin. Vähitellen tuntuu, että isän ja äidin kädessä on naru ja kumpikin kiskoo sitä suuntaan ja toiseen. Lapsi vieressä kummastelee, miksei kumpikaan lue hänelle Muumi-kirjaa.
Ei
kaikkeen tarvitse suostua. Ei isän eikä äidin. Kun yhdessä sovitaan siitä, mikä on lapsen etu ja että lapsen edun takia ylipäätään enää yhteyttä millään tasolla pidetään, asiat alkavat sujua helpommin. Joskus on toisen joustettava, että siitä yhteisestä sovinnosta päästään ylipäätään keskustelemaan.
Toki on niitä hulttiovanhempia, jotka katoavat lapsensa elämästä heti, kun ero astuu voimaan. Suurin osa vanhemmista kuitenkin aidosti välittää lapsistaan, jos heille siihen välittämiseen annetaan mahdollisuus.